Mielipide

Pelaajien valmentaja – Mikko Koivun soisi vahvistavan keskustelevaa ja pelaajat huomioivaa valmennusta

MAAJOUKKUE, NHL / Kolumni
Valmentajalla on merkittävä valta-asema pelaajiin nähden, ja valtaa on käytetty väärin pelotteluun ja jopa väkivaltaan. Toivottavasti valmentajaksi siirtyvä Mikko Koivu muistaa, millaisesta valmennuksesta on itse eniten hyötynyt.

Mikko Koivun aloittaessa valmentajauraansa alle 20-vuotiaiden maajoukkueessa hänen vastuualueensa erikoistilanteiden lisäksi on "pelaajien henkilökohtainen auttaminen". Pitkän uran pelanneena Koivulla onkin erityisen paljon annettavaa pelaajan ja valmentajan välisen suhteen kehittämiseen.

Valmennuskulttuuri on murroksessa pelaajien aikaansaaman muutoksen ansiosta.

Akim Aliu on syyttänyt Bill Petersiä rasistisista herjoista. Sean Averyn mukaan Marc Crawford on potkaissut häntä rangaistuksena väärästä vaihdosta otetusta jäähystä. Johan Franzén on tuonut esiin Mike Babcockin häneen kohdistamaa toistuvaa henkistä väkivaltaa, mikä on aiheuttanut hänelle ahdistusta ja post-traumaattista stressiä.

Näillä tapauksilla on monta yhdistävää tekijää: kaikki väitetyt teot ovat tapahtuneet joukkueen edessä, mikään väitetyistä tapauksista ei ajankohtaisesti vaikuttanut valmentajan työtilanteeseen ja ääri-ilmiöistä huolimatta kyseessä on vain jäävuoren huippu valta-aseman väärinkäytöstä.

Erityisesti NHL:ssä valmentaja on perinteisesti kyseenalaistamaton auktoriteetti ja valmentaminen on autoritääristä.

Valmentajalla on valta päättää peluutuksista ja farmikomennuksista, eivätkä päätökset aina perustu peliesityksiin. Valmennusta kyseenalaistava tai valmentajan mielestä väärällä tavalla pelaava pelaaja saattaa löytää itsensä katsomosta tai farmista. Käytäntö on ollut olemassa vuosikymmeniä ja on edelleen voimissaan.

Valmentajissa on toki eroja: Columbus Blue Jacketsia pitkään valmentanut John Tortorella ei juuri neuvottele päätöksistään, Vancouver Canucksia valmentava Travis Green puolestaan sai jo pelaajana kokemuksen Al Arbourista empaattisena valmentajana ja haluaa itse toteuttaa samaa filosofiaa.

Pelaajien ottaminen mukaan päätöksentekoon on paitsi tätä päivää myös järkevää joukkuehengen kannalta. Eikä pelaajien kuuntelu ja keskusteleva valmennusote tarkoita kurin puuttumista tai päätösvallan sälyttämistä pois valmennukselta.

Esimerkiksi Koivun tuleva esimies Antti Pennanen on puhunut auktoriteetin tärkeydestä, mutta hän myös tiedostaa aiemmin käyttäneensä auktoriteettiasemaansa väärin sanelemalla omat mielipiteensä. Koivulle niin ikään tuttu valmentaja Erkka Westerlund mainitsi "Karalahti"-dokumentissa yrittäneensä valmentaa Jere Karalahtea monologilla ja epäonnistuneensa.

Jukka Jalonen on erinomainen esimerkki keskustelevasta valmentajasta, ja Koivu onkin pelannut Jalosen valmennuksessa tehokkaimmat arvokisansa sekä voittanut MM-kultaa.

Koivu alkaa nyt luoda omaa valmentajaidentiteettiään, jota luonnollisesti muokkaavat oman persoonan lisäksi valmentajakokemukset pelaajauralta − erityisesti kokemattomana ja kouluttamattomana ihminen luontaisesti ottaa vaikutteita ympäristöstään.

Impulsiivinen ja räyhäävä Tortorella oli Koivun uran viimeinen valmentaja, mutta
hän on myös viimeinen, josta kannattaisi ottaa mallia.

Pelaajat laittoivat alulle #NHLToo-vallankumouksen, mutta muutoksen ylläpitämiseenkin tarvitaan pelaajia – sekä pelaajataustaisia valmentajia ja muita johtohenkilöitä – toimimaan pelaajien parhaaksi eikä puolustelemaan valmentajien kyseenalaisia toimia.

Luottamus on parempi työkalu kuin pelko. Argumentoiva keskustelu on toimivampi tapa kuin mielivaltainen sanelu. Valmentaja ei työstä vain peliä, vaan ennen kaikkea pelaajia.

Esimerkiksi Babcock on menestynyt valmentajana, mutta hän on myös jättänyt jälkeensä savuavia raunioita – Franzén kuvasi Babcockia “kamalimmaksi ihmiseksi, jonka on tavannut” ja Chris Cheliosin mukaan mestarivalmentaja aiheutti loukkaavilla puheillaan Franzénille hermoromahduksen.

Tämänhetkisessä suomalaisessa valmennuskulttuurissa ei ole nähtävissä vastaavaa, mutta Hannu Jortikan ajoista ei ole kovin pitkä aika ja päättyneellä liigakaudella TPS:n superyllätykseen luotsanneelta Raimo Helmiseltä kaivattiin kykyä luoda pelon ilmapiiriä. Itse toivon Koivun tuovan valmennukseen ennen kaikkea kokemusta ja näkemystä pelaajien valmentamiseen – mikä tarkoittaa luottamusta, empatiaa ja dialogia.

Pelottelusta ja valta-aseman väärinkäytöstä on päästävä eroon, ja siihen Mikko Koivun kaltainen ikoni voisi antaa ison panoksen.

» Lähetä palautetta toimitukselle

Lue myös