Hekumallinen tamperelaisjoukkueiden pudotuspelisarja on ollut kaiken ennakkohypetyksen arvoinen. Sarjan avanneet ottelut ovat osoittaneet, että Ilves pystyy parhaalla tekemisellään haastamaan Tapparan ja tekemään peleistä tiukkoja.
Ilves on ollut hurmioitunut ja täynnä tunnetta, kun Tappara on nyhjännyt mitäänsanomatonta, jopa robottilätkän tyylistä peruspeliään vailla minkäänlaista tappamisen meininkiä.
Sinioranssien tähdet ovat olleet lapasia
Ensimmäisen ottelun toisessa erässä Ilves teki upean nousun mättämällä makoisat viisi maalia pöyristynyiden porkkanapöksyjen rysään. Karri Kiven joukot pelasivat flow-tilassa, jossa kaikki tuntui olevan mahdollista: kiekot pomppivat lapaan, sokkosyötöt löysivät perille ja reppu heilui hurjalla tahdilla. Päälle vielä riehakkaat tuuletukset, jotka täydensivät keltavihreitä värejä tunnustavien tamperelaisten unelmaillan.
Oman kannattajapäätynsä edessä häpäisty Tappara oli alistettu sivustaseuraajaksi, eikä nousua nähty.
Torstaina taiston toisessa osassa Ilves hehkui peli-iloa ja -riemua. Hyökkääjät uskalsivat yrittää harhautuksia, riistivät kiekkoja ja painoivat voimakkaita taklauksia Tappara-pelaajiin. Näiden piirteiden johtavina edustajina loistivat Teemu Rautiainen, Otto Koivula sekä Jerry D'Amigo.
Yritteliään Ilveksen kannalta oli ikävää, että rutiininomaista reilusti heikommalla pelillään mukana ollut Tappara onnistui tasoittamaan sarjan. Samalla hetkellä, kun Sebastian Repo puttasi ottelun voittomaalin, koitti hetki, jona Tappara hyppäsi yhteisissä pudotuspelivankkureissa kuskin paikalle. Ilveksen hyvä olo oli murrettu.
Ilves on edustanut sarjassa tunnetta ja Tappara järkeä. Jos jompikumpi pystyisi nämä elementit yhdistämään, olisi se leikitellen jatkossa.
Tappara on tämän toteuttamisessa erittäin lähellä.
Tunne on avittanut Ilveksen pitkälle, ja henkisen kotiottelun voitto olisi saattanut aiheuttaa Tappara-leirissäkin tuskastumista
Ilveksen hyökkäyspelissä oli ensimmäisen ja toisen ottelun välillä suuri ero, jota fanaattisin fani ei välttämättä tunnusta. Kissapedot pääsivät avauskohtaamisessa Tapparan maalinedustalle, viisikon keskelle, mutta kotiottelussaan kissimirrit tyytyivät pyörimään kulmissa.
Ilveksen puolesta on todettava, että ei se pelaajien oma ratkaisu ollut. Tappara vain onnistui tukkimaan tien tuolle kliseiselle sota-alueelle järkevällä pelillään.
Myös omassa puolustuspäässään Ilves oli aggressiivinen ja iski usein karvaajansa lähelle Tapparan kiekollista hyökkääjää. Tulevissa kohtaamisissa liiallinen tunteella pelaaminen tulee muuttumaan ylipelaamiseksi, ja jahka Tapparan tähdet pääsevät tästä ylimääräisestä hönkimisestä hyötymään, alkaa Antti Lehtosenkin unelmakevät muuttua pelkäksi Ässät-sarjan muisteloksi.
Tupsukorvien tulisi löytää peliinsä jotain uutta, taktisen puolen osaamista. Jokin keino, jolla Tappara olisi selkeästi horjutettavissa. Tällä hetkellä sellaista ei ole, joten katseet kääntyvät päävalmentaja Kiven suuntaan. Kysymys on sama kuin nuorelle parille kuherruskuukauden jälkeen: mitäs nyt, kun alkuhuuma ei enää kannakaan?
Tunne on avittanut Ilveksen pitkälle, ja henkisen kotiottelun voitto olisi saattanut aiheuttaa Tappara-leirissäkin tuskastumista. Kirvesrinnoille voitto toi kuitenkin työrauhaa, ja antoi muun muassa Henrik Haapalalle sekä Veli-Matti Savinaiselle tarvittavaa aikaa kerätä sisäistä paloaan tämän sarjan ansaitsemalle tasolle.
Sinioranssien tähdet ovat olleet lapasia. Ykköskorin jätkien onni on, ettei heidän panostaan ole vielä kuolemanvakavasti tarvittu. Neljän vuoden finaalikokemus on antanut tarvittua järkeä ja luottoa Tapparan peruspeliin − "Win the right games", saattaisi joku analyytikko tuumata.
Tasatilanteesta kotiyleisön eteen lähteminen on oiva kipinä roihauttamaan myös tunteen järjen kanssa samalle tasolle, jolloin peruspeli muuttuu kiimaiseksi pudotuspeliesitykseksi. Sen Tapparan joukkue on velkaa nöyryytyksen kokeneille tapparalaisille.
Ja kun molemmat joukkueet pelaavat tunteen tuomalla intensiteetillä, on etsikkoaikansa menettänyt Ilves valitettavan helppo nuijittava Tapparan kokemuksen edessä.
