Sarja jätti ilmoille ja spekuloitavaksi monta kysymystä. Miten voi olla mahdollista, että joukkue, joka johtaa finaalisarjaa ensin 2-0 ja sitten 3-1, päästää vielä vastustajan tasoihin? Miten voi olla mahdollista, että joukkue, joka nousee 3-1-tappioasemasta romahtaa pelillisesti seitsemänteen otteluun?
Romahdus on nimenomaan oikea sana kuvaamaan seitsemännen ottelun Edmonton Oilersia. Kahden edellisen ottelun pelitapa oli kadonnut, oli palattu siihen Oilersiin, joka hävisi kolme neljästä ensimmäisestä. Se oli se Oilers, joka neppaili kiekon kanssa ja joka otti turhia jäähyjä.
Se oli myös se Oilers, joka pelkäsi Cam Wardia. Nuori kanadalaismaalivahti kokosi itsensä hienosti edellisen ottelun nöyryytyksen jälkeen, ja piti Edmontonin hyökkääjiä pilkkanaan. Tosin Wardin MVP-valinta kertoo myös siitä, että voittajajoukkueessa ei sittenkään ollut kristallinkirkkaita tähtiä, vaan pudotuspeleissäkin joukkue oli tasainen ja ratkaisijoita löytyi useasta eri ketjusta. Lisäksi vahvat ehdokkaat joko loukkasivat itsensä, kuten Doug Weight tai pelasivat liikaa huonoja pelejä, kuten Eric Staal.
Kovin kaukana ei romahduksesta ollut Hurricaneskaan. Se ei pystynyt parantamaan otteitaan seitsemänteen peliin, erona pariin edelliseen oli vain se, että Edmonton oli tällä kertaa huonompi kuin aikaisemmin.
Se ei kuitenkaan millään tavalla himmennä Hurricanesin mestaruuden arvoa. Liigan heittopussiksi arvioitu joukkue pelasi ensin erinomaiset pudotuspelit ja loppujenlopuksi kaikkien asiantuntija-arvioiden vastaisesti meni ja voitti itselleen Kannun.
Vielä arvokkaammaksi voiton tekee se, että sekä mestaruuden torjunut maalivahti että ykkössentteri Staal ovat Hurricanesin omia varauksia. Varaamallakin voi siis voittaa mestaruuksia, jopa lyhyellä aikajänteellä.
Vaikka jääkiekolle ja NHL:lle olisi tehnyt hyvää Edmonton Oilersin voitto, on syytä onnitella Carolinaa. Hieno kausi, hienot pudotuspelit ja hieno mestaruus… Yksi kaino pyyntö kuitenkin: Vaihtakaa kansallislaulujen laulajaksi joku muu kuin Holly Wilver.
