”Bluesista yllätysmestari, ”Blues yllättää epäilijät ja voittaa mitalin”, ”Blues on pääkaupunkiseudun paras seura”. Kuulostaako tutulta? Ei varmasti, ellet lue menneiden kausien alla tehtyjä kausiennakoita. Espoolaisseuraa on veikattu jo kuutena vuotena peräkkäin milloin minkäkin maineteon toteuttajaksi, mutta tulos on ollut odotuksiin nähden kovin laihaa. Ovatko veikkauksia tehneet toimittajat menettäneet harkintakykynsä vai onko heillä koskaan sitä ollutkaan, käynee monella mielessä. Ja miksipä ei kävisi: viime vuosien menestystä, tai sen puutetta, tarkastellessa voi jälkiviisaana vain hämmästellä sitä uskon määrää, jota Blues on median silmissä aina ennen kauden alkua nauttinut.
Tosin, eivätpähän ole veikkauksissaan yksin, nuo toimittajat ja muut asiantuntijat. Moni fanikin on pitänyt Bluesia milloin varmana mitalistina, milloin sen lopullisen läpimurtonsa tekevänä suurseurana. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Miksi? Mikä on tehnyt Bluesin epäonnistumisesta vuosittaisen perinteen?
Rehellisyyden nimissä on myönnettävä Bluesinkin joskus onnistuneen. Kaudella 97-98 joukkue selvitti tiensä pronssiotteluun ja toissakaudella se sijoittui runkosarjassa neljänneksi. Kummatkin varsin hyviä, elleivät jopa erinomaisia, suorituksia silloisilta joukkueilta. Mutta olivatko nuo tulokset vain satunnaisia valonpilkahduksia risukasassa vai oliko kyseessä vain väläyksiä huippuorganisaation todellisesta potentiaalista?
Suurena tekijänä seuran vaihtelevaan menestykseen on ollut joukkueen heikko rakentaminen. Jokaista huippukaappausta kohtaan on tehty kolme virhehankintaa, sillä seurauksella, että joukkue on elänyt pitkin syksyä seurajohdon yrittäessä korjata virheitään. Joka vuosi joukkueesta on myös selkeästi puuttunut se jokin, se viimeinen tekijä, joka voi tehdä eron maalilla häviämisen ja maalilla voittamisen välillä. Oli se sitten puolustuksen kiekollinen liideri, voittava maalivahti, joukkuetta kantava ykkössentteri tai osaava valmennus, ei seuralla ole koko liigahistoriansa aikana ollut täysin tasapainoista joukkuetta. Lähimmäs päästiin kenties juuri tuolla hyvään runkosarjasijoitukseen päättyneellä kaudella 02-03, jolloin moni asia naksahti kohdalleen paremmin kuin ennakkoon uskottiin.
Nyt alkavalla kaudella Blues näyttää pitkästä aikaa suhteellisen tasapainoiselta kokonaisuudelta, jossa mikään osa-alue ei jää kauas liigan kärjestä. Toki, joukkueen ykkösmaalivahti ei ole koskaan pelannut täyttä kautta ykkösenä, puolustuksessa ei ole sitä säkenöivää kiekkotaituria, sentteripuolella on vajausta ja valmennuskin on edelleen suhteellisen kokematon. Mutta siinä missä edellisinä kausina joku näistä riitti syvyyden puuttumisen takia upottamaan koko joukkueen, voidaan seurassa nyt odottaa kauden alkamista rauhallisin mielin. Omista junnuista on nostettu tulevaisuuden potentiaalisia tähtiä kolmos- ja neloskenttiin, kakkosena pelaa viime kauden ykkösketju ja ykkösessä vaikuttaa kaksi todellista huippuhankintaa. Valmennuskin on vahvistunut kanadalaisen statistin lähdettyä muille maille.
Kaikki näyttää espoolaisten kannalta siis jälleen hyvältä. Mutta niinhän se on näyttänyt niin monesti aiemminkin. Kävi ensi kaudella miten tahansa, on kuitenkin selvää, ettei Blues voi kovin kauaa enää alisuorittaa. Sillä ei yksinkertaisesti ole siihen varaa. Seuran omistajan taannoinen vaatimus vähintään nollatuloksen tekemisestä ei toteudu, ellei menestystä tule, ja ellei sitä tule, alkavat katsojatkin pikkuhiljaa menettää uskoaan. Jos niin käy, vähenevät yleisötulot ja joukkueen tulos huononee entisestään. Kyseessä on oravanpyörä, jonka voi pysäyttää vain menestyksellä. Ei millään muulla.
Siihen onkin nyt Espoossa poikkeuksellisen hyvät avaimet käsissä. Tekisi mieli melkein sanoa, että ensi kausi on ns. ”make it or break it”-kausi espoolaiselle pääsarjakiekolle, mutta enpä tohdi. Siksi varovaiseksi joukkueen seuraaminen on vuosien varrella itse kunkin muuttanut.