Jääkiekkoilun kotimaassa podettiin 1990-luvun lopulla pientä laskusuhdannetta Team Canadan hukattua kovasti odotellut voittopystit muihin käsiin sekä vuoden 1996 World Cupissa että Naganon olympiaturnauksessa. Tiiviin kansallisen itsetutkiskelun jälkeen kaapin paikka on näytetty muille maille vakuuttavalla tavalla.
Kun alla on tuplamaailmanmestaruus ja olympiakulta vuodelta 2002, Kanadalla on selkeä päämäärä kotijäillä pelattavassa turnauksessa. Punavalkoisilla ei yksinkertaisesti ole mitään syytä olla tähtäämättä korkeimmalle pallille. Eikä edellisen World Cupin katkera loppuhetkien notkahdus Yhdysvaltoja vastaan ole päässyt unohtumaan – nyt on revanssin aika.
Kanadalaiset ovat kansainvälisissä kaukaloissa perinteisesti tähdänneet vain voittoon ilman mitalitaulukoiden syynäämistäkin. Tänä päivänä asenne ei silti enää ole synonyymi tarpeettomalle ylimielisyydelle tai kilpakumppanien aliarvioimiselle. Päinvastoin, kanadalaiset tiedostavat, kuinka pieni ero yhdellä hyvällä tai huonolla pelillä voi olla tiukassa kisassa. Huolimattomaan valmistautumiseen siis tuskin sorrutaan.
Terveelle itseluottamukselle on toisaalta katetta, sillä Kanada ei ole kertaakaan jäänyt isännöimiensä Canada Cupien tai kertaalleen järjestetyn World Cupin finaalin ulkopuolelle.
| Team Canada |
Kotietu, NHL-säännöt ja kapeat kaukalot heijastuivat myös joukkueen kokoamiseen. Pelkän säkenöivän tähtisikermän sijaan ryhmään haettiin syvyyttä vahvan roolituksen kautta. Varsin kovia nimiä jäi rannalle ihmettelemään, kun joukkueeseen nimettiin muun muassa vastustajan pelaamisen takuuvarmasti ikäväksi tekevä Detroit Red Wingsin kaksikko Kris Draper– Kirk Maltby. Tutkaparin meriittilista ulottuu myös kansainvälisiin peleihin, kuten Kanadan maailmanmestaruutta toissa vuoden Suomen kotikisoissa todistaneet muistanevat.
– Mielestämme Team Canada kaipasi ketjua, jota vastaan pelaaminen on kovaa, perusteli joukkueen kokoamista johtanut Wayne Gretzky toukokuussa.
Valttikortteja joka lähtöön
Ennakolta Kanadan vahvuuksia on se, että paperilla ryhmä vaikuttaa ennen kaikkea tasapainoiselta joukkueelta, ei pistepörssien perusteella kasatulta supertähtien kavalkadilta. Useimmille nimetyille pelaajille on helppoa kuvitella luonteva rooli kokonaisuudessa, toisaalta useimpien kyvyt venyvät monenlaisen roolin pelaamiseen. Mikäli kovimpien ratkaisijoiden paikoille kaavaillut pelaajat eivät petä, voi Kanadan valmennusjohtoa onnitella siitä, ettei omaa työtä tehty tarpeettoman vaikeaksi ahtamalla joukkuetta täyteen hyökkäysvoittoisia pelaajia.
Toki ratkaisijoita pitäisi homman sujuessa olla riittämiin joka osa-alueella. Eniten pelivaraa löytyy maalinsuulta; kovasta kolmikosta kuka tahansa voisi periaatteessa hypätä vaivatta ykköstorjujan rooliin – missä tahansa maajoukkueessa. Puolustuskalustosta on vaikeaa kaivaa moitteen sijaa, vaikka Rob Blaken ja Chris Prongerin poisjäämiset jättivät aukon, jota on hyvin vaikeaa kenenkään paikata. Hyökkäysarsenaalissa puolestaan on leveyttä joka lähtöön ja rooliin. Viimeisiä urotekojaan suunnittelevan Mario Lemieux’n ja uuden johtajan saappaita sovittelevan Jarome Iginlan johdolla marssivien kanukkien rivistöt kestävät vertailun mihin tahansa kilpakumppaniin.
Johtajuuden riittävyyden takaa se, että joukkueessa on peräti seitsemän NHL-joukkueen kapteenia ja saman verran varakapteeneja. Kahdeksaskin kapteeni oli mukana alkujaan, mutta Steve Yzermanin poisjäänti lienee nykyisellään korvattavissa niin pelillisesti kuin pukukopissakin.
NHL-tähtien ansioluettelot ovat myös kansainvälisten pelien osalta vähintäänkin kelvollisia. Parin vuoden takaisia olympiavoittajia ryhmässä on toistakymmentä ja käytännössä lähes kaikilla joukkueen jäsenillä on jossain määrin kokemusta arvokisapeleistä. Etenkin nuoremmat pelaajat ovat viime vuosina osallistuneet kiitettävällä innokkuudella MM-turnauksiin. Tämä tasoittaa sitäkin pientä etua, joka maajoukkuepeleihin tottuneilla eurooppalaisilla pelaajilla on aiemmin ollut tällaisissa lyhyen valmistautumisen turnauksissa.
Mutta entä jos…?
Joukkueen mahdollisiin heikkouksiin lukeutuu jonkinasteinen kokemattomuus. Vaikka riveissä on edelleen kourallinen kaiken nähneitä konkareita, joukkueeseen on sekä tarkoituksella että loukkaantumisten pakottamana (Yzerman, Blake, Pronger ja Eddie Belfour) tehty nuorennusleikkausta. Näin osa joukkueen avainpelaajista on kaikesta huolimatta ”vihreitä” tämän tason kekkereissä. Se saattaa pelien edetessä synnyttää omat kipupisteensä joukkueelle.
Toisaalta esimerkiksi hieman kokemattomilla Tampa Bay Lightningin tähtihyökkääjillä (Martin St. Louis, Brad Richards, Vincent Lecavalier) on takataskussa tuoretta kokemusta menestyksekkäästä Stanley Cup –urakasta. Ja kanadalaisilla on vielä muistissa Jarome Iginlan komea esiinnousu Salt Lake Cityn olympiaturnauksessa. Samankaltaisia läpimurtoja odotellaan nytkin, kenties perustellusti.
Hieman epätodennäköisempi heikkous vaahteranlehtipaitojen ryhmässä on kovien ennakko-odotusten synnyttämä paine. Kanadalaiset eivät tosin ole varsinaisesti tunnettuja siitä, että heidän pelihousunpunttinsa alkaisivat tutista painetilanteissa, mutta paineet yhdistettynä kokemattomuuteen ja kenties odottamattomiin vastoinkäymisiin saattavat muodostaa arvaamattoman muuttujan menestysreseptiin.
Puhuttavaa riittää joka tapauksessa
Kävi niin tai näin, Kanadassa riittänee puhumista World Cupin päätyttyäkin. Jos Team Canada jatkaa viime vuosien voittokulkuaan, kiekkohullu kansakunta piehtaroi riemussaan ja valinnoissaan oikeaan osunut joukkueenjohto taktisen pelisilmänsä glooriassa.
Jos taas sattuisi niin, että kanadalaisten tie nousee pystyyn vaikkapa maalihanojen tukkeutumisen vuoksi, sanomista tulee varmasti. Takaportti jälkiviisaudelle jätettiin auki jo siinä vaiheessa, kun joukkueen ulkopuolelle jätettiin nippu NHL:n viime kauden kovimpia maalintekijöitä, kuten 40 maalin teinisensaatio Rick Nash sekä kokeneet maaliruiskut Alex Tanguay ja Glen Murray.
Yksikään toinen maa ei toisaalta tainnut vapaaehtoisesti jättää nimeämättä Paul Kariyan ja Keith Primeaun tapaisia takuuvarmoja nimiä. Heidätkin moni olisi mielellään nähnyt mukana.
Aivan oma tarinansa on tapaus Todd Bertuzzi. Itsensä pitkälle pakkolomalle hölmöillyt Vancouver Canucksin hyökkääjä olisi rohkeimpien kriitikkojen mielestä pitänyt ottaa joukkueeseen NHL-pelikiellosta välittämättä. Taitojensa puolesta hän kenties kuuluisi mukaan, mutta valintaryhmä toimi viisaasti kunnioittaessaan NHL:n päätöstä, välttäen samalla asiaan liittyvää turhaa kohua joukkueen ympärillä.
Mitaleita ei kanadalaisille vielä uskalla luvata, mutta se lienee varmaa, että vaahteranlehtipaidat tulevat herättämään kiihkeitä tunteita puolesta ja vastaan. Sekä kotijoukoissa että vihollisen leirissä, niin kaukalossa kuin kotikatsomoissakin.
