Jääkiekkoilu, sellaisena kuin me sen tunnemme, on pitkien perinteiden, vakiintuneiden tapojen ja muodollisten sääntöjen monitahoinen sekoitus. Tottumukset ja perinteet ovat kerrostuneet ja muokkautuneet vähitellen noin puolentoista vuosisadan aikavälillä.
Jääkiekon säännöt ovat sovittuja, eivät millään tapaa sisäsyntyisiä. Joitakin sääntöjä pidetään itsestään selvinä, toiset taas ovat tulkinnanvaraisia tai kiistanalaisia. Oman lisänsä tuovat kirjoitetun koodiston ja perinteiden välimaastoon sijoittuvat niin sanotut kirjoittamattomat säännöt.
Nyky-jääkiekko sinänsä on melko keinotekoinen laji. Siinä on niukalti lajin alkukantaisesta perusluonteesta kumpuavia elementtejä.
Kiekko, maila ja luistinten käyttö ovat perustavanlaatuisia ominaispiirteitä. Sen jälkeen liikutaan jo heikommilla jäillä. Esimerkiksi kaukalo pelialueen ympärillä on alkujaan ollut vain pakon sanelema tekninen ratkaisu katsojien suojaamiseksi. Monet muutkin nykyiset perusseikat ovat alkujaan olleet lähinnä käytännöllisiä valintoja.
Vielä vaikeampaa on määrittää tarkasti itse peliin ja sen perusluonteeseen kuuluvia asioita tai piirteitä.
Kotimaan kaukaloissa ja niiden liepeillä on tänä syksynä pohdittu kovasti tämän aihepiirin kysymyksiä. Sekä SM-liigan kvasi-nollatoleranssiin että oletettuun kaukaloväkivaltaan liittyvät keskustelut kulminoituvat samoihin kysymyksiin:
Mitkä ilmiöt kuuluvat - tai eivät kuulu - jääkiekkoon? Ja kenen asia tämän määrittelyn tekeminen on?
Kenen kiekkoa ja millä säännöillä?
Itse pelin ulkopuolellakin kiekkoyhteisöä voidaan kuvaannollisesti ajatella kenttänä, jolla erilaiset pelaajat ja joukkueet kamppailevat. Pelin ideana ei tosin ole maalinteko, vaan kentän hallinnan saavuttaminen ja sen pelisääntöjen määrittely.
Tässä vaiheessa leikki muuttuu monimutkaiseksi. Arkipäivän tasolla pelin luonteen ja sisällön määrittävät sen tekijät: pelaajat etunenässä, valmentajat ja tuomarit jonon jatkona. Tosin Suomessa valmentajien ylikorostunut asema nostaa heidät eturiviin tässäkin asiassa.
Yleisemmällä tasolla voidaan puhua siitä, millainen jääkiekkokulttuuri maassamme on, ja kuka käyttää vaikutusvaltaa sen sisällä. Kuvaan astuvat siis seurajohtajat, SM-liigan johtoporras, jääkiekkoliitto ja monet muut kiekkovaikuttajat. Näin kasassa on melkoinen joukko erilaisia toimijoita ja varsinkin erilaisia intressejä.
Tämänkin rajauksen ulkopuolelle jää vielä iso joukko aktiivitoimijoita. Juniorikiekkoilun työläiset ja nuorten pelaajien vanhemmat vastaavat kiekkokulttuurin tulevaisuuden tuottamisesta omalla työllään ja lompakollaan. Tulisiko heillä olla laajemmin sananvaltaa myös lopputuotteen laadun suhteen? Entäpä huippukiekkoilun rahoittamisesta vastaava maksava yleisö - onko kansan syvillä riveillä sanansijaa vaikkapa tappelukeskustelussa?
Eri intressitahojen kirjoa hahmottamatta unohtuu helposti se, että ei ole olemassa mitään mystistä ”jääkiekkoväkeä”, joka yhtenä rintamana puolustaisi lajin parasta. Tai olisi edes alkeellisella tasolla yksimielistä siitä, mikä jääkiekkoon kuuluu – oli kyse sitten lajin sisäisestä koodistosta, olutmainonnasta tai vaikkapa keskialueen paitsion tarpeellisuudesta.
Jotta asia ei olisi turhan yksinkertainen, on syytä muistaa, että myös kiekkokulttuurit poikkeavat toisistaan. Ero on huomattava, jos tehdään karkea perusjako pohjoisamerikkalaiseen ja eurooppalaiseen kiekkoiluun. On täysin asiasta ja sen esittäjästä riippuvaista, katsotaanko vaikkapa jonkin NHL-kaukaloissa esiintyvän ilmiön kuuluvan kotimaan kaukaloihin.
Varmaa on lähinnä se, että jos keskustelua halutaan edistää, argumentoinnin perustaksi ei voi riittää alakoulu-tason muotoilu ”no kun noi muutkin”. Tai se, että esimerkiksi tappeluita on kuulemma ollut ”aina”.
Kukkahattujen valtakunta vaanii
Sananvallan jakamisen tai pelin luonteen määrittelyn vaikeus ei ole järin suuri ongelma niin kauan kun se tapahtuu kiekkopiirien omilla talkoilla. Väännöt koodistoista tai lajin ominaispiirteistä ovat normaalia kiekkokulttuurin ”kentällä” tapahtuvaa rajanvetoa ja osapuolten hauiksen mittaamista.
Suomalaisessa kiekkokulttuurissa lajiväki suhtautuu mustasukkaisesti itsemääräämisoikeuteensa. Vähintään siitä ollaan usein yksimielisiä, että ”ulkopuolisia” ei kaivata edes kentän laidoille. Kukallista hattumuotia suosiville sosiaalialan ammattilaisille ei ole sijaa isojen poikien hiekkalaatikolla.
Moni on oivaltanut jopa sen, että mediaakaan ei kannattaisi liiaksi päästää ääneen hahmoteltaessa kuvaa lajin luonteesta. Valtamedioiden viime aikoina pyörittämä, poliitikkojen cameo-esiintymisillä höystetty väkivaltasirkus on kiekkoihmisen silmin karu esimerkki siitä, miten käy kun ohjat ovat väärissä käsissä.
Kuka ikinä lopullista valtaa lopulta käyttääkään, kannattaa omaa etuaan vaalivan sekalaisen kiekkoseurakunnan pyrkiä hoitamaan rajanvedot itse. Ellei näin tehdä riittävän tehokkaasti, on aina olemassa riski, että joku muu saapuu niitä tekemään.
Todettakoon, että halveksivan ylimielisyyden osoittaminen vääräoppisten suuntaan ei ole riittävä rajanveto.
Ongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun unohdetaan, että mikään urheilulaji ei kehity tyhjiössä, ei edes trendikkään postmodernissa arvotyhjiössä. Jääkiekkoilu on osa ympäröivää yhteiskuntaa, joka tarkoittaa sitä, että itsesäätelyllä on rajansa. Tämä unohtuu intohimoisilta lajiniiloilta turhan helposti.
Haluttiin sitä myöntää tai ei, jääkiekon kaltaisella valtalajillakin on Suomessa rajat, joiden ylittäminen saa kavahdetut poliitikot ja ”moraalinvartijat” kiinnostumaan lätkästä. Kiinnostuksen seurauksena ilmenevät julkiset vatvomiset vaikuttavat lajikulttuurin sisältä katsoen helposti turhilta tai jopa halpamaisilta. Taustasyiden pohtiminen on kuitenkin yleensä yhdentekevää siinä vaiheessa, kun matopurkin kantta on raotettu.
Kun kiekkokulttuurin ulkopuoliset ikävät ihmiset ovat jälleen kerran ryhtymässä sorkkimaan ”meidän” asiaamme, on kenties hyvä pohtia tovin verran ratkaisumalleja. Jääkiekon ja yhteiskunnan välisissä suhteissa kiekkoilun ystävillä on kutakuinkin kaksi vaihtoehtoista toimintamallia.
Ensimmäisessä mallissa voidaan pyrkiä muuttamaan ympäröivää maisemaa sellaiseksi, että se sopii kivuttomasti kiekkokulttuurin taustalle. Toinen tapa on se, että yritetään toimia yhteiskunnallisen toleranssin rajoissa.
Äkkiseltään ajateltuna jälkimmäinen tie on ainakin kivuttomampi, kenties myös hedelmällisempi. Mitään valmiita vastauksia tässä tarinassa ei kuitenkaan ole.
Kirjoittaja on Jatkoaika.comin toimittaja ja Turun yliopiston tutkija, joka on tehnyt Pro gradu -tutkielmansa suomalaisen jääkiekkoilun ammattilaistumisesta ja on yksi "Kylmä kiekkosota: kaksi mannerta, kaksi kulttuuria" -kirjan (Liikuntatieteellinen seura, 2000) kirjoittajista.