Hankinnat pettivät: Owen Nolan, Doug Gilmour, Glen Wesley ja Phil Housley olivat kaikki loukkaantuneita. Vain Nolan pysyi joten kuten vauhdissa, mutta Gilmour ei pelannut minuuttiakaan pudotuspeleissä ja Housley putosi penkille. Kauden mittaan oltiin eletty vähän skitsofreenisessä mielentilassa, mutta ratkaisuotteluiden edellä kiihko vei kyynikotkin mukaansa ja uskoa menestykseen oli.
Kesä jonka kerran elää sain..
Niinpä pettymys oli vaikea niellä, ja kevään mittaan mieronkeppiä tarjottiin
kaikkien organisaation tekemisissä mukana olleiden kouriin. Kesä viilensi tunteita. Joukkue pidettiin kasassa, eikä uutta projektia aloitettua. Päävalmentaja Pat Quinn jätti vihdoin kaksoiselämänsä toimitusjohtajana, vaikkakin vasta niin myöhään, että uuden GM:n kädenjälki ei ehdi näkyä tulevissa koitoksissa. Seuraajalleen John Fergusonille Quinn jätti lähinnä sen kaikkein ikävimmän tehtävän, uuden nuoren toimitusjohtajan oli ilmoitettava Leafs-ikoni Doug Gilmourille ettei tälle ole luvassa
jatkoa Torontossa. Gilmour lopetti uransa noihin sanoihin, ja Ferguson muistetaan
asiasta pitkään, ehkä syyttä. Kukaan kun ei tunnu tietävän mikä Quinnin asema
on. Toisten mielestä Ferguson on Quinnin valinta marionetiksi, toisten mielestä Ferguson valittiin juuri siksi, että hän ei ollut Quinnin mieleen. Tätä teoriaa syö se, että kolmimiehisessä pestauskomiteassa istui Quinn itse.
Joka tapauksessa kokemukseen muuten luottava Toronto jätti esimerkiksi
Rangersissa Cupin voittaneen Neil Smithin ja ihmemies Steve Tambellinin palkkaamatta. Fergusonin joukkueeksi ei Toronto nopeasti kasva, sillä joukkueella ei ole arvokasta kauppatavaraa, ja Quinnin mestaruusprojekti on päätetty saattaa loppuun.
Hyökkäyksen palapeliä on mukava kasata
Toronton päävalmentaja Pat Quinn sanoi Jokerit-pelin alla Helsingissä, ettei
Maple Leafsin hyökkääjistössä ole juuri avoimia paikkoja tarjolla. Tämä on
ymmärrettävää, sillä Toronton hyökkäys on paperilla ehkä liigan paras. Kaarti
on kokenutta ja taso leveä. Etukäteen on pyöritelty mahdollisuutta perustaa
kauden kokoonpanojako neljän pysyvän parivaljakon ympärille.
Tämä strategia tarkoittaa sitä, että Mats Sundinin kanssa pelaa Owen Nolan,
Joe Nieuwendykin kanssa Gary Roberts ja Alex Mogilnyn vierellä Nikolai
Antropov. Neljäs, puolustavampi pari olisi Tie Domi- Robert Reichel, pikkumiehet, jotka kasvattivat välilleen katkeamattoman siteen jo viime kaudella. Lopuksi ketjuihin sirotellaan Micke Renberg, Darcy Tucker, Tom Fitzgerald ja Alex Ponikarovsky ellei sitten kovanaama Wade Belak. Travis Green ei mahtunut kuvioon millään, joten hyvin aloittava perusjyrä sai mennä waiverissa. Epäonnea Torontolla oli sikäli, että mutkan kautta Green meni verivihollisen Boston Bruinsin riveihin.
Vielä syyskuun lopussa Belakin paikka puolustuksessa näytti varmalta, mutta
uusia tuulia on sittemmin puhaltanut, ja Belak osaa pelata laitaa. Lahjakas
Matt Stajan, yllättäjä Nathan Perrot ja ikuinen teini Josh Holden kyttäävät
pitopöydän jämäminuutteja.
Lista on paperilla jo melkein epäuskottava, liian hyvä ollakseen totta. Ja sitähän se on. Parivaljakkoteoria saateaan haudata kun munia ei lopulta olekaan moneen koriin. Hyökkääjien terveys on jo ennen kauden alkua huonolla tolalla. Nuoria jalkoja ei ole Stajania lukuunottamatta tulossa mukaan. Loukkaantumisten varalta Maple Leafsin onni on se, että veteraanit sopeutuvat nopeasti paikkaamaan viereltä kaatuneita sotilaita. Kaveria ei kentällä jätetä. Perustaso on korkealla ja tiukassa paikassa pakka
parhaimmillaan. Samalla sinivalkoisia uhkaa kuitenkin kaavamaisuus, yksiulotteisuus ja yllätyksettömyys. Joukkueessa ei ole duracell-pupuja kun nuoretkin pelaajat ovat enemmän robitailleja kuin bureja. Mogilnyn ja Sundinin pitää yksin kantaa vastuu kaikesta mihin liittyy mielikuvitus. Jos terveystilanne pysyy siedettävänä, ei Cup-projekti ole kiinni hyökkääjistä. Jos on kuitenkin kirjoitettava isolla ja vielä alleviivattava.
Tarjokkaita piisaa, mutta missä ovat tukipilarit
Yksi NHL-kauden kuumimmista kysymyksistä kautta liigan: onko Toronton puolustuksesta yhtään mihinkään. Vaahteranlehtien maalivahti ja hyökkäys ovat
NHL-kamaa. Kaikki on kiinni siitä miten Eddie Belfourin edessä luutiva kalusto kestää vaativan testin. Ennakkoon pakiston roolitus ja koostumus ovat pahoin rempallaan. Joukkueessa on liikaa samaa roolia hamuavia peruspakkeja ja iso liuta erittäin lahjakkaita nuoria puolustajia vailla kokemusten antamaa taitoa voittaa.
Sen sijaan henkistä ykköspakkia ei ole. Tomas Kaberle on sitä hyökkäyspäässä
ja Brian McCabe voisi olla sitä omassa päädyssä, mutta pukukopin herättäjä ja
jäällä esimerkkiä näyttävä peruskallio puuttuu. Runkosarjan aikana tämän
roolin täytti välttävästi nyttemmin eläköitynyt Robert Svehla, mutta kokenut
minuuttirohmu ei ollut mikään johtaja, eikä vakuuttanut pudotuspeleissä. Philadelphiaa vastaan käydyssä pudotuspelisarjassa ei kyllä puolustajista vakuuttanut kukaan.
Syyskuun lopuksi Toronto palkkasi kokeneen Ken Kleen peruspakiksi. Samalle 5.
pakin tontille Torontolla on jo asettaa Aki Berg, laiturinakin pelaava Wade Belak, polvensärkijä Bryan Marchment ja leirin varmin puolustaja Richard Jackman. Kaikki ovat NHL-tason pakkeja, mutta kaikkien ei pitäisi pelata yhtä aikaa Stanley Cupia hamuavan joukkueen puolustuksessa. Jos ihmeitä ei tapahdu, puolustuksen muodostavat aluksi Kaberle, McCabe(kunhan tervehtyy), Marchment, Berg, Klee ja Belak. Vielä ilman sopimusta oleva Jamie Pushor veteraanina voisi olla varapakin paikalle sopiva. Seitsikko on kammottavan epätasapainoinen, Kaberlea lukuunottamatta kuin samasta muotista valettuja pikkuvikaisia sekundakappaleita. Yksittäin ok-veikkoja, yhdessä riski.
Hätä ei olisi suuri jos Toronto olis rakentamassa suurjoukkuetta. Kolmikko
Kaberle, McCabe, Jackman olisi hyvä perusta jolle tuleva ikihonkainen puolustus rakennetaan. Torontolla nimittäin on valinnanvaraa lupauksiensa kanssa. Carlo Colaiacovo ja Maxim Kondratiev ovat NHL-tasoa jo nyt. Kokenut ruotsalainen Pierre Hedin on sopeutunut hitaasti, mutta hänessä on potentiaalia. Farmisarja kutsuu kuitenkin Colaiacovon tavoin Hediniä ainakin aluksi. Karel Pilar tekee paluuta loukkaantumisten jäljiltä, matka tosin on pitkä. Vähän kauempana Maple Leafs-paikasta ovat Brendan Bell, Jay Harrison, Ian White ja Ruotsiin jäänyt Staffan Kronwall. Jos aikaa olisi viisi vuotta, Toronton pakiston tilanne olisi loistava. Mutta kun muistaa ketkä hyökkäävät ja vartioivat maalia, niin muistikuva kiireestä lävähtää silmiin kuin miljoona volttia.
Toronton johdon on ollut pakko etsiä viisastenkiveä pakkiongelmaan hakuammunnalla. Klee tai Pushor ei ole vastaus. Tulokkaiden superkausi
Olisi sitä hiukan enemmän, mutta on silti vaikea uskoa että Stanley Cupin
ratkaisevassa finaaliottelussa Torontolla on kanttia heittää kehiin kaksikko
Colaiacovo-Kondratiev. Maple Leafsin on väitetty hakevan messiasta
tarjoamalla Darcy Tuckeria ja Matt Stajania, mutta tuntuu älyttömältä että
Toronto edes viitsisi uskoa voivansa huiputtaa ykköspakin jostain niillä
pelimerkeillä joita sillä on. Pat Quinnin, Rick Leyn ja Keith Actonin on lyötävä päätä yhteen ja saatava aikaan kunnon pelisuunnitelma. Toronton pakeissa on kovuutta ja Kaberle on ylivoimalla liigan eliittiä. Muuten kapasiteettia on hyvin vähän.
Ei huolta Eddiestä!
Eddie Belfour oli yllättävän hyvä koko viime kauden, jopa syksyllä kun muu joukkue rämpi. Kollektiivinen helpotuksen huokaus Torontosta kiiri kauas. Tänä syksynä maalivahdeille ei aseteta paineita, katseet on suunnattu muualle. MM-kisoissa loistanut Mikale Tellqvist joutuu antamaan farmissa näyttöjä Pohjois-Amerikan pelityylin opinnoistaan. Trevor Kidd roikkuu jostain syystä yhä Maple Leafsin matkassa. Jamie Hodson olisi huomattavasti parempi äijä kakkoseksi.
Erikoistilanteet ja taktinen puoli
Jos aloitukset lasketaan erikoistilanteiksi, otti Toronto askeleen eteenpäin
hankkimalla Joe Nieuwendykin riveihinsä. Kun Sundin on ympyrässä
laadukas on osasto kunnossa, vaikka spesialisti Green saikin mennä. Ei vahvuus
kokonaisuutena, mutta Joey N on itsessään valttikortti. Ylivoiman toimimiseen on
palikoita riittävästi. Joey ottaa aloitusvoitot ja menee maalille. Sundin tekee peliä
ja laukoo tarkasti. Tomas Kaberle on viivalla älykäs ja yllätyksellinen. Mogilny voisi tulla kyseeseen pointilla ja terve Nolan on myös vahva hankkiessaan maalin edessä mustelmia. Jos Gary Robertsilla on vielä virtaa hän osaa ajaa neliön sisään. Jälleen kerran paperilla kaikki on hyvin. Jos taas veteraanihyökkääjät loukkaantuvat ja varsinkin jos Tomas Kaberle putoaa leikistä, on itku lähellä. Kaberlen jälkeen pakeista ylivoimaan kyseeseen tulisi nimittäin lähinnä Ric Jackman tai paremminkin Maxim Kondratiev!
Jäähyntapon pitäisi onnistua loukkaantumistenkin jälkeen kohtuullisesti. Materiaalista olisi hiottavissa jopa yksi liigan parhaista alivoimista. Viime kaudella Eddie Belfourin johdolla näin kävikin, mutta Svehlan lähtö hankaloittaa suuresti varsinkin pakkien ja Belfourin yhteispelin löytymistä. Alivoiman ei pitäisi kuitenkaan olla ongelma, mutta sellainen saattaa olla se, että Toronto joutuu liian usein alivoimalle. Maple Leafsin kunnia ei siedä kovinkaan paljon, ja niinpä pelaajat ottavat turhia jäähyjä koska
uskottelevat olevansa ajojahdin kohteena. Ja kun pilli soi, saa teoria uutta polttoainetta.
Jos Toronto jostain tuli viime kaudella tunnetuksi, niin siitä, että se piti Eddie Belfourin tasaisesti työllistettynä. Toronto antoi vastustajan ampua aivan liian paljon. Minnesota Wild kehitti tästä taiteenlajin ja jopa menestyi siten, mutta Lemairen joukon viisikkopeli olikin rakennettu taktiikan varaan. Philadelphia-sarjan alkumetreillä Toronto-fanit jaksoivat uskoa, että laukaustilaston häviäminen rumin lukemin on taktiikkaa, mutta se teoria hylättiin vähin äänin. Nyt omaa päätä on tilkittävä tilanteessa jossa puolustuksessa on käynnissä minikriisi. Oletettavaa on, että
Viisikkopeli paranee, mutta se voi johtaa ylikorostuessaan siihen, että hyökkäyspeli
tukehtuu puolustajien kaikkinaiseen kankeuteen. Tämä vaara on muutenkin
ilmeinen.
Kyllä niin on, että näin on
Mitä sitten Kanadan ykköseura saa aikaan? Toronto Maple Leafs on Idässä edelleen tekijä ainakin pudotuspeleihin asti. Jos silloinkin puolustus on terve, ja pakisto ryhdistäytynyt, saattaa marssi jatkua jonkun aikaa. New Jersey ja Ottawa taitavat kuitenkin olla tasapainoisempia kuin Toronto. Toisaalat edessä voi olla kamppailu Idän sijoista 6-8, ja pikainen ulosheitto pudotuspeleistä. Monelle joukkueelle se olisi ok kausi, mutta Torontolle ei. Toronton on NHL-kielellä contender, eli tavoittelee Stanley Cupia, mutta yhtä lähellä on mainesana pretender, teeskentelijä. Sellainen Toronto lopulta on.
