Al MacInnis pelasi 23 NHL-kautta ja 1416 runkosarja-ottelua, joissa merkkautti 340 maalia ja 934 syöttöä, yhteensä siis 1274 pistettä. Jo hyökkääjällekin luvut ovat kunnioitettavia, mutta MacInnis onkin puolustaja, joka voitti vuonna 1989 Calgaryn paidassa Stanley Cupin, pudotuspelien pistepörssin ja pudotuspelien tärkeimmälle pelaajalle ojennettavan Conn Smythe Trophyn.
Kymmenen vuotta myöhemmin, 35-vuotiaana veteraanina hän voitti NHL:n parhaalle puolustajalle annettavan Norris Trophyn. Mies esiintyi tusinassa taalaliigan tähdistöottelussa, voitti olympiakultaa Team Canadan joukkueessa ja sijoittuu kolmanneksi kaikkien aikojen NHL-puolustajien pistepörssissä. Kaiken tämän on suurelta osin mahdollistanut, muita ominaisuuksia väheksymättä, herran käsittämättömän kova ja vaarallinen lämäri. Sen ansiosta hänet on nyt myös aateloitu Hockey Hall of Fameen.
MacInnis on luonnollisesti otettu kunniasta, mikä on komea lisä hänen saavutuslistaansa. Mutta mikä sitten on saavutuksista upein miehen itsensä mielestä?
– Ehdottomasti Stanley Cup vuonna 1989. Joukkue ja valmennusryhmä, mikä meillä silloin Calgaryssa oli. Olisin mielelläni voittanut enemmän ja uskoin silloin, että tuolla joukkueella voisimme niin tehdäkin. Meillä oli maalintekovoimaa, kokoa, hyvä maalivahtipeli ja kovuutta. Mutta kun katson uraani, tunnen itseni onnekkaaksi. Moni hyvä pelaaja ei saa koskaan kokea sitä
Hyväksi kakkoseksi MacInnis rankkaa Salt Lake Cityssä vuonna 2002 voitetun olympiakullan.
– Kanadan joukkueelta odotetaan aina voittoa ja kaikki muu koetaan epäonnistumisena. Siksi oli mahtavaa voittaa kultaa kotiyleisön edessä. Olympialaisten mitalipeleissä jokainen peli on kuin pudotuspelien seitsemäs ottelu. Kaikki panokset ovat seuraavassa pelissä. Stanley Cupin voittamiseksi pelataan pitkään ja kovaa, mikä on kuluttavaa, sekä fyysisesti, että henkisesti. Siinä pelataan kaupungille, perheelle ja faneille. Siksi arvostan sitä yli muiden.
Se lämäri
Kaikista saavutuksistaan huolimatta MacInnis tunnetaan parhaiten tulisesta lyöntilaukauksestaan. Se on kova – MacInnis voitti yhteensä seitsemän kertaa, neljä kertaa perätysten, All-Star- viikonlopun yhteydessä järjestetyn kutikisan, joissa pikkumusta kulki puumailalla parhaillaan yli sataakuuttakymppiä tunnissa – ja kaiken lisäksi omituisesti kierteinen. Vastustajan puolustajat ja maalivahdit pelkäsivät sitä enemmän, kuin joukkueen isointa gorillaa.
– Juniorivalmentajani näki minun laukovan kiekkoja ja tuli sanomaan, että tuo laukaus vie sinut joku päivä NHL:ään. Laukaus varmasti antoi minulle mahdollisuuden pelata.
Niin se varmasti oli. Maalivahti Mike Liut sai 1980-luvulla kokea MacInnisin vedon tulisuuden: siniviivan takaa lähtenyt laukaus hajotti torjujan maskin. Myös maalivahdit Jocelyn Thibault, Chris Osgood, sekä kenttäpelaajat Dallas Drake ja Andrew Cassels ovat murtaneet luitaan ollessaan MacInnisin lähettämän kiekon tiellä.
Luiden murtamisen lisäksi MacInnis teki suurimman osan maaleistaan mahtilaukauksellaan ja harjoitteli sitä paljon, ja osaakin melko tarkkaan sanoa, mistä on monien kadehtiman taitonsa oppinut.
– Se tulee lapsuudesta. Kasvoin pienessä kalastajakylässä ja isäni sattui olemaan toinen jäähallin hoitajista. Niinpä olin apuna sulkemassa hallia iltaisin ja keräsin itselleni laitojen yli menneet kiekot. Niitä kerääntyi paljon ja kesäaikaan, aina kun ei ollut rantakeli, saatoin laukoa kiekkoja tuntikausia isäni tallissa. Tein sitä huvikseni, mutta ei ole epäilystäkään, etteikö laukauksestani tullut sen ansiosta sellainen, kuin se on.
MacInnis pelasi harvinaisen pitkän ja ehjän NHL-uran ja sai edustaa maataan niin olympialaisissa, MM-kisoissa, kuin Kanada Cupissakin. Liigassa hän edusti vain kahta seuraa, Calgary Flamesia ja St.Louis Bluesia, pelaten itsensä molempien kaupunkien fanien sydämiin.
MacInnis sai uraltaan kaiken, mitä jääkiekkoilija voi toivoa. Jääkiekkoilijan aatelisarvo on kaunis koristus komean uran päälle.