”Politiikkaa ei pidä sotkea urheiluun” on laiska argumentti, jonka tietokirjailija Hannu Pelttari kumoaa monin keinoin esseekokoelmassaan ”Diktaattori katsomossa − Tositarinoita urheilusta vallan varjossa”.
Kirjan teemoja ovat esimerkiksi urheilijoiden aktivismi, kuten Muhammad Alin kieltäytyminen Vietnamin sodasta, ja urheilun hyödyntäminen poliittisten tavoitteiden saavuttamisessa, mistä jääkiekkoesimerkkejä ovat Sotšin olympialaiset ja Minskin MM-kisat vuonna 2014.
Historiasta ammentava teksti voisi helposti olla akateemista ja kuivaa, mutta ”Diktaattori katsomossa” suorastaan roihahtaa liekkeihin kertoessaan nimensä mukaisesti Natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitlerin suurhankkeesta Berliinin olympialaisista − liekki pysyy yllä kirjan loppuun, ja kattavien lähteiden rinnalla näkemyksellisyys vain kasvaa.
Kaikki tarinat urheilun ja politiikan rajapinnasta eivät tietenkään ole mahtuneet "Diktaattori katsomossa" -teokseen, mutta yksi etu kirjassa on kattava lähdeluettelo, jonka avulla voi syventyä kiinnostaviin aiheisiin vielä enemmän.
Urheilulla tehdään politiikkaa
”Diktaattori katsomossa” ilmestyi vuoden 2020 puolella eli ennen IIHF:n päätöstä siirtää Valko-Venäjälle myönnetyt jääkiekon MM-kisat toisaalle. Kirjan näkökulmasta itsevaltiaat siis ovat onnistuneet pyrkimyksissään käyttää urheilua keppihevosena politiikkansa edistämiseksi.
Hitler on ilmeisin esimerkki, mutta myös kiekkomieliset Venäjän ja Valko-Venäjän päämiehet Vladimir Putin ja Aljaksandr Lukašenka käydään läpi. Ohimennen mainitaan myös Muhammad Alin mestaruusottelut Zairessa (nykyään Kongon demokraattinen tasavalta) ja Filippiineillä ja merkittävän urheilutapahtuman positiivinen merkitys Mobutu Sese Sekon ja Ferdinand Marcosin autoritäärisille hallinnoille.
Jääkiekkokontekstissa Neuvostoliiton maajoukkue eli ”Punakone” oli myös isosti mukana kylmän sodan suurvaltapolitiikassa. Summit Series, Kanada-Cup ja Lake Placidin olympialaisten ”Miracle on Ice” ovat esimerkkejä, kuinka urheilu lipui politiikkaan.
Päinvastainen esimerkki politiikan vaikutuksesta urheiluun puolestaan liittyy Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968 ja seuraavan vuoden jääkiekon MM-kisoihin, joissa Tšekkoslovakia kosti kokemansa vääryydet voittamalla Neuvostoliiton kahdesti. Kisoista jäi tšekkoslovakialaisille voiton maku, vaikka Neuvostoliitto juhli maailmanmestaruutta.
Osa Tšekkoslovakian maajoukkuepelaajista myös peitti pelipaidasta silloisen maansa vaakunan punaisen tähden, joka symboloi uskollisuutta Kremlille ja Varsovan liitolle.
Urheilijat tekevät politiikkaa
Muhammad Alin merkitys kansalaisoikeustaistelijana korostuu nyrkkeilijätähden suuren statuksen myötä, mutta kirjassa käydään läpi muulla tavoin näkyvyyttä ihmisoikeustaistossa hyödyntäneet urheilijat − Mexico Cityn olympialaisissa 1968 palkintokorokkeella hansikoidut nyrkkinsä kohottaneet pikajuoksijat Tommie Smith ja John Carlos sekä tuoreena esimerkkinä Yhdysvaltain kansallislaulun ajaksi polvistunut amerikkalainen jalkapalloilija Colin Kaepernick.
Esimerkkejä käydään läpi eri agendoista, urheilulajeista ja aikakausilta, mutta jääkiekosta ainoana esimerkkinä käytetään Neuvostoliiton tähtipelaajia Vjatšeslav Fetisovia ja Igor Larionovia, jotka kamppailivat päästäkseen ammattilaisiksi NHL:ään. Seksuaalivähemmistöjen edelläkävijä Janne Puhakka on saanut yhden virkkeen − monien muiden lajien urheilijoita käsitellään aihepiirissä laajemmin.
Urheilija-aktivismia koskeva osio on kirjan selvästi näkemyksellisin. Kirjoittaja rummuttaa omia mielipiteitään ja ottaa kantaa sekä aktivismia osoittaneiden että passiivisten urheilijoiden toimintaan. Historia ja faktat kuitenkin pysyvät pääroolissa myös tässä osiossa.
Syventymistä lähteiden avulla
Urheilun ja politiikan yhdistäminen on valtava aihe, mutta kirjailija Pelttari on onnistunut erinomaisesti rajaamaan näkökulmaa ja pitämään teoksen tiiviinä. Ensimmäiset luvut median ja urheilun suhteesta sekä urheilun tosikkoudesta ovat vielä hakemista, mutta konkreettisten historiallisten tapahtumien äärelle päästyään teos etenee mielenkiintoisesti ja hyvällä rytmillä.
Jääkiekkonäkökulmasta katsottuna poimintoja olisi ollut nostettavissa enemmän, mutta laji on globaalisti marginaalinen, joten on ymmärrettävää, että esimerkiksi yleisurheilu, nyrkkeily ja jalkapallo ovat enemmän esillä.
Kaikki tarinat urheilun ja politiikan rajapinnasta eivät tietenkään ole mahtuneet ”Diktaattori katsomossa” -teokseen, mutta yksi etu kirjassa on kattava ja lukukohtainen lähdeluettelo, jonka avulla lukija voi syventyä kiinnostaviin aiheisiin vielä enemmän. Itse olen ehtinyt silmäillä vasta yhden New York Timesin artikkelin ja lisätä yhden elokuvan katselulistalle.
Hannu Pelttari (2020): Diktaattori katsomossa − Tositarinoita urheilusta vallan varjossa. Kirjapaja. 208s.