Tapasin New Yorkin liepeillä, Woodburyn outlet-kylässä (kannattaa käydä), kaksi NAHL:n aikaista joukkuekaveriani. Bret Larson ja Cody Ikkala opiskelevat molemmat United States Military Academyssa, New Yorkin West Pointissa, ja tahkoavat siellä Army Black Knightsin yliopistojoukkueen riveissä.
Riemukas jälleennäkeminen tapahtui Amerikan Rossossa eli Applebee’s ravintolassa, jossa jätkät perehdyttivät minut heidän nykyisen joukkueensa, liigansa ja koulunsa taustoihin sekä rutiineihin. Wingsit tilaukseen, tuoppi kouraan ja muistivihko esiin.
Yhdeksän kevyttä vuotta
West Pointin armeijayksikkö on siis samalla korkeatasoinen yliopisto, niin oudolta kun se saattaakin kuulostaa. Amerikassa armeijan käyminen ei ole missään määrin pakollista, mutta ääripatrioottista väkeä löytyy tästä kansasta niin hurja määrä, että tunkua riittää yllin kyllin.
Eri yliopistoja verrattaessa West Pointiin on jopa yhtä vaikea päästä sisään kuin Harvardiin tai Yaleen, sillä koulutuksen taso on korkealuokkaista ja erittäin arvostettua. Larson opiskelee pääaineenaan aina yhtä kiinnostavaa avaruustekniikkaa. Ikkala on tyytynyt tavallisempaan maantietoon.
Perinteisen neljän vuoden yliopiston käynti Amerikassa maksaa helposti 10 000 dollaria per vuosi, parhaissa kouluissa kustannukset saattavat jopa moninkertaistua. Eli lopetetaan me samalla se opintotuesta kitiseminen…
West Pointissa opiskelu ja huippukoulutuksen hankkiminen on kuitenkin ilmaista. Ainoina yliopistoina Amerikassa vain Army ja Air Force maksavat opiskelijoilleen jopa ”palkkaa”. Ensimmäisenä vuonna 300 dollaria kuukaudessa, toisena vuonna 400 jne. Ei paljoa, mutta kumminkin.
Miksi näin?
Valmistumisen jälkeen alkaa pakollinen viiden vuoden palvelusaika Yhdysvaltain armeijan leivissä. Jokainen koulusta valmistunut joutuu lähtemään juuri sinne mihin valtio määrää, se on heidän velanmaksunsa ilmaisesta opiskelusta.
Monille sotahulluille se on myös nimenomaan opiskelun kruunu ja kliimaksi, kun pääsee eturintamalle, missä sattuu ja tapahtuu. Nämä kaverukset ovat siellä kuitenkin pääasiassa lätkän takia. Larsonilla on vahvasti taka-ajatuksena myös hyvä insinöörikoulutus, Ikkala voisi omien sanojensa mukaan ryhtyä kiekkouran jälkeen vaikka kalastajaksi.
Ensimmäinen lukuvuosi alkaa kesäkuussa, jolloin uudet oppilaat suorittavat 10 viikon ns. alokaskauden. Sinä aikana heidät muokataan armeijan muottiin. Kuten Suomenkin armeijassa, opetellaan säännöt ja kuri. Tämän jälkeen he saavat kuitenkin keskittyä lähes kokonaan koulunkäyntiin ja lätkään. Ensimmäisen neljän vuoden aikana suoranaisia armeijajuttuja heillä on vain muutamana päivänä lukukaudessa.
Army spirit on kuitenkin vahvasti läsnä heidän päivittäisissä rutiineissaan. Aamu alkaa perinteisellä vahvuuslaskennalla, ja he joutuvat myös vetämään joka päivä niskaansa samat väsyneet inttikuteet, satoi tai paistoi.
Kaiken takana on NCAA
Koulussa on yhteensä 4000 oppilasta, joista suuri osa kuuluu jonkin lajin joukkueeseen, mikä on hyvin yleistä täällä.
West Pointissa eri lajin joukkueita on yhteensä 32. Isäntäyhdistys lähes kaiken Pohjois-Amerikan yliopistourheilun takana on NCAA (National Collegiate Athletics Association). Lajeja löytyy joka lähtöön, kaikkea miekkailun ja vesipoolon väliltä. Tarjolla on yleensä kolmea eri tasoa, mutta lätkässä käytössä on vain Division 1 ja Division 3 eli D1 ja D3. Vähän kuin SM-liiga ja Suomi-sarja, mutta ei sinne päinkään.
Armeijan joukkue Black Knights, tuttavallisemmin siis Army, on yksi D1:n jopa 58 joukkueesta. Joukkueet on jaettu viiteen lohkoon, jonka lisäksi lähes joka vuosi on mukana jokunen itsenäinen joukkue.
Army pelaa Atlantin lohkossa yhdessä 11 muun joukkueen kanssa. Heidän ”biggest rivalry”, pahin kiistakumppani on luonnollisesti Air Force. Ilmavoimia vastaan ilmassa on aina hieman extraa, jolloin mitään ei anneta ilmaiseksi. Ranteet teipataan ja kypärän ruuvit kiristetään, hieman kuten meillä kamppailuissa Stadin tai Länsirannikon herruudesta.
Otteluja kertyy yliopistosarjoissa huomattavasti vähemmän kuin junioreissa tai missä tahansa ammattilaissarjassa, runkosarjassa matseja on alle 40. Tällä tavoin annetaan riittävästi tilaa opiskelulle. NCAA:n mestari ratkotaan vuosittain järjestettävässä Frozen Four -lopputurnauksessa, johon pääsee 16:sta play off -joukkueesta neljä parasta.
Tasoltaan D1-yliopistolätkä menee ehkä johonkin SM-liigan ja Mestiksen välimaastoon. Sitä on vaikea arvioida, koska joukkueita on niin paljon, jolloin tasoerotkin tietysti kasvavat. Yleisesti ottaen harjoittelu ja suhtautuminen jääkiekkoon on erittäin ammattimaista. Parhaimmat joukkueet, kuten Bostonin yliopisto, tuottavat vuosittain ihan NHL-tason pelimiehiä. Ja kyllä niitä kovia tekijöitä tulee pienemmistäkin kouluista.
Ei isompiin ympyröihin
Kuten arvata saattaa, Armyn joukkueesta ei isompiin ympyröihin enää lähdetä. Näiden kavereiden kiekkoura huipentuu yliopistosarjaan, sillä neljän vuoden jälkeen he eivät näe hetkeen jäätä välttämättä kuin vetenä. Viiden vuoden pakollisesta armeijapalveluksesta kun ei voi kieltäytyä muuten kuin menemällä vankilaan.
NCAA toimii organisaationa taustalla ikään kuin jääkiekkoliitto Suomessa, joka luo yhteisen linjan ja pelisäännöt. Liikevaihdon ollessa yli 5 miljardia vuodessa se tukee tuntuvasti myös rahallisesti kouluja, jotka tukevat taas pelaajia. Moni D1-pelaaja saa muuallakin opiskelunsa halvemmalla tai jopa ilmaiseksi koulun myöntämän stipendin turvin.
Yksi NCAA:n sääntökirjassa seisova fakta on, että kaikkien joukkueiden pelaajilla on oltava koulusta C:n keskiarvo. Jos ei opintojaan siis hoida vähintäänkin tyydyttävällä tasolla, ei myöskään kokoonpanoon ole asiaa.
Myös tappelusta rangaistaan NCAA:n säännöillä hieman jopa oudon suomalaiseen tyyliin. Ikkala on kovaotteinen puolustaja, joka heilutteli ahkerasti nyrkkejä junioreissa. Enää siihen ei ole varaa ihan milloin tahansa. Yhdestä myllystä saa pelikiellon, toisesta kaksi ja kolmannesta joutuukin jo liiton toimistolle jonkinlaisiin mielenvikaisuustutkimuksiin. Erikoista, kun Atlantin tällä puolen sentään ollaan.
Entä mitä muuta nämä veljekset nostavat esiin kiekkopuolelta?
Vaikka Suomessakin joukkuekaverit tulevat helposti toisilleen hyvin läheisiksi, on yliopistolätkä siinä kuitenkin omaa luokkaansa. Koko jengi asuu samassa rapussa ja he käyvät päivittäin läpi täysin saman ohjelman. Koska joukkueesta vielä yli puolet on kolmannen vuoden opiskelijoita, käyvät he vielä ihan samoilla kursseillakin.
Larson kuvailikin meininkiä osuvasti: ”So gay, so family, so ridiculous.” He ovat joukkuetovereiden kesken jopa naurettavan läheisiä. Pelikavereiden joukossa ei kuulemma ole yhtään mätää jätkää, vaan kaikki tulevat loistavasti toimeen keskenään. He tuntevat olevansa kirjaimellisesti kuin yhtä suurta perhettä.
Kirjoittaja on Jatkoajan NHL-toimituksen kirjeenvaihtaja New Yorkissa syyskauden ajan.