Lukon kausi 2012-2013 ei olisi voinut huonommin alkaa, mitä nyt nähtiin. Harjoituskaudesta asti joukkue hävisi pelejään saman syyn takia maalinteon muodostuessa äärettömän vaikeaksi tehtäväksi. Kaksi voittoakin sinikeltaiset saavuttivat, mutta niissä vastustaja oli SM-liigan ulkopuolelta.
Itse runkosarja lähti liikkeelle täsmälleen samoissa merkeissä. Kiekkoa ei saatu edes tyhjään maaliin, ja edessä oli kuuden ottelun tappioputki. Hätäisimmät olivat jo heittämässä päävalmentaja Risto Dufvaa pois hommistaan, mutta seurajohto ei näin nopeisiin päätöksiin ollut valmis.
Samaan aikaan oli tiedossa, että NHL-kausi saattaa peruuntua jopa kokonaan, mutta ainakin muutamaksi kuukaudeksi. Lukon onni tässä tilanteessa oli kakkosmaalivahti Simon Nielsen. Pelaamaankin Nielsen pääsi, mutta tärkeämpi juttu oli sukulaissuhde. Keskushyökkääjä Frans Nielsen kun halusi pelata siellä missä velipoikakin, ja näin Lukko sai kipeästi kaipaamansa pelimiehen rivistöönsä.
Jotta tuhkimotarina olisi täydellinen, kaksi muutakin tanskalaista huippumiestä löytyi lokakuun alussa Raumalta. Puolustaja Philip Larsen ja hyökkääjä Mikkel Bödker saapuivat Nielsenin kanssa samalla lennolla kanaalikaupunkiin.
Kolme kuukautta tanskalaiset pelasivat Lukossa, kunnes NHL pääsi sopimukseen pelaajistonsa kanssa. Näin oli poikien aika palata päätyönantajiensa palvelukseen. Kyseinen neljännes vuosi oli kuitenkin aikaa, jolloin Lukko muuttui vaaralliseksi vastustajaksi keräten myös roppakaupalla tärkeitä sarjapisteitä. Ilman tanskalaiskolmikkoa Lukko tuskin olisi edes selvinnyt pudotuspeleihin.
Tammikuun alussa suomalainen kiekkomedia irvaili Lukolle antamatta joukkueelle mitään mahdollisuuksia loppukauden osalta. Joukkue kuitenkin näytti, että ottelut ratkaistaan pelaamalla eikä nimilistojen perusteella. Häikäisevä tammikuu nosti Lukon jopa taistelemaan suorasta pudotuspelipaikasta kuuden joukossa.
Mutta sitten oli edessä helmikuun alun maaottelutauko, ja Lukko hukkasi kaikki osaamisensa. Hyökkäyspeli tuotti enää todella vähän tekopaikkoja heikon puolustuspelin päästäessä maaleja aivan liikaa omiin. Runkosarjan lopulla näytti jopa siltä, että Lukko jää kokonaan ulos jatkopeleistä, mutta rimaa hipoen joukkue saavutti perussarjassa sijan 10.
Otsikon mukaisesti Lukon runkosarja muodostui vaihtelevaksi suorittamiseksi, jossa ylä- ja alamäet vuorottelivat keskenään.
Harjoituskausi mukaan laskien elokuun puolivälistä lokakuun alkuun Lukon pelaaminen oli yhtä tervan juontia. Sitten tuli parempi jakso tanskalaisten kanssa, joka vaan kiihtyi miesten poistuttua ison veden taakse. Helmikuun alusta aina runkosarjan loppuun Lukon peli oli taas täynnä vaikeuksia.
Kuvaava Lukon perussarjapelaamiselle oli, että joukkue lepäsi pitkälti muutaman pelaajan varassa. Ensin oli tanskalaisten aika näyttää parasta osaamistaan samalla kun maalivahti Petri Vehanen paransi peliään ilta illan perään. Vuoden 2013 puolella hyökkääjät Justin Azevedo ja Teemu Nurmi hoitivat kiekkoa verkkoon kovalla prosentilla.
Lukon alisuorittajien rivistö läpi kauden oli kuitenkin liian pitkä, joka omalta osaltaan selittää runkosarjan huonon sijoituksen. Lisäksi päävalmentaja Dufva ei saanut joukkueen peliä kehittymään riittävästi muihin joukkueisiin verrattuna.
Kauden alussa Dufva puhui vakavalla äänellä voittamisesta, eikä vaan sarjaan osallistumisesta. Jääkiekko on tulosurheilua, ja voittoja on saavutettava. Näitä sanoja peilaten päävalmentaja epäonnistui tehtävässään runkosarjan osalta pahemman kerran.
Jättiylläyksiä pudotuspeleissä
Pudotuspeleissä Lukko taisteli kuitenkin onnellisten tähtien alla ensin Kärppiä ja sitten Jokereita vastaan. Oululaisia vastaan oli jo milleistä kiinni, ettei kesäloma kutsunut, mutta niin vaan sinikeltaiset menivät jatkoon kolmen pelatun ottelun jälkeen.
Jokereita vastaan homman piti olla selvä neljässä pelissä ja nimenomaan helsinkiläisten eduksi. Sitten tapahtui jotain ihmeellistä jokerivahti Eero Kilpeläisen murruttua täysin paineiden alla. Helppoja kiekkoja meni vasemmalta ja oikealta sisään eikä Lukko jättänyt tilaisuuttaan hyödyntämättä. Joukkue löysi loistavan taisteluilmeen ja runkosarjan voittaja Jokerit passitettiin kesälomalle sarjan kuudennessa ottelussa. Näin oli Lukko tehnyt tempun, johon kukaan ei ollut aiemmin yltänyt.
Seuraavana oli vuorossa sarjakakkonen Tappara, mutta Lukon takki oli jo tyhjä kahden raskaan sarjan jälkeen. Valmennus peluutti paljon nimimiehiään, eikä se voinut olla näkymättä Tappara-sarjassa. Jukka Rautakorven joukkue luisteli Lukon yli neljän ketjun peluutuksellaan antamatta raumalaisille yhtään voittoa. Kaksi ensimmäistä peliä ratkesivat vasta jatkoerässä, mutta isossa kuvassa niillä ei ollut merkitystä jatkoon menijän kannalta.
Pronssipeliin Lukko matkusti Jyväskylään, mutta poistui kaukalosta tappio niskassaan. Kuvaavaa pelille oli, että Lukko sai mukavasti tilanteita Tuomas Tarkin maalille, mutta pitkin kautta vaivannut tehottomuus nousi taas pääosiin. Tekemättä maaliakaan Lukko lähti kauden päätösillalliselle Jämsään neljäs sija taskussaan.
Pudotuspelien positiivinen asia raumalaisnäkökulmasta oli joukkueen hurja taistelutahto. Peli ei ollut millään mittarilla katsottuna kaunista, mutta siltikin joukkue saavutti kuusi voittoa. Suuri kiitos näistä menee maalivahti Vehaselle sekä Azevedolle, joka etenkin Jokerit-sarjassa oli elementissään nauttien täysin siemauksin saamastaan pelitilasta.
Pronssiottelun jälkeen päävalmentaja Dufva mainitsi kauden päättyneen kadun aurinkoisemmalle puolelle. Kun katsotaan kokonaisuutta, voidaan Dufvan sanoma allekirjoittaa. Edelleen pitää muistaa, että jo pudotuspeleihin pääsy oli todella pienestä kiinni.
Täysiä kausia kun katsotaan Dufvan valmennusajalta, voidaan kuitenkin todeta miehen menestyneen nyt korkeintaan keskinkertaisesti. Kultaa ja kunniaa saavuttanut mestarivalmentaja jäi nyt kokonaan ilman mitalia, eikä se mikään hieno suoritus ole katsoo asiaa miltä kantilta tahansa.