Kouvolalaiskiekkoilun neljä vuosikymmentä

Seura perustettiin marraskuun kolmas päivä 1965. Ensimmäisen virallisen ottelunsa se pelasi kotikaukalossaan kaksi viikkoa myöhemmin sarjaporrasta ylempänä pelannutta naapuriseura Kuusankosken Puhtia vastaan. Historiallinen kamppailu päättyi KooKoon 4-2-voittoon. Seuran kaikkien aikojen ensimmäistä maalista vastasi enteellisesti Esa Sirén.

Neljässäkymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon: komeaa menestystä, katkeria tappioita ja yllättäviä juonenkäänteitä. KooKoosta on tullut ”suuri pikkuseura”, toiseksi korkeimman sarjatason kestomenestyjä. Komean historian taustalta löytyy paitsi paljon raakaa työtä ja innostuneita ihmisiä, myös hieno halli ja lahjakkaita pelureita.

Fuusio yhdistää voimavarat

Urheilukaupunki Kouvolassa oli toki harrastettu jääkiekkoa jo ennen KooKootakin. Osa Kouvolan Urheilijan Palloilijoiden jääpallon pelaajista oli kokeillut suoran mailan peliä jo edellisellä vuosikymmenellä. Laji hautautui kuitenkin vuosiksi, eikä Kouvolassa ollut edes kaukaloa.

1960-luvun alussa jääkiekkoa harrastettiin Kouvolassa kahdessa eri leirissä. Todellisen harppauksen laji otti Pohjois-Kymenlaaksossa kuitenkin vasta, kun pesäpalloseura KPL sekä jää- ja jalkapallossa kannuksia hankkinut Sudet lopettivat kädenvääntönsä ja yhdistivät voimavaransa.

Yhteistuumin perustetun erikoisseuran, Kouvolan Kiekko-65:n, alkuvuosina puolueettomuus oli kuitenkin tärkeää vastuuhenkilöitä valittaessa. Puuhamiehiä ja pelaajia riitti, ja paikkakuntalaiset ottivat KooKoon pian omakseen.

KooKoon alkupään vuosina intoa oli usein mukana varsinaista taitoa enemmän, mutta se ei menoa jarruttanut lainkaan. Seura selvitti ensimmäisen sarjakautensa ilman tappioita ja nousi ylivoimaisen esityksen päätteeksi maakuntasarjaan, mikä oli silloin maan kolmanneksi korkein sarjataso. Maakuntasarjassa KooKoo pelasi kaikkiaan kuuden kauden ajan.

Oppi tulee idästä

1970-luvun alussa seura otti selkeän harppauksen kohti ammattimaisempaa touhua. Oppia haettiin idästä – ei sentään rajan takaa, vaan sen tuntumasta. Lappeenranta oli luonnollinen oppi-isä, sillä olihan se Itä-Suomen perinteisiä kiekkokeskuksia ja tuttu kouvolalaisillekin. Ennen oman tekojääradan valmistumista (1972, nykyisen jäähallin paikalle) KooKoo joutui hakemaan jäätuntumaa muun muassa Lauritsalasta.

Lappeenrantalaisten Jorma Hietasen, Aarre Paavolan ja Teuvo Myyryläisen valmennusvuosina (1970-1975) tehtiin tärkeä pohjatyö kouvolalaiselle kiekkoilulle. Valmentajien mukana paikkakunnalle tuli myös rutinoituneita pelaajia. Suomensarjaan, eli toiseksi korkeimmalle sarjatasolle, KooKoo nousi keväällä 1972.

Myyryläisen ensimmäisellä valmennuskaudella 1973-74 KooKoo ylsi aina SM-karsintoihin saakka. Pääsarjapaikan nappasi SaiPa, mutta viides sija riitti kouvolalaisille pääsemiseen mukaan ensimmäisen divisioonan perustajajoukkueisiin.

KooKoo sinnitteli ykkösdivarissa, vaikka joutuikin antamaan olosuhteidensa vuoksi tasoitusta suurimmalle osalle vastustajiaan. Kouvolassa tahkottiin divaria kahdeksan ja puolen kauden ajan ulkojäällä ennen hulppean hallin valmistumista marraskuussa 1982. 6000-paikkainen halli oli valmistumisensa aikoihin Suomen parhaimpien joukossa – ja tulee olemaan sitä jälleen, kunhan parhaillaan kesken oleva suurremontti on saatu päätökseen.

Vuodet 1975-82 olivat KooKoolle aikuistumisen aikaa, sillä pelaajavalmentajana käväissyttä ex-maajoukkuehyökkääjä Reijo Hakasta lukuun ottamatta joukkue oli siirtynyt kookoolaisten luotsaukseen. Sirénin lisäksi alkuvuosien pelisakista penkin taakse oli siirtynyt myös muun muassa Heikki Kokki.

Oman juniorityönkin hedelmistä päästiin vähitellen nauttimaan, esimerkkeinä nuorten maajoukkueissakin loistaneet Timo Susi ja Harri Haapaniemi. KooKoon sijoitukset sarjassa vaihtelivat keskikastin ja karsijan välillä.

Nousukausi

Halli, jonka avausottelussa 14.11.1982 KooKoo voitti SaPKon yli neljäntuhannen katsojan edessä, toi melkoisen piristysruiskeen kouvolalaiseen kiekkoiluun. Peli- ja harjoitusolosuhteet paranivat luonnollisesti, kuten tulopuolikin. Pelaajia oli myös huomattavasti aiempaa helpompi houkutella muualta Kouvolaan.

Buumi näkyi myös tuloksissa. Kauden 1982-83 KooKoo oli joutunut vielä aloittamaan evakossa kaupungin toisella laidalla, mutta pelasi heti marras-joulukuussa 11 ottelua putkeen tappioitta; kuin hallista kiittääkseen.

Kouvolassa asetettiinkin pian tavoitteeksi, ensin epäviralliseksi mutta sittemmin mainossloganiksikin, “KooKoo liigaan!”. Vuosikymmenen puolvälissä nousua hätyyteltiinkin jo muutamaan otteeseen, mutta lopulta Reino Ruotsalaisen toinen valmennuskausi päättyi riemukkaisiin juhliin keväällä 1987. KooKoo oli selvääkin selvempi ykkönen divarissa, 17 pistettä sarjakakkoseksi sijoittunutta TuToa edellä, ja ansaitsi suoran nousun. KooKoo teki kauden aikana keskimäärin seitsemän maalia per ottelu.

SM-liigassa kouvolalaisten juhlat jäivät kuitenkin vähiin. Seura ei jäänyt kolmella liigakaudellaan (1987-1990) heittopussiksi kertaakaan, muttei myöskään onnistunut vakiinnuttamaan paikkaansa Suomen korkeimmalla sarjatasolla. Ensimmäisen kauden päätteeksi KooKoo karsi menestyksekkäästi lahtelaisia vastaan, sijoittui välillä yhdeksänneksi, mutta putosi sitten juuri Kiekkoreippaan käsittelyssä.

Suurimmat virheet Kouvolassa tehtiin liigavuosina pelaajahankinnoissa. Vaikka mukana oli helmiäkin, kuten erityisesti kanadalaispuolustaja Jim Leavins sekä konkarivahti Hannu Kamppuri, jäi suurin osa seuran värväyksistä pelkiksi rivipelaajiksi – ja liigapaikan vakiinnuttaminen pelkäksi haaveeksi. Myös kaksi viimeistä kautta joukkuetta valmentaneen Urpo Ylösen osaamisesta voitiin olla montaa mieltä – ja soraääniä kuului julkisuuteen jopa pukukopista.

Lama kourii Kouvolassakin

Edellisten kausien suhteellisen huolettoman ostopolitiikan ja liigasta putoamisen yhtälö ei ollut paras mahdollinen. Ei etenkään, kun lama oli iskevä Suomeen kuristava otteensa 1990-luvun alussa.

KooKoo pelasikin heti liigasta putoamisen jälkeen suurin panoksin – jopa olemassaolostaan. Alkusatsauksista huolimatta nopea nousu ei kuitenkaan tuonut tulosta. Lähimpänä paluuta liigaan Kouvolassa oltiin keväällä 1993, kun nousu jäi vain maalin tai parin päähän. Muun muassa Jarmo Myllyksen ja Anssi Melametsän tähdittämältä joukkueelta ei tosin enää edellisvuosista poiketen välttämättä nousua toivottukaan.

Liiga-aikojen velkaa ei ollut saatu lyhennetyksi, joten talous oli otettava tarkempaan kontrolliin. Varoittavana esimerkkinä toimivat muun muassa Kärpät ja JoKP, lahtelaisesta kiekkoilusta puhumattakaan. Kertarysäyksellä vanhat huolet nollaava konkurssi olisi ollut suhteellisen helppo ratkaisu Kouvolassakin, mutta seura halusi etenkin nimensä ja juniorityönsä johdosta selvittää tukalan tilanteen kunnialla.

Vahvan juniorityön hedelmänä KooKoosta nousikin 1990-luvun alkupuolella pelaajia SM-liigaan, ja heistä Jarno Kultanen myöhemmin aina NHL:ään saakka.

Kauteen 1996-97 valmistautuessa oltiin kuitenkin kovan paikan edessä. Bosman-uudistuksen myötä kilpailu pelaajista tuli entistä kovemmaksi, eikä divarin laajennuksellakaan ollut saavutettu taloudellista helpotusta. Rahahanat käännettiin Kouvolassa tiukasti kiinni.

Kun joukkuemäärä karsittiin samalla 16 joukkueesta takaisin kahteentoista, ei kokemattomalla joukkueella ollut realistisia mahdollisuuksia edes taistella sarjapaikkansa puolesta. Alasarjapelureista ja omista junnuista kasattu miehistö jäi sarjassa toiseksi viimeiseksi, mikä tiesi menolippua kakkosdivariin. Samalla KooKoon kunnioitettava yli 20-vuotinen putki kahdella ylemmällä sarjatasolla tuli tiensä päähän.

Aaltoliikettä

KooKoo tavoitteli pikaista paluuta tutulle sarjatasolle, mutta vielä ensimmäisellä yrityksellä Hyvinkään Ahmat oli niukasti parempi ratkaisevissa karsinnoissa. Toiselle kakkosdivarikaudelleen KooKoo sai riveihinsä kovan luokan paluumuuttajia, kuten Timo Nurmbergin ja Mikko Laaksosen, ja onnistui kukistamaan ratkaisevassa viidennessä ottelussa UJK:n jatkoajalla.

Uusi alku näytti hyvältä, sillä paluukaudellaan KooKoo sijoittui Sirénin ja Petteri Sihvosen opeilla sarjan keskikastiin. Hyökkäävä pelityyli sai kouvolalaisetkin palaamaan katsomoon. Oli kuitenkin aivan liian aikaista nuolaista, sillä kaudesta 2000-01 muodostui melkoinen painajainen.

Mestis-nimiseksi muuttunut sarja menetti arvoaan, kun SM-liiga suljettiin. Outo tilanne heijastui vaikeuksina monella perinteisellä divaripaikkakunnalla. Edelleen tiukan talouden kanssa paininut KooKoo oli kuvitellut pärjäävänsä ilman edelliskauden tehomiehiään, mutta toisin kävi. Kevät päättyi karsintasarjan jumbosijaan ja täydelliseen pettymykseen.

Kouvolassa tehtiin kuitenkin töitä hartiavoimin ja panostettiin nopeaan nousuun. Paluusta tulikin ennakoitua pikaisempi, sillä Joensuun talousvaikeudet avasivat KooKoolle jatkomahdollisuuden kesällä.

Tavoitteeksi asetettiin asemien vakiinnuttaminen sarjan kärkipäässä. Valmentajaksi tullut Reijo Mansikka luotti vanhoihin avainpelaajiin – ja tulos oli komea. KooKoo pelasi kaikilla kolmella seuraavalla kaudella mitaleista, saldona toinen, kolmas ja neljäs sija. Myös junioripuolella mentiin suurin harppauksin eteenpäin, niin tuloksellisesti kuin yhteistyössäkin muiden lähialueen seurojen kanssa.

Aaltoilusta ei kuitenkaan päästy eroon, vaan kolmen lihavan vuoden jälkeen oli jälleen vaikeuksien vuoro. Pelillisesti kausi (10. sija) oli paha pettymys, mutta todellinen pommi odotti pelien päätyttyä, kun seuran johtokunta päätti kovien ponnistelujensa jälkeen nostaa kädet pystyyn edustuskiekkoilun osalta.

Perinteisen seuran lopettamispäätös nostatti myrskyn kouvolalaisessa urheiluväessä. Kaupungissa virisi talkoiden henki, taustavoimiin löytyi uutta voimaa ja tulevaisuus pelastettiin ainakin toistaiseksi. Nyt pallo on ojennettu pitkälti paikalliselle urheiluväelle: katsomoon kaivataan porukkaa, mikäli seuran komealle historialle halutaan kirjoittaa vielä jatko-osia.

Jatkoaika onnittelee 40-vuotiasta seuraa!

Hyvänä lähteenä KooKoon historiasta kiinnostuneille toimivat tämänkin artikkelikokonaisuuden teossa korvaamattomana apuna olleet Heikki Sompin kirjoittamat historiikit, 20-vuotias KooKoo (1985) ja Vauhtia KooKoo (1990). Ensimmäisen divisioonan vuosiin voi tutustua tarkemmin myös Jatkoajan sivuilla, Divarihistorian kertauskurssin myötä.