Jääkiekkoilijoiden haastattelut lehdissä ja televisiossa ovat tunnetusti täynnä latteuksia. On helppo arvata, mitä järkälemäinen hyökkäysvaunu tai puolustajakolossi vastaa kysymyksiin maalin syntyhetkeä edeltäneistä kiemuroista, tai miten vastustajan etumatka seuraavassa erässä aiotaan ottaa kiinni. Kaikkein ennalta arvattavin vastaus oman aihealueensa kysymykseen taitaa kuitenkin olla, että jääkiekkoa pelataan ennen kaikkea yleisölle. Keksikää itse, mikä kysymys on kysymyksessä.
Hokeman mukaan yleisö äänestää jaloillaan. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miten. Kuinka kukaan voisi tietää peliin tulemattomuuteni takana piilevät syyt? Voinko äänestää omalla poissaolollani, että haluaisin lisää lajielementtiä x ja hieman viilausta sääntöpykälään y? En voi, ja siksi tunnen menettäneeni ääneni, enkä tällä kertaa liiallisesta huutamisesta.
Kuulun siihen ihmisryhmään, jonka mielihalut eivät suomalaista jääkiekkoa ohjaa. Siitä lähtien, kun pituuskasvuni eteni vaiheeseen, jossa varpailleni noustuani ylsin näkemään kaukalon laidan yli, olen pelit nähnyt samasta paikasta. Katsomot sen paikan ympärillä ovat tulleet jykevämmiksi ja hienommiksi, mutta enpä ole paljon asiaan kiinnittänyt huomiota. Värivaloja ja sirkustemppuja tärkempää on yhä edelleen ollut se, mitä kiekon pudottua jäähän on tapahtunut. Ja koska suhtaudun näkemääni vuosien jälkeen yhä samalla lapsellisella innolla, tulen aina uudelleen pelipäivinä siihen samaan paikkaan, kaukalon laidalle törröttämään.
Se on joku toinen yleisö, joka voi äänestää jaloillaan, en minä. Sen oikeuden on ominut itselleen ryhmä, jota täytyy houkutella halleihin. Jotta otteluiden yleisömäärät saataisiin yhä suuremmiksi, on jääkiekkoa alettu kehittää vastaamaan niiden ihmisten odotuksia, jotka eivät tätä ennen olleet tunteneet tarvitsevansa käydä otteluita katsomassa ollenkaan.
Äänetön mies huutaa SM-liigan arvojen perään. Onko sellaisia edes olemassa; sellaisia määritettyjä vahvoja raja-aitoja, joita ei saa ylittää pelkästään viihdearvon kasvattamiseksi, edes paineen alla ja julkisuuskuvan takia? Edes rahan takia?
* * * * *
Lähes kaikki viime vuosina peliin tehdyt ja kaavaillut muutokset ovat olleet lähtöisin – eivät pelaajien, valmentajien, eivätkä tuomareiden, eivätkä aina edes seurajohtajien – vaan lajiin kytkeytyneiden sidosryhmien vaatimuksista. Sellaisten sidosryhmien, jotka rahatukkoa heiluttamalla tai lööppejä painamalla kehittävät lajia oman päänsä mukaan. Muutokset on tehty Joe Averagen miellyttämiseksi, koska faniahan ei hallilta karkoitetuksi saa edes päähän potkimalla. Ja jos fani kaikesta huolimatta jää tulematta otteluun, markkinamies päättelee, ettei värivaloja ole vieläkään tarpeeksi. Voisipa edes äänestää tyhjää.
Lähes kaikki viime vuosina peliin tehdyt muutokset ovat olleet epäonnistuneita, loputkin perustelemattomia. Minulla on kirjahyllyssäni pojankloppina lahjaksi saamani Don Quijote, jonka takakansiteksti kertoo kirjasta poistetun kohtia, jotka saattaisivat hämmentää nuorta lukijaa. Kirjasta puuttuu yli 400 sivua alkuperäisestä painoksesta. Jääkiekon SM-liiga alkaa maistua vähitellen samalta kuin tuon niteen lukeminen. Se ei varmasti hämmennä ketään.
Vielä muutama vuosi sitten pidin uudistuksia harmittomina kuin Alkon parkkipaikalla huuliharppua soittavaa kylähullua. Olkoon omanlaisensa, kun ei varsinaista häiriötäkään aiheuta. Uskoin väitteeseen, että kahden viivan syöttö poistettiin pelin tason parantamiseksi ja kehittämiseksi, ei pelin viihteellistämiseksi. Sitä muutosta oli varmasti pohtinut pitkään joukko parrakkaita, viisaita miehiä, kammioissaan retriitissä. Ajattelin, että vain jossakin kaukana Keski-Euroopassa synnytettiin tuskalla omanlaista viihdelätkää, jota perinteet eivät velvoittaneet säilyttämään koskemattomana. Ei meillä pitänyt.
Jääkiekon pilaajat ovat nyhtämässä lajia kolmeen eri suuntaa. Ensinnäkin pelin pitää olla mahdollisimman helposti seurattavaa. Siksi tapahtumaa on yksinkertaistettava, vaikeaselkoisia sääntöjä poistettava, ja pelin kulkua nopeutettava. Kenelläkään katsomossa ei saa hetkeäkään olla vallalla tunnetta, ettei tiedä, mitä kentällä tapahtuu. Laitetaan sitten vaikka Raipelle ja Jannelle strobot otsaan, jotta jokainen varmasti huomaa klassikon pokkareiden ja jerrycottonien keskeltä. Kyllähän kynnystä pelin seuraamiseen voi alentaa, mutta onko siihen tämän pelin osalta todella tarvetta? Varsinkaan, kun pelaajilta ei mielipidettä kysytä kuin vasta jälkikäteen, jotta he voivat vastata enää, että jääkiekkoa pelataan yleisölle.
Toisekseen pelistä on viihdyttävyyden nimissä karsittava pois pelillisesti rikkaat, mutta tylsät osiot, ja on panostettava myymään vain niitä valikoituja filepaloja, joista katsojat eniten pitävät. Kun kaikkein jännittävintä on ratkaista ottelut jatkoajalla, nähdä ylivoimapelejä, rangaistuslaukauksia, läpiajoja ja kuumia paikallisotteluita, rikottuja ennätyksiä, on näiden osuutta lisättävä, vaikka sitten väkisin. Unohdetaan se, että nämä palikat ovat olleet pelin herkkua siksi, että ne ovat olleet suhteellisen harvinaisia; katsojat ovat maksaneet lipuistaan ja saattavat muuten äänestää jaloillaan. Tuore jatkoaikapelleily on tätä linjaa omimmillaan, samoin sulle-mulle –lohkojako ja säännöllisesti esiin nousevat vaatimukset yhdeltä kantilta nähtynä turhanpäiväisten joukkueiden pudottamiseksi liigasta.
Kolmas suunta on tehdä pelistä koko perheen viihdettä. Pahaltahan se näyttää, jos jotakuta taklataan, ei väliä, vaikka isoilla miehillä on sitä varten varusteet päällä. Pelokkaimpia Ilta-Sanomien lukijoita varten on hyvä luoda sääntö, joka suojaa heitä katsomoon lentäviltä tappajakiekoilta.
* * * * *
Urheiluvammoja pitääkin estää, ja katsojien turvallisuus taata siinä määrin kuin se on mitenkään mahdollista. Lisäksi pelissä on oltava tilaa mahdollisimman monimuotoisille pelaajille, ei vain kaukaloon karanneille junille. Mutta kuinka moni on tähän asti julkisesti esittänyt vilpittömän huolensa pelaajien turvallisuuden puolesta, ilman taka-ajatuksia? Jääkiekossa kun on tästä näennäiseen turvallisuuteen pyrkimisestä huolimatta oltava myyvää dramatiikkaa. Jos ei muuten, niin sitä tehdään jostakin mitättömästä asiasta. Kaukalossa katkennut hammas tai katsomoon kimmonnut kiekko saa yhtä paljon palstatilaa kuin toisaalla katsojien joukkoon syöksynyt ralliauto. Joku pikkurilli pystyssä viiniä litkivä kulttuuriperse on muistaakseni keksinyt ilmiölle sivistyneenkin nimen; sille, että kauhistellaan rappiota, koskaan samalla luopumatta sen rappion ihannoimisesta. Liekö järjettömän ihanan väkivallan näkeminen vienyt muistini, kun en tuota termiä mieleeni saa.
Tässä maassa on liian monta tahoa, jotka hyötyvät itse nostattamansa kohun myymisellä helppouskoisille, ja yhdellä niistä on vieläpä hallussaan lajin televisiointioikeudet. Iltapäivälehden kolumnissakin haukuttiin liigaa siitä, että se hyväksyy väkivallan osana lajia, koska väkivalta myy. Iltapäivälehden myyminen jääkiekkoväkivallalla ei ilmeisesti ole moraalisesti arveluttavaa. Lehdistö vaatii pelin siistiytymistä samalla toivoen, ettei niin ikinä tapahtuisi.
Jääkiekkopiirien on käännettävä verenimijöille selkänsä ja harkittava hätiköinnin sijaan. On pystyttävä arvioimaan keinot vastustajaa kunnioittamattoman pelin karsimiseksi, ja seurojen on voitava unohtaa hetkeksi tuomareiden ja julkisen sanan manipuloiminen oman, ilman muuta taitokiekkoa pelaavan joukkueen jäähymäärän pitämiseksi vastustajaa alhaisempana. Vaikein vaatimus pelin kehityskeskusteluissa olisi voida unohtaa hetkeksi myös Atlantin takaa luvatut miljoonat kultadublonit, ja niistä seurannut tukkanuotta.
Vaaksan verran vasemmalta voit lukea suosikkiseurani nimen. Paikkakunnasta riippumatta osataan kylvää niin sanottua turkulaista viisautta, kahden asian tekstiä. Toisella puolella jokea puhutaan asiaa ja toisella ajetaan omaa etua. Kun sitä tekee tarpeeksi kauan, ei enää kukaan erota, kummalta puolelta huuto kuuluu. Jääkiekkoa aktiivisesti seuraava yleisö onkin otollista päähän potkittavaa, koska sitä ei tarvitse hallitakseen enää enempää hajoittaa. Riittää, että asiat kytketään eri seurojen väreihin, eri seurojen etuihin, mustaan ja valkoiseen muuallakin kuin Turuus. Fanit eivät voi reagoida muutokseen yhtenäisesti, koska jokainen pienikin säännön säätö ajaa aina jonkin seuran etua, ja jonkin toisen ei. Dramaattinen rappio kukoistaa, koska heterogeeninen yleisömassa on helpompi villitä mylvintään toisiaan vastaan kuin vaientaa ja yhdistää. Lajin puolustaminen alkaa yleensä vasta, kun oman seuran maine on uhattuna.
* * * * *
SM-liigan arvot olisivat sisällöltään varmasti erilaisia kuin toisten ammattilaisliigojen. En sano, että olisin oikea ihminen kiipeämään vuorelta alas ja osoittamaan muille, mitä niiden arvojen tulisi olla. En todellakaan. Minä haluaisin kuulla jääkiekon ammattilaisten yhdessä harkitsemien arvojen syntyneen kiveen hakattuina. Arvojen, joihin ei saisi koskea yksikään kuollut suurmies eikä edes arvon kulttuuriministeri. Olen kuitenkin lakannut uskomasta, ettei kaikki olisi lopulta kaupan.
Paljonkohan maksaisi, että siniviivat poistettaisiin liigaotteluissa kokonaan? Tarpeeksi pätäkkää pöytään lyömällä senkin muutoksen varmasti saisi aikaan, ja oman firmansa mainoksen viivojen nykyiselle paikalle. Tai että joukkueen eniten jäähyjä ottanut pelaaja joutuisi pitämään kultaista kahlepalloa jalassaan pelin aikana? Tai että pistelaskua uusittaisiin niin, että kotijoukkue saisi aina pisteitä, jottei kenellekään vain jää paha mieli happeningin päätyttyä? Järjestetään vaikkapa pelaajien pikaluistelukilpailut joka erätauolla. Kiekon kokoakin olisi ehdottomasti kasvatettava, maalien koosta puhumattakaan. Eihän niitä muuten erota televisiossa.
Ja kun vielä annetaan yleisön äänestää puhelimitse, kuka kohtaa kenetkin pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella, ja vaikka samantien uusi mestaruusvyön kantaja, saadaan varmasti näyttävimpiin peleihin ja spektaakkeleihin järjestettyä suurimmat lipputulot keräävät seurat ja markkinoinnin mestarit. Vitut urheilusta, kun voidaan samalla rahalla tehdä valtaisaa interaktiivista draamaa! Jos jokaisen uudistuksen hallilta karkottamien katsojien määrä on pienempi kuin niiden houkuttelemien uusien katsojien, lisättynä tekstiviestituloilla, niin antaa palaa vaan.
Ammun toki pahemmin yli kuin Timo Kulonen, mutta askeleen kerrallaan astumalla päätyy lopulta kauas. Onhan peliä muutettu isovaarin luistimenpiirroista, mutta luulen aina viime vuosiin asti niiden muutosten tehdyn ensisijaisesti pelin kehittämiseksi, ei siksi, että mainoksille saataisiin enemmän näkijöitä. Minä olen voimakkaasti sitä mieltä, että SM-liiga viisi vuotta sitten oli nykyistä ylivoimaisesti parempi. Ja miten lyhyt aika viisi vuotta on! Pelkään, että nykyliiga päihittää mennen tullen sen, jota tullaan pelaamaan viiden vuoden päästä.
Ymmärrän, että jostakin kaikki toiminnan pyörittämiseen vaadittu raha on revittävä näin pienessä maassa. Jonnekin täytyy aina olla nojallaan, pahimpia särmiä pyöristää, ja aina on oikeasti parannettavaakin säännöissä ja sarjajärjestelmässä. Väitän silti, että sponsorit ja katsojat voitaisiin pitää yhtä kiinnostuneina – ylikin sen - jääkiekon SM-liigasta, kuin nyt, vaikka perimmäiset asiat olisivatkin lukitut, eikä niitä voisi enää vaihtaa.
Ensimmäisenä lukittuna vastauksena seireenien houkutuksille ja painostavien sidosryhmien vaatimuksille, sekä liian helpon taloudellisen edun tavoittelulle - miljoonan markan kysymykseen - olisi kertoa tämän pelin olevan jääkiekkoa, siitä ei pidä mitään muuta tekemän. Ei sorvaamalla otteluohjelmaa keinotekoisesti, ei sorkkimalla sääntöjä, eikä alistumalla skandaalinhakuisille toimittajille, jariportaaleille, eikä haaskaa kierteleville oman julkisuuskuvansa vaalijoille. Onhan se haaste, mutta mitä muuta varten liiga olisi suljettu kuin että hiekkalaatikkoleikeistä voisi vähitellen kasvaa vakavasti otettava ja ammattimaisesti johdettu huipputasoinen jääkiekkosarja, Maailman Toiseksi Kovatasoisin Liiga?
Voiko SM-liigasta kasvaa sellainen, kun jokainen muutoksen tuuli puhaltaa taloudellisen intressin propellista, pelin harkitun ja pitkäjänteisen kehittämisen asemesta? Seurat pidättävät itsellään oikeuden opetella kannattavaa liiketoimintaa omassa leikkikehässään samalla, kun muiden lajin tekijöiden, tuomarit lankulla ensimmäisinä, pitäisi pystyä virheettömiin suorituksiin illasta toiseen, ilman armonaikaa. Paluu yhden tuomarin järjestelmään on osoitus siitä, ettei tuomareilta enää kysytä, miten tätä peliä pitäisi kehittää. Pelaajilta ollaan julkisesti vaatimassa sellaista moraalia ammattinsa harjoittamiseen, jota omistajaportaasta ei aina löydy.
* * * * *
Liigahallitus julkisti juuri ensi kauden kaavaillut muutokset. No news is good news. Entä jos jääkiekosta todella tulisi jonakin päivänä todella kannattavaa bisnestä?Entä kun jääkiekosta jonakin päivänä todella tulee kannattavaa bisnestä? Onko tervettä, että suurin päätösvalta pelin sisältöä muokatessa on annettu niille, jotka myös korjaavat taloudellisen voiton? Ristiriitaiselle sakille, joka pyrkii urheilullisena esitettyyn voittoon eliminoimalla toinen toisensa taloudellisesti.
Kaupallistumista ei voi pysäyttää, ei ole syytäkään yrittää. Urheilullisuus voidaan taata tuotteistetussa ammattiurheilussa perustamalla puolueeton, intresseistä vapaa eettinen ryhmä, joka edes kommentoisi kehitystä, jos sille ei heti kättelyssä uskallettaisi antaa suoraa päätäntävaltaa. Ryhmä, joka pitäisi kiinni arvoista, ja jolla olisi kuuluva ääni.
Paikka liigahallituksessa taas on ostettavissa yhdessä yössä. Kuka karauttaisi aasillaan tuulimyllyjä vastaan turvatakseen viimeiset minuutensa rippeet? On parasta alkaa avata ääntään, sillä en enää jaksa olla hiljaa, vaikka taloudellinen intressi haluaakin minut kaukalon laidalta pois törröttämästä, ja tilalle pehmustetun kuppi-istuimen, odottamaan viihdetuotteeseen minua enemmän rahaa kuluttavaa satunnaista pelissä kävijää.
Pro punaviiva,