Urheilutoimittajan ura ei ollut ensimmäisenä mielessä, kun aloitin Jatkoajassa. Kaverin kautta ja kokeilumielessä. Ahaa-elämys tuli kuitenkin nopeasti. Tajusin pitäväni hommasta niin paljon, että voisin joskus tehdä sitä työkseni.

Heti ensimmäisenä vuonna Jatkoajassa sain kokea HIFK:n mestaruuden ja Leijonien MM-kullan (ja ilmaveivin!) paikan päällä. Jatkoajan työnäytteideni ansiosta sain kesätöitä Kymen Sanomista, mikä taas johti nykyiseen työhöni MTV:llä.

Ekasta Jatkoajan jutusta vuosi ja olin Maikkarilla töissä – ei huono!

Opin Jatkoajassa perusteet asialliseen uutistyöhön ja kiinnostavaan urheilujournalismiin. Molemmat ovat katoavia luonnonvaroja. Jatkoajassa pääsin heti toiminnan keskelle. Kuin hyppy altaan syvään päähän, mutta samaan aikaan tekijöiden yhteisö opettaa uimaan.

Eikä Jatkoaika ole pelkkää hallilla hengausta. Kehityspäivät, vuosikokoukset ja pahamaineisen legendaariset Jatkiksen kesäjuhlat luovat tiiviin yhteisön. Ei siihen ole pakko kuulua, mutta nastaa se on!

Jos haluat jääkiekolta enemmän, mene Jatkoaikaan. Ja jos haluat tästä ammatin, niin mitä enää odotat?

Lupauduin mukaan jo silloin, kun ideanikkarit vasta suunnittelivat Jatkoaikaa. Oli kiehtovaa olla mukana jossain aivan uudessa, joka kasvoi, kehittyi ja herätti kiinnostusta niin hyvässä kuin pahassa.

Kiekko- ja toimittajapiireissä meitä nettipoikia katsottiin alta kulmien. Ei mikään ihme, kun asenne oli kohtalaisen kunnioittamaton ”me teemme kaiken paremmin kuin muut”. Intoa oli enemmän kuin osaamista, mutta toki tekemällä ja muilta tekijöiltä paljon myös oppi.

Minulle Jatkoaika tarjosi mahdollisuuden yhdistää intohimoinen jääkiekon seuraaminen piilossa olleeseen kirjoittamisen paloon. Kyse oli kuitenkin vain hauskasta harrastuksesta ilman ajatusta, että se voisi johtaa johonkin. Kunnianhimo kasvoi kirjoittaessa, muutama tienraivaaja näytti esimerkkiä ja lopulta ala vei mukanaan. Jatkoaika voi tarjota hyvän koulun, jossa jokainen oppii jotain, mutta toisaalta kyydissä voi viihtyä ilman määränpäätäkin.

Liityin Jatkoajan toimitukseen kiekkohulluna kirjoittajanalkuna abivuoteni alussa. Vuotta myöhemmin, edelleen alle parikymppisenä jolppina, pääsin ensimmäistä kertaa uutisskuupin makuun. Jatkoajan toimituksen jäsen oli kuullut huhuna, että Pelicansin NHL-vahvistus Sean Avery olisi häipynyt yhtäkkiä Suomesta. Pelicansin seurajohto ei tiennyt asiasta mitään ennen kuin soitin ja kysyin. Paikkansahan se piti. Olimme iltapäivälehtiäkin edellä.

Pari vuotta myöhemmin olin Jatkoajan päätoimittajana MM-kisoissa Kanadassa. Maailma avautui mutta pankkitili keveni, kun maksoin huomattavan osan matkakuluistani itse. Nyt Jatkoajalla on tietääkseni sen verran enemmän tuohta, että toimittaja voi päästä ulkomaille isoille areenoille tekemättä henkilökohtaisesti turskaa. Palkintomatkoja ne eivät ole, niillä painetaan armottomasti hommia.

Jatkoajassa oivalsin, kuinka suppeassa lätkäkuplassa olin siihenastisen elämäni elänyt. Ehkä minusta olisi voinut tulla toimittaja ilman Jatkoaikaakin, mutta näkemys, kokemus ja verkostot olisivat jääneet verrattoman paljon kapeammiksi.

Opiskelin radiota ja tv:tä, mutta halusin harjoitella kirjoittamista ja päästä halleille. Jatkoaika oli loistava koulu kirjoittamiseen. Palaute oli tiukkaa, mutta rakentavaa. Opin tuntemaan satoja jääkiekkoihmisiä ympäri Suomen. Ei ole liigahallia, jossa en jotakuta näiltä ajoilta tuntisi.

Mieleenpainuvinta oli jokaviikkoinen yhteiselo. Hallilla kävi tiivis ryhmä, joka painoi hommia melkoisella tunteenpalolla. Jatkoaika on paras paikka aloittaa, jos haluaa verkostoitua jääkiekkomaailmaan ja oppia kirjoittamaan. Tai jos haluaa harrastaa ja päästä mukaan koko Suomen laajuiseen kaveriporukkaan.

Jatkoaika-urani alkoi silloisen toimituksen suuresta armosta vuoden 2011 alussa. Kolmen vuoden teksti-, ääni- ja videotuotanto taisi jäädä mediakentän mieleen sen verran, että tie vei paikallislehden urheilutoimitukseen kesäksi 2014. Iltalehdessä työnkuvaan kuuluu joskus myös uutisdeski.

Verkkolehti ja sen ympärille muodostunut lukijayhteisö olivat mittaamattoman arvokas kouluttaja. Jatkoajan yleisö on asiantuntevaa ja intohimoista.

Et saa tästä rahaa, mutta hanurisi tottuu kestämään merivettä paremmin kuin yliopistossa ikinä.

Jatkoaika on instituutio.

Hyppäsin Jatkoaikaan mukaan lukioikäisenä. Tällä tavalla aloitin journalismin opinnot jo ennen kirjoituksiani. Ensimmäinen haastateltavani oli sinä vuonna A-juniorien pistepörssin voittanut Teemu Ramstedt.

Juttuja alkoi syntyä tämän jälkeen tasaisesti viikottain. Näistä jokaisen Jatkoajan vanhempi kaarti tarkasti ja tällä tavalla kehitti minua kirjoittajana.

Myöhemmin opiskelupaikkaa hakiessani en kokenutkaan tarvitsevani journalismin opetusta, vaan pystyin lähtemään opiskelemaan suoraan jotain syventävämpää ainetta. Minulle se tarkoitti kauppatieteen ja tietotekniikan opintoja. Nykyisessä työssäni pystynkin yhdistämään Jatkoajan tarjoamaa täysin ainutlaatuista urheilujournalismin pohjaa ja yliopisto-opintojani.

Jatkoajan vuodet eivät tosin kehittäneet vain urheilujournalismin osaamistani, vaan sivusto tarjosi nuorelle toimittajalle kokeilualustan. Sitä kautta pääsi itse osallistumaan median tulevaisuuteen, kun sai vapauden tehdä suurille lukijamäärille mitä vain, miten vain.

Tätä uniikkia instituutiota ei saa ajatella kapeakatseisesti vain "vapaaehtoisten toimittajien verkkosivustona", vaan se on aito ponnahduslauta alalle, jonne on yhä vaikeampi päästä.

Aloitin Jatkoajassa toimittajana työsulkukaudella 2004-2005 huomattuani Jatkoajan hakevan toimittajia Helsinkiin. Aiempaa toimittajakokemusta minulla ei ollut, mutta lätkä kiehtoi. Kirjoitin aluksi matsiraportteja ja muita juttuja ensin HIFK:sta ja myöhemmin myös Jokereista.

Jo ihan alkuvaiheessa opin tekemään juttuja nopeasti ja tästä on ollut paljon hyötyä. Muutamaa kautta myöhemmin minusta tuli Jatkoajan toimituspäällikkö vastuualueenani koko SM-liiga. Kirjoitin paljon juttuja ja huomasin koko ajan oppivani lisää. Kirjoittamaan kun oppii kirjoittamalla.

Vuonna 2008 STT äkkäsi minut ja aloin kirjoittaa myös heille matsiraportteja. Samoihin aikoihin lopetin täysin eri alan päivätyöni, hain kouluun, pääsin sisään ja päädyin STT:n urheiluun työharjoitteluun.

Halusin laajentaa osaamistani urheilun ulkopuolelle, joten hain Iltalehteen kesätöihin. Kesätyö muuttuu pian vakituiseksi työksi ja nykyään olen monimediatoimittaja henkilöuutiset- ja viihdeosastolla. Jatkoajassa opin kirjoittamaan, pääsin verkostoihin ja sieltä minut löydettiin STT:lle. En olisi unelmatyössäni ilman Jatkoaikaa.

Päädyin Jatkoajan toimittajaksi täydestä sattumasta. Tuosta sattumasta poiki minulle lopulta paljon hyvää. Hyisen kylmässä Lempäälän jäähallissa näki sitä karua arkea, josta on ollut paljon hyötyä Hakametsän lämmitetyillä lehtereillä.

Jatkoaika on loistava alusta kehittyä ja metsästää unelmaa urheilutoimittajan työstä. Pääsin itse kirjoittamaan niin paljon kuin halusin ja sain kirjoittaa erilaisia juttuja haastatteluista kolumneihin. Myöhemmin tein video- ja podcast-sarjoja, joihin Jatkoajalta sai tukea ja välineistöä. Nuo kokemukset ja kasvanut osaaminen olivat tarpeen, kun myöhemmin pääsin tekemään Radio Cityllä suoria lähetyksiä.

Kun juttelee entisten Jatkoajan toimittajien ja nykyään muutamia markkoja ammattilaisena tienaavien urheilutoimittajien kanssa, yhteinen konsensus on, että ”en olisi tässä ilman Jatkoaikaa”. En ole poikkeus. Ilman Jatkoajan tarjoamaa mahdollisuutta osaamiseni kehittämiseen en olisi ollut valmis niihin töihin, joita olen saanut viime vuodet tehdä. Työllistymismahdollisuuksien lisäksi Jatkoajan porukan yhteishenki on jotain, mitä Suomesta ei mistään muualta löydä.