Jatkoaika valaisee saksalaisen jääkiekon taloudellisen tilanteen kolmen kattavan artikkelin voimin. Toisessa artikkelissa syvennytään Bundesligan loppuvaiheisiin ja sarjan korvanneen Deutsche Eishockey Ligan eli DEL:n alkuvaiheita.
Saksan sarjakiekkoilu uudistui kaudeksi 1994–95. Perinteisen Bundesligan tilalle perustettiin pohjoisamerikkalaiseen toimintamalliin pohjautuva Deutsche Eishockey Liga (DEL). Uudessa pääsarjassa kaikki haluttiin tehdä isommin, paremmin ja kaupallisemmin.
Seurajoukkuemallista osakeyhtiömalliin siirtymisen oli tarkoitus tervehdyttää saksalaisen kiekkoilun talous. Aiemmin joukkueista vastasivat seurat, joilla oli tapana elää yli varojensa. Pelaajien ja valmentajien palkkoihin upposi miljoonia ja siirtokorvaukset pyörivät sadoissa tuhansissa.
Ammattilaisjoukkueita tulee markkinoida yhtenä tuotteena
Menestys oli taattu, jos seuran taustalla hääri paikallinen pohatta. Jos seura joutui pärjäämään omillaan, tie vei vääjäämättä alemmille sarjatasoille.
Sinnittely sarjan häntäpäässä saattoi johtaa myös konkurssiin, sillä karsiutumista pyrittiin välttämään kilpavarustelulla. Tähän haettiin muutosta suljetulla sarjalla, joskin karsintoja on sen jälkeen nähty aika ajoin.
Samalla vääristynyt kilpailu houkutteli seurajapäättäjiä toimimaan epärehellisin ja paikoin jopa laittomin keinoin. Toiminnan sopeuttamisen sijaan penniä saatettiin venyttää esimerkiksi jättämällä pelaajien palkoista verot maksamatta.
Kuvio oli muodostunut muutenkin sekavaksi. Osa pelaajista oli nimellisesti amatöörejä, sillä heidän palkkaansa ei maksanut heidän edustamansa seura, vaan seuraa sponsoroinut firma.
Suuret suunnitelmat
Yhtiöittämisen taustalla hääri Saksan jääkiekkoliitto (DEB). Sen vetureina toimivat DEB:n ja DEL:n silloinen puheenjohtaja Ulf Jäkel yhdessä DEL:n toimitusjohtajiksi nousseiden Franz Hofherrin ja DEB:n urheilujohtaja Franz Reindlin kanssa.
Seuroissa emmittiin muutosta, koska paikallisuus ja perinteet olivat pitkään olleet kaikki kaikessa saksalaisessa jääkiekkoilussa. Samalla niitä arvelutti suunnitelmat kaikkia joukkueita koskevista muutoksista.
– Ammattilaisjoukkueita tulee markkinoida yhtenä tuotteena, tuumi Jäkel (Der Spiegel, 11.9.1994).
– Dollarin kuvat silmissä, sitten kyyneleitä, kritisoi Krefelder EV:n puheenjohtaja Hans-Ulrich Urban varsinkin pienten seurojen innokkuutta ottaa osaa uuteen sarjaan (Der Spiegel, 11.9.1994).
Valuutat
Saksassa aiemmin käytössä olleet D-markat on ilmoitettu suuntaa antavasti myös euromääräisinä. Niitä ilmoittaessa on otettu huomioon myös inflaatio, jotta rahan arvosta saa paremman kuvan.
Kaikissa tapauksissa valuuttamuunnos ei ole mahdollinen, koska summat koskevat pitkää aikaväliä.
Jäkelin visioihin kuuluivat yhtenevät, kaikki joukkueet kattavat paita-, kypärä- ja housumainokset, sekä sarjan pääsponsorin logo keskiympyrässä. Myös fanituotteita haluttiin yhtenäistää. Tämän uskottiin tuovan miljoona D-markkaa eli hieman reilu 800 000
euroa aiempaa enemmän jokaisen pääsarjajoukkueen kassaan.
Puheenjohtajan visiota tarkastellessa on hyvä muistaa, että pääsarjassa oli tuolloin peräti 18 joukkuetta. Onnistuessaan sarjaan olisi virrannut 18 miljoonaa D-markkaa eli 15,1 miljoonaa euroa enemmän sponsorituloja kuin aiemmin.
Nykyisin lähinnä jääkiekon mestarien liigasta eli CHL:stä tuttuun malliin ei uskottu joukkueissa. Jäkelin ajatusta pidettiin todellisuudesta irtautuneena.
– Epäilen vahvasti, ettei tämä tule koskaan toimimaan, virkkoi EV Landshutin manageri Max Fedra (Der Spiegel, 11.9.1994).
Isoin ongelma oli se, ettei Jäkelin visioimia miljoonia löytynyt mistään. Tuskin löytyy nykyäänkään.
Epäilen vahvasti, ettei tämä tule koskaan toimimaan
– Mitä isompi sopimus on kyseessä, sitä enemmän joutuu antamaan paljousalennusta, tuumi Krefeldin Urban (Der Spiegel, 11.9.1994).
– Se on selvästi kannattavampaa joukkueelle kuin yhteinen markkinointi DEL:n kautta, puolusti EC Ratingenin puheenjohtaja Alfred Schäfer joukkuekohtaista markkinointia (Der Spiegel, 11.9.1994).
Joukkueilla oli myös aiempaa huonoa kokemusta vastaavista kokeiluista. DEB oli junaillut kaikkia joukkueita koskevan jäämainossopimuksen kaudeksi 1989–90, mutta sponsori vetäytyi viime hetkellä ja joukkueet jäivät nuolemaan näppejään.
– Sopimus on 99-prosenttisen täydellinen, kehui liiton mediavastaava Horst Eckert vielä sopimusta edeltäneenä kesänä (Der Spiegel, 3.12.1989).
Toinen esimerkki on sarjan pääsponsoriksi ryhtyneen Krombacherin diili, joka oli arvoltaan noin 4 miljoonaa D-markkaa eli noin 3,3 miljoonaa euroa kaudessa. Uudessa pääsarjassa oli peräti 18 joukkuetta sopimuksen aikana, joten panimolta saadusta potista ei ollut merkittävää hyötyä joukkueille.
– Sata miljoonaa markkaa, puhisi Düsseldorfer EG:n puheenjohtaja Josef Klüh DEL:n perustajien lupauksista joukkueille (Der Spiegel, 13.10.1996).
Sorge, sori, ei kompromisseja
DEB omisti DEL:n taustayhtiön, mutta joutui luopumaan sen omistuksesta. Sarjaan osallistuneiden joukkueiden johdossa tajuttiin, että joukkueet olivat päätyneet ojasta allikkoon, sillä niistä ei tullutkaan DEL:n taustayhtiön osakkaita, vaikka näin oli luvattu. Muutos siirsikin aiempaa enemmän valtaa joukkueilta liitolle.
Valtataistelun aikana paikkansa DEL:n johdossa menettivät sen perustamisesta vastanneet Jäkel ja Reindl. Heidät korvasi kaksikko, joka otti yhteen usean vuoden ajan. Liitossa Jäkelin korvasi Rainer Gossmann ja DEL:ssä Reindlin korvasi Bernd Schäfer.
– Herra Schäfer toimii moraalinvartijana. Hän selkeästi haluaa lyödä kiilaa liiton ja DEL-joukkueiden väliin, paheksui Gossman jouduttuaan DEL-pomon kritiikin kohteeksi osana 16-sivuista kirjettä (Berliner Kurier, 31.10.1995)
DEL:n pitkän aikavälin tavoite on täysi itsenäisyys liitosta
Kaksikon riitaisa suhde johtui siitä, että DEB katsoi DEL:n omaisuudekseen. DEL:n toimitusjohtaja vastaavasti puolusti joukkueiden asemaa. Joukkueet eivät halunneet maksaa jäsenmaksuja liitolle, vaan pikemminkin veloittaa liittoa niiden pelaajien osallistumisesta maajoukkuetoimintaan.
– DEL:n pitkän aikavälin tavoite on täysi itsenäisyys liitosta, mitä emme tietenkään tule hyväksymään, latasi Gossmann (Berliner Kurier, 8.11.1996).
– Olo on kuin olisi lastentarhassa. Liiton täytyy tottua ajatukseen meistä tasa-arvoisena kumppanina, vastasi Schäfer (Berliner Kurier, 8.11.1996)
Tilanne eskaloitui jo ensimmäisen kauden päätyttyä, kun kesällä 1995 joukkueet perustivat kilpailevan pääsarjan, Nationale Eishockey-Ligan eli NEL:n, DEL:n rinnalle. Joukkueet kuitenkin jatkoivat osana liiton omistamaa pääsarjaa, kun kansainvälinen jääkiekkoliitto (IIHF) puuttui peliin.
Taustalla hääri liiton rahastonhoitaja Wolfgang Sorge, jonka väitetään tienneen liikaa myöhemmin veronkierrosta ehdolliseen vankeuteen ja miljoonasakkoihin tuomitun Gossmannin toimista Düsseldorfer EG:n rahastonhoitajana. Sorgen tehtäväksi oli annettu myös DEL:n raha-asioista vastaaminen ja häntä on pidetty tuon aikakauden todellisena vallankäyttäjänä liitossa.
Samainen Sorge sotkeentui 1980-luvun alussa henkilötodistusväärennösjupakkaan. Hänellä oli tuolloin kaksoisrooli jupakkaan sotkeutuneen Kölner EC:n pelaajien lupa-asioista vastaavana ja liiton lupa-asioiden valvojana. Liiton tehtävissä hänen raportoitiin käyttäneen asemaansa väärin henkilökohtaisen edun tavoitteluun, mutta tämä ei vaikuttanut hänen asemaansa liitossa.
Olo on kuin olisi lastentarhassa
1980-luvulla Sorge oli edistänyt myös naiskiekkoilua Saksassa. Tämän yhteydessä hän oli kuitenkin ottanut Eisbären Düsseldorfin naisjoukkueen silmätikukseen. Joukkue voitti 39 40:stä protestina käydystä oikeusjutusta. Tämän seurauksena Nordrhein-Westfalenin osavaltion jääurheiluliitto päätyi maksamaan 250 000 D-markkaa miehen toiminnasta aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja.
2000-luvulla Sorge muistetaan ns. striptease-jupakasta. Pelaajat protestoivat hänen nimitystään naisten maajoukkueen joukkueenjohtaksi vuoden 2002 olympialaisiin, koska hän oli riisuutunut vuoden 2000 maailmanmestaruuskisoissa joukkueen edessä alusvaatteilleen ja kehoittanut pelaajia toimimaan samoin.
Aiemmin Gossmannia tukenut, mutta tämän kanssa myöhemmin riitautunut Sorge erosi rahastonhoitajan tehtävästään syyskuussa 2002. Häntä ei valittu uuteen hallitukseen, mutta hänen uransa jääkiekkovaikuttajana ei suinkaan tullut päätökseen.
Sorge toimi Nordrhein-Westfalenin osavaltion jääurheiluliiton puheenjohtajana aina vuoteen 2017 saakka. Jääkiekkojoukkueet olivat kyllästyneet hänen mielivaltaisena ja pienisieluisena pidettyyn tapaan johtaa. Hän onnistui kuitenkin junailemaan itselleen jatkoa päätösvaltaisena toimijana, sillä hänen seuraajansa Friedrich Dieck myönsi hänelle elinikäisen valtakirjan päättää jääurheiluliiton asioista.
Sorgen ylimielinen tapa hoitaa asioita kiteytti DEB:n linjan suhteessa DEL:iin sen alkuvaiheissa. Tämän on puolestaan katsottu johtaneen jyrkkään vastakkainasetteluun, jossa liiton kanssa tekemissä olleet tahot eivät olleet valmiit tekemään kompromisseja.
Liitto ajaa karille
DEB kärsi merkittävän tappion syksyllä 1996, kun sen oma sovittelutaho puolsi pääsarjajoukkueiden näkemyksiä. Tämä tarkoitti sitä, että joukkueet vastasivat jatkossa DEL:n televisiointioikeuksista.
Samaan aikaan DEB joutui verottajan syyniin. Sen toimintamuodon voittoa tavoittelemattomana yhdistyksenä epäiltiin olevan ristiriidassa sen omistaman yritysmuotoisen DEL:n toiminnan kanssa. Mitään seuraamuksia ei liitolle langennut, mutta pelkkä epäily väärinkäytöksistä satoi DEL-joukkueiden laariin.
Funktionäärien täytyy päättää, mitä he haluavat: pelejä vai valtapelejä
Muista muutoksista päästiin yhteisymmärykseen vasta, kun IIHF puuttui tilanteeseen. Tällä kertaa se puolsi joukkueiden näkemyksiä. DEL:n joukkueet kokivat päässeensä irti liiton kahleista ja huonosta johtamisesta. Samalla joukkueiden vaikutusvalta liitossa kasvoi ja jatkossa ne päättivät kaikesta DEL:n toiminnasta itsenäisesti.
Saksan maajoukkuetta luotsannut George Kingston tiivisti liiton ja pääsarjajoukkueiden vuosia kestäneen välirikon oivasti.
– Funktionäärien täytyy päättää, mitä he haluavat: pelejä vai valtapelejä, tuumi Kingston kiekkopäättäjien egoista (Der Spiegel, 15.12.1996).
Kolme kautta kestänyt valtataistelu vaati kuitenkin veronsa. Uuden sarjassa oli tarkoitus aloittaa alusta, puhdistaa saksalaisen sarjakiekkoilun maine, mutta toisin kävi. Osapuolet syyttelivät toinen toisaan, milloin mistäkin syystä, eikä toiminta vaikuttanut uskottavalta ulkopuolisten vinkkelistä.
Liitto tarvitsee nämä rahat
Myös Schäfer joutui lopulta väistymään. Hänen katsottiin menneen liian pitkälle. Varsinkin hänen suunnitelmat liiton kakkosarjan muuttamisesta DEL:n kakkossarjaksi hiersivät lajipäättäjiä.
Schäferin suunnitelmista tuli kuitenkin lopulta totta, joskin vasta 15 vuotta myöhemmin. Liitto riitautui kakkossarjan toimintaa pyörittäneen yrityksen (Eishockeyspielbetriebsgesellschaft mbH eli ESBG) kanssa. DEB tarjosi keppiä ja porkkanaa DEL:n kanssa lähentyneille kakkosarjan joukkueille, mutta lopputulos oli sama kuin 1990-luvun lopussa.
– Kakkosarjan joukkueet palaavat liiton alaisiksi ainoastaan voimakeinoja käyttämällä. Ensinnäkin, liitto uhkaili DEL:iä samalla tavalla sen perustamisen aikoihin, mutta antoi periksi. Toisekseen, liitto ei menetä tässä senttiäkään. Tilitämme jatkossakin jäsenmaksumme, totesi asiaa ajanut Heilbronner Falkenin manageri Ernst Rupp (HNA, 14.5.2023).
– Liitto tarvitsee nämä rahat. Kakkossarjan joukkueet voivat ainoastaan hyötyä DEL:stä. Tämä tarjoaa parhaan mahdollisen tuen nuorille pelaajille, tiivisti Rupp joukkueiden kapinakannan (HNA, 14.5.2023).
Lopputuloksena oli kompromissi. Uutta yhtiötä ei perustettu kakkossarjasta vastanneen ESBG:n tilalle, vaan sarjan uusi nimi vuokrattiin DEL:tä. Käytännössä tämä oli kuitenkin merkittävä tappio liitolle, sillä kakkossarja läheni pääsarjan kanssa.
Pennit miljooniksi
Ensimmäiset kaksi vuotta DEL-kiekkoa nähtiin tv:ssä maksullisella Premiere-kanavalla. Tämän Saksan jääkiekkoliiton tekemän sopimuksen arvo oli 13,5 miljoonaa D-markkaa kaudessa eli n. 11 miljoonaa euroa kautta kohden.
Sopimus takasi jokaiselle 18:sta joukkueesta 750 000 D-markkaa eli reilu 600 000 euroa kaudessa. Sitä voi pitää aikauteensa nähden hyvänä sopimuksena, mutta toisaalta samalla näkyvyys ilmaiskanavilla rajautui muutamaan välähdykseen viikonloppuina pelatuista otteluista.
Jotta Jäkelin visio olisi ollut edes jollain tavalla uskottava, siihen olisi pitänyt yhdistyä maanlaajuinen näkyvyys. Isot sponsorit haluavat tulla nähdyksi, mutta väestöstä vajaan prosentin kattaneesta tv-sopimuksesta ei ollut sellaiseen.
– Sitten DEL katosi maksumuurin taakse 15 vuodeksi ja menetti näkyvyytensä, relevanssinsa ja tätä myöten sponsorinsa, kommentoi IIHF:n pääsihteerinä 2006–21 toiminut Horst Lichtner ratkaisua (manager magazin, 6.2.2015).
– Se nakersi pohjaa, tiivisti Lichtner näkemyksensä DEL:n ratkaisusta (manager magazin, 6.2.2015).
DEL katosi maksumuurin taakse 15 vuodeksi ja menetti näkyvyytensä, relevanssinsa ja tätä myöten sponsorinsa
Televisiosopimukset eivät myöskään olleet kovinkaan arvokkaita. Kaudella 1989–90 pääsarjan televisiointitulot olivat 3,45 miljoonaa D-markkaa eli reilu 3,3 miljoonaa euroa, mikä oli alle kymmenesosa jalkapallon pääsarjan vastaavista 45 miljoonan D-markan eli 44 miljoonan euron vastaavista tuloista.
Jääkiekko oli muutenkin huonossa huudossa televisiokanavien keskuudessa. Bundesligassa pelasi hyväpalkkaisia ammattilaisia, paidat täynnä mainoksia, mutta sarja oli nimellisesti amatöörisarja. Julkisrahoitteiset tv-kanavat ARD ja ZDF alkoivat boikotoida sarjaa 1970-luvun lopulla, mikä vähensi kiinnostusta jääkiekkoa kohtaan.
DEL:n onneksi kilpailu urheilun televisiointioikeuksista kävi kuumana Saksassa 1990-luvulla. Bertelsmannin kanssa nokitelleen Kirch-yhtymän kanssa ennen kautta 1996–97 solmittu kolmivuotinen sopimus DF1-kanavalla takasi sarjalle 82,5 miljoonaa D-markkaa.
Kautta kohden sopimus takasi sarjalle 27,5 miljoonaa D-markkaa eli 21 miljoonaa euroa. Jokainen 16 joukkueesta sai siis 1,7 miljoonaan D-markan eli 1,3 miljoonan euron tulot jokaista kautta kohti.
Tulot putosivat kuitenkin merkittävästi 2000-luvun alussa. Uusi nelivuotisen sopimus Kirchin omistaman Premiere Worldin (Premieren ja DF1:n fuusio) kanssa oli merkittävästi huonompi. Kokonaissumma oli 35–40 miljoonaa D-markkaa eli 26–30 miljoonaa euroa.
Sopimusta tehtäessä jokaisen joukkueen osuudeksi tuli siis 600 000 D-markkaa, mutta myöhemmin summaksi tarkentui 500 000 D-markkaa, mikä vastasi noin 250 000 euroa valuuttamuutoksen yhteydessä. Lisäksi joukkueiden pienentyneistä osuuksista vähennettiin erinäisiä kuluja.
– Jokaiselle joukkueelle jyvitetystä 250 000 eurosta, n. 60 000 euroa menee Saksan jääkiekkoliitolle, jota se käyttää kehittääkseen nuoria pelaajia. Toiset 40 000 euroa menee DEL:n hallinnollisiin kuluihin. Käteen jää siis vain 150 000 euroa, kuvaili EV Landshutista München Baronsiin siirtynyt manageri Fedra televisiosopimusta (Die Tageszeitung, 12.4.2002).
Tilanne paheni entisestään, kun aggressivisesti toimintaansa laajentanut ja urheilun televisiointioikeuksia kahminut Kirch-yhtymä ajautui konkurssiin kesällä 2002. Tämän jälkeen sopimusten arvo on ollut aiempaan verrattuna lähes mitätön.
Käteen jää vain 150 000 euroa
Alun perin Brittiläinen Sky osti Premiere Worldin kauden 2008–09 aikana ja sulautti sen osaksi brändiään. Se vastasi lähetystoiminnasta kausien 2009–10 ja 2011–12 välisenä aikana. Sopimuksen arvo oli suunnilleen kolme miljoonaa euroa kaudessa.
Seuraavaksi lähetysoikeudet nappasi Sportsman Media Group, joka puolestaan kauppasi ne eteenpäin energiajuomajätti Red Bullin omistamalle Servus TV:lle. Sopimuksen arvioitiin tuovan reilu kolme miljoonaa euroa sarjan kirstuun. Lisäksi Servus TV maksoi kaudessa puolen miljoonan verran jäämainoksista ja tuomarien paitamainoksista.
DEL:n nykyinen sopimus teleoperaattori Deutsche Telekomin kanssa on jatkumoa sen ennen kautta 2016–17 tekemälle 4+4-vuotiselle sopimukselle, jonka arvo oli 3,5 miljoonaa euroa kaudessa ensimmäiseltä neljältä kaudelta ja 4,5 miljoonaa euroa kaudessa seuraavalta neljältä kaudelta. Nykyisen nelivuotisen sopimuksen arvo on 9 miljoonaa euroa kaudessa ja se jatkuu kauteen 2027–28 saakka. Se takaa takaa jokaiselle joukkeelle 600 000 euroa kaudessa.
DEL täydentää sopimusta sponsorisopimuksella. Sarjan nimi- ja logo-oikeudet kaupattiin osuuskaupparyhmä REWE Groupin omistamalle halpiskauppaketju Pennylle kesällä 2020. Nelivuotinen sopimus kattaa vielä kauden 2023–24 ja kustantaa kauppaketjulle 2,2 miljoonaa euroa vuodessa. Sopimus uusittiin vuonna 2022 ja jatkuu kauteen 2027–28 saakka.
Jos DEL:n lähetyssopimusta vertaa kotimaisen Liigan lähetyssopimukseen, sitä voi pitää huonona. Toisaalta Telian Liigan kanssa tekemää ja myöhemmin CMorelta MTV:lle siirtämää 23 miljoonan euron vuotuista sopimusta voi pitää samalla tavalla ylihinnoiteltuna kuin DEL:n 1990-luvun lopun sopimusta. Ruotsalaisen SHL:n nykyiseen 70 miljoonan euron sopimukseen ja tulevaan yli 80 miljoonan euron sopimukseen verrattuna DEL:n sopimus on surkea.
Eri maiden sarjojen lähetysoikeuksista maksettavia miljoonia tarkastella on toki syytä pitää mielessä, että Suomessa ja Ruotsissa jääkiekko on selvästi merkittävämmässä asemassa kuin Saksassa. Jääkiekko on selkeä kakkoslaji Saksassa ja kilpailee tästä asemasta pääasiassa kori- ja käsipallon kanssa.
Lisäksi on syytä pitää mielessä, että alkuvuosista poiketen DEL on nykysopimuksellaan pyrkinyt nimenomaan lisänäkyvyyteen eikä niinkään pelkkään euromäärien kasvattamiseen lähetysoikeuksilla.
Sopimus kauppaketjun kanssa tuo vastaavasti euroja sarjalle, mutta 1990-luvun Krombacher-sopimuksen tavoin summa jää lopulta varsin pieneksi joukkueiden taloutta ajatellen. ERC Ingolstadtille sopimus tarkoitti myös yhden pitkäaikaisen pääsponsorin menetystä.
– Toimialakohtainen yksinoikeus on yleinen käytäntö sponsoroinnissa. ERC Ingolstadt ei pysty enää täyttämään tätä vaatimusta. Tämän takia olemme päättäneet olla jatkamatta sopimustamme, joka olisi muutenkin päättynyt, kommentoi kilpailevan Edeka Südbayern -kauppaketjun tiedottaja Christian Strauß (Donaukurier, 15.7.2020)
Ingolstadtin tapauksessa on syytä olettaa, että joukkue saa vähemmän rahaa Pennyltä kuin aiemmasta omasta sopimuksestaan Edekan kanssa, sillä nykyinen korvaus sarjan pääsponsorilta on vain 157 000 euroa joukkuetta kohden.
DEL:n pääsponsorille sopimus on hinnaltaan varsin huokea, kuten Deutsche Telekomin lähetysoikeussopimus, joten se kannattaa kauppaketjulle. Samalla se saa merkittävästi näkyvyyttä eri paikkakunnilla.
Muovisuus
Suomalaista kiekkoilua seuraavan silmiin yhtiöittäminen ei ollut lopulta kovinkaan erikoinen, sillä vastaavanlainen siirtymä yhdistyksistä osakeyhtiöihin on nähty myös Suomessa, ensin SM-liigassa ja sitten Mestiksessä.
Kotimaan kiekkoilua seuraava saattaa kuitenkin pitää saksalaisjoukkueita muovisina, sillä joukkueille keksittiin pohjoisamerikkalaisen kiekkoilun hengessä uudet nimet. Suomessa nähtiin 1990-luvulla myös monenlaista muutosta, muun muassa KalPan susilogo, mutta ainoastaan Lahdessa päädyttiin säilyttämään Pelicans-nimi ja -logo.
Vastaava kehitys nähtiin myös Ruotsissa, mutta suurin osa joukkueista hylkäsi uudet nimensä ja logonsa vähin äänin viimeistään 2000-luvulla.
Saksalaisessa mediassa naureskeltiinkin DEL:n muovisuudelle. Varsinkin sen ensimmäinen logo sai toimittajat veistelemään kilpaa. Varsin mitäänsanomattoman, 80 000 D-markkaa eli n. 71 000 euroa maksaneen logon sanotaan tuoneen mieleen mm. pohjoisfriisiläisen lauttayhtiön ja pursiseuran Ala-Saksista.
Suurin osa joukkueista valitsi uuden nimen ja logon yhtiöittämisen yhteydessä. 1990-luvulle tyypillisesti myös Saksassa monet joukkueet nimettiin uudelleen jonkin eläimen mukaan.
| Vanha nimi | Uusi nimi | Väliaikainen nimi |
| Augsburger EV | Augsburger Panther | |
| Berliner SC | Berlin Capitals | Preussen Devils (1994–95) |
| Düsseldorfer EG | DEG Metro Stars (2001–12) | |
| EC Hannover | ||
| EC Hedos München | Maddogs München | |
| EC Kassel | Kassel Huskies | |
| EC Ratingen | ||
| EC Wolfsburg | EHC Grizzly Adams Wolfsburg / Grizzlys Wolfsburg | |
| EHC 80 Nürnberg | Nürnberg Ice Tigers | |
| EHC Freiburg | Wölfe Freiburg (2003–11) | |
| EHC Dynamo Berlin | Eisbären Berlin | |
| EHC München | EHC Red Bull München | |
| EHC Straubing | Straubing Tigers | |
| ERC Ingolstadt | ||
| ESC Wedemark | Wedemark Wildcats / Wedemark Scorpions / Hannover Scorpions | |
| Essener JEC | Moskitos Essen | |
| ESV Kaufbeuren | Kaufbeurer Adler | |
| ES Weisswasser | Lausitzer Füchse | ESG Füchse Sachsen (1994–96) |
| EV Duisburg | Füchse Duisburg | |
| EV Landshut | Landshut Cannibals (2002–13) | |
| Frankfurter ESC | Frankfurt Lions / Löwen Frankfurt | |
| Hamburg Freezers | ||
| Iserlohner EC | Iserlohn Roosters | |
| Krefelder EV | Krefeld Pinguine | |
| Kölner EC | Kölner Haie | |
| Mannheimer ERC | Adler Mannheim | |
| München Barons | ||
| REV Bremerhaven | Fischtown Pinguins | |
| Revier Löwen Oberhausen | ||
| SB/DJK Rosenheim | Star Bulls Rosenheim / Starbulls Rosenheim | |
| SC Bietigheim-Bissingen | Bietigheim Steelers | |
| SC Riessersee | ||
| Schwenninger ERC | SERC Wild Wings / Schwenninger Wild Wings |
Nimi- ja logomuutoksille löytyi myös vastustajansa, eivätkä kaikki joukkueet lähteneet muuttamaan nimiään ja logojaan.
– DEG on brändi, tiivisti Düsseldorfer EG:n manageri Rolf van Houten asian (Der Spiegel, 11.9.1994).
Kiihkeimmät vastustajat, kuten DEG ovat kuitenkin myöhemmin pyörtäneet sanojaan. DEG tunnettiin Metro Starsina kaudesta 2001–02 kauteen 2011–12 tukkukauppaketju Metron mukaan.
DEG:n taustayhtiön osaakkaaksi liittyneen Metron AG:n kanssa tehty viisivuotinen sponsorisopimus toi DEG:n kassaan 600 000 euroa kaudessa ensimmäisen kuuden kauden ajan. Seuraavasta viiden kauden summasta ei ole tietoja saatavilla, mutta sen voi olettaa olleen ainakin saman suuntainen.
Kannattajat eivät myöskään ihastuneet muutoksista. Yleisömäärät putosivat aiemmasta DEL:n perustamisen jälkeen. Loppuunmyytyihin otteluihin tottuneen DEG:n katsojamäärät putosivat 32 prosenttia.
Pohjoisamerikkalaista liigamallia pidettiinkin todellisuudesta irtautuneena. Sitä vaivasi edelleen Bundesligan ajalta tuttu ongelma: joukkueiden tulot eivät olleet lähelläkään niiden menoja.
Villit pelaajamarkkinat
Bundesligan aikana totuttiin korkeisiin pelaajapalkkioihin. Yksi tapa tehdä toiminnasta kannattavaa olikin pienentää joukkueiden kuluja. Kaudella 1999–00 otettiin käyttöön Jäkelin DEL:n perustusvaiheessa toivoma palkkakatto, mutta siitä ilmeisesti luovuttiin vähin äänin, sillä varsinkin isojen kaupunkien joukkueiden budjetit ovat jatkaneet kasvamistaan.
Vuonna 1995 tehty työvoiman liikkuvuutta koskenut Bosman-päätös muutti DEL:n pelaajamarkkinat. Saksalaisia ja muiden Euroopan unionin jäsenmaiden kansalaisia tuli kohdella samalla tavoin. Samalla kumoutui ajatus pelaajaoikeuksista. Sopimuksettomista pelaajista ei siis voinut enää vaatia siirtokorvauksia.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että DEL:n tulvi pelaajia muista EU-maista. Osa heistä oli pohjoisamerikkalaisia, joilla oli myös EU-maan kansalaisuus, sillä päätös mahdollisti rajoitusten asettamisen vain EU:n ulkopuolisen työvoiman liikkuvuuteen.
Kellään DEL:n vakiokasvolla ei tule olemaan ongelmia tämän kanssa
– Asemaansa pönkittämään pyrkivät toimijat käyttävät rahaa, jota ei ole olemassa, varoitti ESG Füchse Sachsenin manageri Boris Capla päätöksen seurauksista (Die Tageszeitung, 15.1.1996).
Ulkomaalaispelaajat
Saksalaisissa sarjoissa oli pitkään tiukka kahden ulkomaalaispelaajan rajoitus. Sitä opittiin kuitenkin kiertämään kahden passin pelaajilla.
DEL:n alkuvaiheessa raja oli kolmessa ulkomaalaispelaajassa, mutta Bosman-päätös vapautti pelaajamarkkinat.
Saksassa päättettiin myöhemmin rajoittaa ulkomaalaispelaajien määrää, sillä osassa DEL-joukkueissa pelasi vain muutama saksalainen.
Nykyiset rajoitukset eivät kuitenkaan ole lainvoimaisia, sillä muuten toimittaisiin vastoin EU:n työvoiman vapaata liikkuvutta koskevaa vapautta.
Mikään ei siis estäisi joukkueita palkkaamasta ja peluuttamasta sovittuja rajoituksia suurempaa määrää ulkomaalaisia, joilla on EU/ETA-maan tai Sveitsin kansalaisuus.
Muiden maiden kansalaisten, kuten kanadalaisten ja yhdysvaltalaisten määrää voi kuitenkin edelleen rajoittaa, mikäli heillä ei ole myös toista kansalaisuutta, jonka turvin pelaajaa tulee kohdella työnteon osalta samanarvoisesti kuin saksalaista pelaajaa.
DEL asetti rajan kolmeen ulkomaalaisena pidettyyn pelaajaan kaudeksi 1996–97. Käytännössä vain kanadalaisia ja yhdysvaltalaisia pidettiin ulkomaalaisina. Tätä ennen kolmen pelaajan rajoitus koski kaikkia muita paitsi saksalaisia.
Kaudeksi 1997–98 rajoituksista luovuttiin kokonaan, mikä lisäsi pohjoisamerikkalaisten pelaajien määrää sarjassa entisestään.
– Kellään DEL:n vakiokasvolla ei tule olemaan ongelmia tämän kanssa. Paikan vakiinnuttaakseen täytyy saavuttaa vaadittu taso, kommentoi DEL:n toimitusjohtaja Gernot Tripcke ulkomaalaispelaajien korkeaa määrää sarjassa (Der Spiegel, 24.1.2001).
Uusi 16 ulkomaalaispelaajan rajoitus tuli voimaan kaudella 2000–01 ja sitä laskettiin kahdella pelaajalle seuraavien kahden kauden aikana.
– Olemme oppineet Bosman-päätökseen liittyneistä virheistä, selvensi Tripcke syitä rajoittaa ulkomaalaispelaajien määrää 2000-luvun alussa (Tagesspiegel, 5.9.2003)
Kaudella 2009–10 rajoitus oli kymmenen ulkomaalaispelaajaa. Tätä tarkennettiin kaudella 2012–13 niin, että palkkalistoilla sai olla 11 ulkomaalaispelaajaa, mutta näistä sai olla pelaavassa kokoonpanossa vain 9 pelaajaa.
– Oleellista on kuka saa peliaikaa missäkin tilanteessa, tuumi puolestaan Saksan jääkiekkoliiton silloinen pääsihteeri Reindl (Der Spiegel, 18.9.2009).
Bosman-päätös oli joukkueiden taloudelle hyvä ja huono asia. Aiemmin joukkueet kilpailivat saksalaisista huipuista ja muutamasta ulkomaisesta huippupelaajasta.
– Täällä on hyvä elintaso ja täällä voi kokea asioita, joista olet aiemmin lukenut vain kirjoista, totesi Eisbären Berliniä edustanut kanadalaisvahti Richard Shulmistra syistään pelata DEL:ssä (Tagesspiegel, 15.9.2001).
Päätös ei kuitenkaan poistanut joukkueiden välistä kilpailua huippupelaajista. Köyhiä eivät jääkiekkoilijat olleet jatkossakaan, vaikka palkat laskivatkin kovemman kilpailun myötä.
Palkat
Saksassa pelaajien palkat sovitaan ja ilmoitetaan monesti nettona eli summana, joka jää pelaajan käteen verojen jälkeen.
Osassa lähteistä mainitaan onko kyseessä pelaajan brutto- vai nettopalkka eli ennen vai jälkeen verojen.
Kaikissa lähteissä ei kuitenkaan eritellä onko kyseessä brutto- vai nettopalkka, mikä hankaloittaa palkkakehityksen tarkastelua.
Lisäksi osa saattaa saada bonuksia, nauttia auto- ja/tai asuntoeduista, sekä rahastoida tienestejään, mikä hankaloittaa tarkastelua entisestään.
Pelaajien palkkatasosta antaa kuvaa DEG:n jatkama tapa maksaa huippupalkkoja. Boston Bruinsin organisaatiosta DEG:n riveihin siirtyneen Mikko Mäkelän nettopalkka oli 450 000 D-markkaa kaudella 1996–97, mikä vastaa nykyrahassa 360 000 euroa. Vastaavasti Saksan maajoukkuepelaaja Thomas Brandl nettosi 400 000 D-markkaa eli suunnilleen 320 000 euroa. Uransa ehtoopuolella ollut ruotsalaisvahti Åke Liljebjörn tienasi puolestaan 130 000 D-markkaa eli hieman yli 100 000 euroa.
Düsseldorfissa ei rahasta ollut pulaa tai ainakin näin annettiin olettaa. Bosman-päätöksen tultua voimaan, kallispalkkainen Mäkelä ei enää vienyt paikkaa ulkomaalaiskiintiöstä. Paikka täytettiin Florida Panthersin organisaatiosta saapuneella ja myöhemmin TPS:ssä kauden verran viihtyneellä venäläisellä Aleksei Kudašovilla.
Puheenjohtaja Klühin hyllyttämä päävalmentaja Hans Zach tienasi 600 000 D-markkaa bruttona eli noin 480 000 euroa. Lisäksi hän nautti DEG:n tarjoamista auto- ja asuntoeduista. Hänen tilalleen palkatun ruotsalaisen Hardy Nilssonin palkka oli 650 000 D-markkaa eli noin 520 000 euroa. Samalla ovenavauksella penkin taakse hankittiin Nilssonin lanko Martin Karlsson, jonka palkka oli 150 00 D-markkaa eli 120 000 euroa.
Kilpailija Kassel Huskiesin penkin taakse kaksi kautta myöhemmin palkattu Zach piti palkkoja liian suurina ja vetosi joukkueisiin ulkomaalaisrajoitusten palauttamiseksi. Mitään oleellista muutosta ei palkoissa kuitenkaan nähty palautetuista rajoituksista ja palkkakatosta huolimatta.
Frankfurt Lions laittoi ennätykset uusiksi kaudella 1995–96 palkkaamalla Calgary Flamesin kanssa sopimusumpikujaan ajautuneen Robert Reichelin. Jo edellisellä kaudella Frankfurtissa piipahtaneen tšekkitähden kolmivuotisen sopimuksen arvo oli kautta kohden peräti kaksi miljoonaa D-markkaa eli arviolta 1,6 miljoonaa euroa.
Asemaansa pönkittämään pyrkivät toimijat käyttävät rahaa, jota ei ole olemassa
Vaikka palkat eivät nykyään aivan vastaa saksalaisen kiekkoilun hulluimpia aikoja, ei pääsarjakiekkoilija köyhä ole Saksassa. Kaudella 2011–12 Saksan maajoukkuepelaaja Michael Wolfin palkka oli 200 000 euroa, keskipalkan pyöriessä 150 000 euron tietämillä.
Tämän päälle moni pelaajista ilmoittautuu työttömäksi kesällä, koska Saksassa sopimukset on ollut tapana tehdä kattamaan vain yhdeksän kuukautta vuodesta.
– Joukkueet maksavat työttömyysvakuutusmaksuja, joten saksalaiset pelaajat ovat oikeutettuja niihin. Se on täysin laillista, puolusti Hannover Scorpionsin toimitusjohtaja Marco Stichnoth tapaa toimia (ntv, 16.9.2011).
– Kaikki sitä tekevät. Tiedän vain muutaman, joka ei tee niin, kommentoi nykyisin Nürnberg Ice Tigersia edustava Patrick Reimer järjestelyä (ntv, 16.9.2011).
Ennen koronaa, kaudella 2018–19, keskipalkaksi raportoitiin edelleen arviolta 150 000 euroa kaudessa, huippupalkan ollessa suunnilleen 300 000 euroa. Yhdeksän kuukauden sopimus oli myös edelleen yleinen.
Tilanne ei ole muuttunut oleellisesti, joskin pientä nousua on havaittavissa. Ennen siirtymistään San Jose Sharksiin saksalaispuolustaja Leon Gawanke teki nelivuotisen sopimuksen Adler Mannheimin kanssa. Sen arvoksi raportoitiin 240 000 euroa kaudessa, nettona, ja bonukset päälle.
Velat perintönä
Muutos osakeyhtiömäiseen toimintaan ei tapahtunut yhdessä yössä. Osa joukkueista operoi uudessa pääsarjassa vielä jonkin aikaa seuramuotoisina. Samalla joukkueita tuli ja meni. Jo muutaman ensimmäisen kauden aikana osa joukkueista meni konkurssiin tai joutui luopumaan pääsarjapaikastaan rahan loppuessa kesken.
DEL:n lisenssointiprosessi ei kerännyt ylistystä. Uuden ammattilaissarjan lisenssiehdot asetettiin kovalla kiireellä. Joukkueiden piti taikoa vaadittavat todistukset muutamassa viikossa, samalla kun liiton toimisto lähti kahden viikon kesälomalle.
DEL:n ideanahan oli keventää joukkueiden velkataakkaa
– Meidän odotetaan keräävän kokoon 3,2 miljoonaa D-markkaa 14 päivässä, kommentoi Eisbären Berlinin puheenjohtaja Helmut Berg (Berliner Zeitung, 28.5.1994).
– DEL:n ideanahan oli keventää joukkueiden velkataakkaa, kummasteli Berg liiton vaatimuksia haalia miljoonia tyhjästä (Berliner Zeitung, 28.5.1994).
Taloudelliset ongelmat kiteytyivät jo ensimmäisellä kaudella, kun kauden 1993–94 päätteeksi mestaruutta juhlineen Hedos Münchenin osakeyhtiömuotoinen toiminnan jatkaja Maddogs München jätti leikin kesken ennen joulua.
– Tämä konkurssi ei tule jäämään viimeiseksi, manaili DEL:n kriitikoihin kuulunut Urban pahanenteisesti (Berliner Zeitung, 21.12.1994).
Samalla konkurssiin meni taustaseura Hedos, sen jouduttua vastuuseen veloista yhtiön perustamisessa tapahtuneiden virheiden takia. Sille kertynyt velkataakka paljastui tähtitieteelliseksi: 15 miljoonaa D-markkaa eli hieman yli 13 miljoonaa euroa nykyrahassa.
Maddogs oli katastrofi DEL:lle, sillä joukkueiden yhtiöittämisellä nimenomaan pyrittiin välttämään konkursseja. Toiminnan annettiin pyöriä pahasti velkaisena, ilman toimivaa suunnitelmaa, samalla kun kuukausikohtaiset henkilöstökulut olivat 650 000 D-markkaa, joka vastaisi nykyrahassa noin 540 000 euroa.
Yhtälö oli mahdoton. Edelliskauden mestarin henkilöstökulut vastasivat vajaata viittä miljoonaa euroa yhdeksän kuukauden kauden osalta, elokuusta huhtikuuhun laskettuna, ja sen päälle velkataakkaa oli kertynyt toistakymmentä miljoonaa Hedosin ajoilta.
– He elivät yli varojensa, tiivisti EV Landshutin manageri Fedra tilanteen (Berliner Zeitung, 21.12.1994).
Tämä konkurssi ei tule jäämään viimeiseksi
Konkurssi oli myös toisella tapaa imagotappio DEB:lle ja DEL:lle. Uuden pääsarjan toimitusjohtajaksi nimittämä Hofherr oli aiemmin toiminut Hedosin managerina, mikä puolestaan sai liiton lisenssointiprosessin näyttämään puutteelliselta. Hofherr menetti paikkansa seuraavan kauden alussa.
Maddogsille kertyneet poikkeuksellisen suuret velat johtuivat yhdistelmästä baijerilaista ylpeyttä ja katkeruudesta lajin kehitystä kohtaan. Münchenissä haluttiin kääntää kurssi kotiuttamalla rahan perässä muualle Saksaan muuttaneet baijerilaiset tähdet. Kilpailevat joukkueet tiesivät kertoa, että parhaat pelaajat, kuten Dieter Hegen ja Gerd Truntschka, houkuteltiin Hedosiin peräti puolen miljoonan D-markan eli noin 460 000 euron nettopalkalla.
München ei ollut yksittäinen kupru ja aiemman aikakauden tavoin rahanmenoa yritettiin estää myös laittomin keinoin. DEG jätti veroja maksamatta kahdeksan miljoonaa D-markkaa eli yli kuusi miljoonaa euroa vuosien 1995 ja 1998 välillä.
Hyppää Lassen siivelle!
Edellisiltä vuosikymmeniltä tuttu kähmintä seurojen taustalla jatkui myös 1990- ja 2000-luvuilla. Kyseenalaisista omistajista ei ole ollut puutetta DEL:n aikana. Tästä esimerkkinä käy kaudeksi 1995–96 Maddogsin tilalle nostettu SC Riessersee (SCR).
Kaikki näytti aluksi hyvältä joukkueen kannalta. Pudotuspeleihin yltänyt Garmisch-Partenkirchenin ylpeys ajautui kuitenkin konkurssiin ja luopui sarjapaikastaan kauden päätteeksi.
Dollarin kuvat silmissä, sitten kyyneleitä
Vielä tuolloin seuran alaisuudessa toiminut joukkue sai sarjapaikan kaudeksi ulkoisen rahoituksen turvin. Uusrikas Thomas Fahlenbach tuki seuraa avokätisesti omistamansa Procunia AG:n kautta. Ongelmana oli, että Garmisch-Partenkirchenin jääprinssinä tunnetun miehen n. 70 miljoonan D-markan eli noin 64 miljoonaa euron varat oli huijattu hyväuskoisilta sijoittajilta.
Yhtiöitetty SCR yritti paluuta pääsarjaan 2000-luvun alussa, mutta tälläkin kertaa nousukiito päättyi huonosti. Toinen uusrikas, kiinteistö- ja öljybisnekseen keskittynyt garmischlainen Horst Lasse, ja tämän itävaltalainen vaimo, B-luokan elokuvissa ja Playboyn sivuilla esiintynyt elokuvatuottaja Sybil Danning, päättivät sijoittaa joukkueeseen kaudella 2002–03.
– Tein silloin selväksi, ettei muille omistajille ole tilaa. Huonolle johtamiselle täytyy laittaa stoppi, kommentoi Lasse syitään sijoittaa joukkueeseen (Die Welt, 30.12.2002).
Kaksikko ei halunnut lapioida rahaa joukkueeseen, vaan heitä motivoi nähdä yksi saksalaisen kiekkoilun perinteisimmistä joukkueista jälleen pääsarjassa.
– En ole rikas Amerikan eno, totesi Lasse rehellisesti roolistaan joukkueen osaomistajana (Die Welt, 30.12.2002).
– SCR täyttää ensi vuonna 80 vuotta ja haluamme juhlia tätä DEL:ssä, jatkoi Lasse (Die Welt, 30.12.2002).
Kaksikko katosi kauden päätteeksi joukkueen taustalta. Syistä liikkuu ristiriitaista tietoa. Heidän motiivejaan kyseenalaistettiin mediassa ja heidän huhuttiin pyrkineen tekemään rahaa SCR:n kustannuksella. Joko pariskunta joutui huijatuksi tai he pyrkivät huijaamaan yhtiökumppaniaan Ludwig Nominikatia.
Paikallinen kahvilayrittäjä ja rakennustarvikekauppias Nominikat oli todellisuudessa SCR:n ainoa omistaja. Lasse ja Danning olivat allekirjoittaneet kumppanuussopimuksen, mutta toukokuussa 2003 heille kävi ilmi, etteivät he omistaneetkaan kahta kolmasosaa joukkueesta. Syyksi kumppanuussopimuksen mitätöinnille on esitetty pariskunnan puutteellista varallisuutta.
En ole rikas Amerikan eno
Vain reilu vuosi aiemmin joukkueen konkurssilta pelastanut Nominikat piti kakkossarjatasolla operoineen joukkueen täysin hallussaan, vaikka taustayhtiölle oli kertynyt 1,5 miljoonan euron velat. Hän ei jatkossakaan halunnut luovuttaa joukkuetta toisten omistukseen.
Kiinteistökaupoilla rikastunut kanadalainen entinen alasarjakiekkoilija Steve Barnes oli valmis ostamaan joukkueen, mutta Nominikat ei halunnut luopua omistuksestaan.
– Kyllä tämä kirpaisee, ettemme päässeet yhteisymmärrykseen, tuumi aiemmin hyvän tahdon eleenä joukkueen palkkarästejä maksellut Barnes (ntv, 4.11.2003).
Konkurssin täpärästi aiemmin välttänyt SCR oli jälleen ajautua konkurssiin, mutta se välttyi tältä täpärästi. Konkurssiin haetun SCR:n omistaja Nominikat joutui luopumaan omistuksestaan ja tilalle löydettiin uudet omistajat.
Viimeinen sammuttaa valot
SC Riessersee ei ollut suinkaan ainoa DEL-joukkue, joka joutui jättämään leikin kesken jo sarjan alkuvaiheessa. 1990-luku ja sitä seurannut vuosituhannen taite oli vaikeaa aikaa monella paikkakunnalla.
DEL-lisenssi
Jokaisella DEL:n joukkuesta on taustayhtiö, joka pitää hallussaan sarjaan osallistumiseen vaadittavaa lisenssiä.
Kuten kotimaisessa Liigassa, jokainen taustayhtiö on täten DEL:n osakas.
Yksittäinen omistaja voi omistaa enemmän kuin yhden lisenssin, mutta merkittävän enemmistön on hyväksyttävä järjestely (3/4).
Pohjois-Amerikan mallin mukaisesti yhtiön voi myydä lisensseineen jollekin toiselle taholle kahden kesken sovittavaan hintaan.
Myynti vaatii kuitenkin muiden muiden osakkaiden (3/4) hyväksynnän. Myös siirto paikkakunnalta toiselle pitää hyväksyttää muilla osakkailla (3/4).
Lisenssi on kausikohtainen eli se pitää uusia joka kausi. Mikäli lisenssiä ei uusi eikä toimintaa myy, lisenssi palautuu DEL:lle.
Jos etukäteen sovittuja ehtoja ei pysty täyttämään, lisenssin menettää DEL:lle.
Osakkaat voivat myöntää palautetun tai menetetyn lisenssin halukkaalle.
Viimeisin tällä tavoin lisenssin saanut on Fischtown Pinguins. Se oli ainoa hakija korvaamaan Hamburg Freezersin. Lisenssi myönnettiin sille ilmaiseksi.
Myös EC Hannoverin ja ESG Füchse Sachsenin tiet tulivat samalla päätökseen kauden 1995–96 päätteeksi. Hannoverilaisjoukkue meni konkurssiin. Weißwasserin ja Chemnitzin yhteisjoukkueessa toimintaa päätettiin jatkaa alemmilla sarjatasoilla.
Seuraavaksi taloudelliseen kriisiin ajautuivat Kaufbeurer Adler, joka meni konkurssiin kauden 1997–98 aikana, ja Düsseldorfer EG, joka päätti hakea vauhtia alemmalta tasolta oma-aloitteisesti saman kauden päätteeksi.
Perinteiselle baijerilaisjoukkue EV Landshutille oli kertynyt velkaa 10 miljoonan D-markan eli n. 7,7 miljoonaa nykyeuron verran kauden 1998–99 päätteeksi. Se olisi tarvinnut kaksi miljoonaa D-markkaa jatkaakseen pelejä pääsarjassa.
EV Landshutin taustayhtiö ja DEL-lisenssi myytiin Los Angeles Kingsin puoliksi omistaneelle amerikkalaismiljardööri Philip Anschutzille 3 miljoonan D-markan eli n. 2,3 miljoonan euron hintaan. Lisäksi Anschutzin tuli tukea paikallista juniorikiekkoilua kolmen kauden ajan 350 000 D-markkaa eli vajaa 270 000 euroa kaudessa.
1980-luvulla kolme mestaruutta voittaneen Sportbund Rosenheimin yhtiöitetty seuraaja Star Bulls Rosenheim jakoi EV Landshutin kohtalon kauden 1999–00 pääteeksi. Sillä ei ollut enää Märzin suvun kaltaista mesenaattia, joka olisi ollut halukas kuittaamaan joukkueen kuluja, joten silloinen pääomistaja ja -sponsori Anton Kathrein katsoi parhaaksi lakkauttaa toiminnan.
Star Bullsin DEL-lisenssin huhuttiin ensin menevän Crocodiles Hamburgille. Lopulta se myytiin Iserlohn EC:lle (nyk. Iserlohn Roosters) arviolta 3,25 miljoonan D-markan eli vajaan 2,5 miljoonan euron hintaan, sillä Hampurin tarjous ei saanut DEL:n enemmistön hyväksyntää.
Kathreinilla olisi kaiketi ollut rahkeet operoida Star Bullsia haluamallaan tavalla, sillä antennialan pioneeri oli miljardööri kuollessaan vuonna 2012. Häneltä todennäköisesti puuttui monen muun äveriään omistajan rakkaus lajia kohtaan.
Saksalaisen jääkiekkoilun taloutta käsittelevän juttusarjan kolmas osa jatkaa näiden näkökulmien tarkastelua. Keskiössä on toiminnan kannattavuus, konkurssit ja upporikkaat omistajat.