Jos jääkiekkoa tarkastelee aiheesta luodun fiktion – koskien romaanit, teatterin, elokuvat ja tv-sarjat – perusteella, saa kuvan tylsästä lajista.
Viime vuosina kotimaisissa teoksissa on loukkaantumisia ja niiden seurauksia käytetty draaman energialähteenä kohtuuttoman paljon verrattuna siihen, kuinka paljon käänteitä ja jännitystä itse peli parhaimmillaan tarjoaa.
Tuoreessa Ruutu+:n draamakomediassa "Los Angelesin kuningas" päähenkilön peliura päättyy aivotärähdykseen.
Kansallisteatterin Willensaunassa muutama vuosi sitten esitetty "Sammakkokuningas" on samankaltaisen otsikon lisäksi myös aihepiiriltään samoilla seuduilla – käsittelytapa tosin poikkeaa suuresti.
Palkitun kirjailijan Katri Lipsonin jääkiekkoteos "Detroit" vei loukkaantumisaiheen vielä pidemmälle, kun nuori päähenkilö halvaantuu taklauksen seurauksena.
tuntuu mielikuvituksen puutteelta, ettei fiktiivisissä tarinoissa hyödynnetä ITSE PELIN omaa draamaa.
Kaikissa esimerkeissä ollaan fyysisesti ja henkisesti etäällä kiekkokaukaloista, ja tarinoihin luodaan jännitettä hahmojen sisäisestä maailmasta.
Vaikka aidon näköisen pelaamisen kuvaaminen elokuvaan tai sarjaan on varmasti haaste, tuntuu silti enemmän mielikuvituksen puutteelta, ettei fiktiivisissä tarinoissa hyödynnetä itse pelin omaa draamaa.
Urheiluelokuvista Rockyt ovat tunnetuimpia ja elokuvasarjan eri osissa suurin jännite luodaan yksittäisen nyrkkeilyottelun ympärille. Rocky Balboa saa osumia, sinnittelee ja yleensä nousee dramaattiseen voittoon.
Esimerkiksi Liigan mestaruuden ratkaissut kuudes loppuottelu Tapparan ja Pelicansin välillä oli kuin valmis käsikirjoitus.
Ensin ennakkosuosikki rynnistää kolmen maalin johtoon, mikä takaa mukaansatempaavan alun. Ensimmäisen kolmanneksen aikana tapahtuu vielä dramaattinen käänne, kun haastaja alkaa kiriä.
Jännitys kohoaa altavastaajan noustessa johtoon, mutta uusi dramaattinen käänne koetaan sekunti ennen varsinaisen peliajan päättymistä. Ennakkosuosikki tasoittaa ja maalintekijä on hahmo, jota rakastetaan vihata. Draama huipentui, kun mestaruuden ratkaissut maali syntyi ensimmäisessä jatkoerässä.
Tällaisen tarinan voisi kuvata esimerkiksi vaihtopenkin tai yleisön näkökulmalla, jolloin haastavat jääkohtaukset pystyisi karsimaan minimiin. Ei tarvitsisi liiaksi nojata todellisiin tapahtumiin, vaan poimia tosielämästä elementtejä fiktion rakennusaineiksi.
Esimerkiksi Liigan mestaruuden ratkaissut kuudes loppuottelu oli kuin valmis käsikirjoitus.
Dramaattisia otteluita riittää pelkästään suomalaisen jääkiekon historiassa, mutta elokuva on tehty vain vuoden 1995 MM-finaalista – tässäkin esimerkissä tarinaa kuljetettiin ja jännitystä kasvatettiin ihan muilla kuin Globenin tapahtumilla.
Kyseisen elokuvan vastaanotto oli yleisössä kaukana siitä positiivisesta tunnemyrskystä, jonka Suomen ensimmäinen maailmanmestaruus sai aikaan.
Jokainen jääkiekkoa aktiivisesti seurannut tietää, että yksittäiset ottelut ja jopa yksittäiset tilanteet herättävät suuria tunteita. Koska taideteoksilla pyritään samaan, on pelitapahtumien välttely aiheena kummallinen ratkaisu.
Niin tärkeää kuin päävammoista puhuminen onkin, ei jääkiekosta tehtävää fiktiota soisi typistettävän loukkaantumisten ja niistä seuraavien vastoinkäymisten varaan.
Jääkiekossa on niin paljon luontaista draamaa, että on sääli jättää sitä käyttämättä taiteen puolella.
