Jukka Jalosen toisen valmennuskauden alku sujui Leijonilta erinomaisesti. Neljän kauden aikana tuloksena oli olympiakulta, kaksi MM-kultaa ja yksi MM-hopea. Enempää mitaleja ei olisi voinut saadakaan, kun yhdet MM-kisat peruuntuivat.

Varsinkin vuoden 2019 MM-kulta oli suuri saavutus, sillä Suomi lähti poikkeuksellisen suurena altavastaajana kaikkiin pudotuspeliotteluihin. Se on saavutus, jota voidaan pitää jääkiekon ammattilaisaikakauden suurimpana yllätysmestaruutena kaikki kansainväliset turnaukset huomioiden.

Salaisuutena oli tiivis joukkuepelaaminen ja pelitapa, jolla vastustaja saatiin hyydytettyä. Kolme vuotta myöhemminkin pelitapa toimi, mutta silloin Suomella oli muutenkin vahvempi joukkue, eikä olympiakultaa tai maailmanmestaruutta voinut pitää mitenkään suurena yllätyksenä.

Samalla kun Suomesta tuli kansainvälisen kiekon ykkösmaa, muissa maissa osattiin reagoida siihen, miten Suomea vastaan pitää pelata. Jo viime vuoden MM-kisat olivat epäonnistuminen, kun Suomi voitti viime vuosina mitaleille yltäneistä maista vain Saksan.

Tänä vuonna kisat menivät vieläkin huonommin, eikä tällaisia voittoja nähty yhtään.

Muita Suomen tyyliin iskostuneita asioita ovat ne, että samat pelaajat eivät pelaa sekä yli- että alivoimaa, millä on toki etunsa pitkässä turnauksessa. Lähes yhtä vahvasti Jalosen aikana on tullut voimaan se, että joukkue lyödään lukkoon kerralla. Viisistä kisoista vain vuosi 2022 näyttäytyy tässä poikkeuksena.

Kaikesta tekemisestä näkyi se, että Suomessa uskottiin siihen, että se mikä toimi kerran, toimii tästäkin eteenpäin ylivertaisesti. Siinä missä muissa maissa on kehitytty, on Suomessa pysytty paikoillaan. Pitkässä juoksussa se tarkoittaa aina alaspäin menemistä.

Seuraavaksi maajoukkueen puikkoihin astuu Antti Pennanen. Häntä pidetään saman koulukunnan valmentajana kuin Jalosta, joten on edelleen uhkana se, että mikään ei muutu.

Ja toisin kuin Juhani Tammisen aikalisällä, tässä tapauksessa se ei olisi hyvä asia.