Pelit
Jääkotkien tavoitteena oli saavuttaa sarjassa pudotuspelipaikka. Täysin realistiselta se näyttikin
kauden alussa. Harjoituspelit olivat sujuneet ihan tyydyttävästi ja kun joukkuetta tulivat aivan
sarjan alkaessa vahvistamaan liigamiehet Timo Salonen ja Marko Kivenmäki, niin hyvältä alkoi
näyttää. Myös maalivahtiosasto tuntui olevan kunnossa. Ex-porin Ässä Tomi Nyman oli esittänyt
vakuuttavia otteita harjoituspeleissä ja Matias Valavuokin tuntui olevan iskussa. Valmentaja
Kimmo Koivistolla olisi näytön paikka mihin saakka hän pystyy joukkueen johtamaan. Pieni
harmin paikka oli joukkueen hahmon Marko Väkiparran lopettaminen Mestis-tasolla, mutta eihän
sota yhtä miestä kaipaa.
Kaksi ensimmäistä peliä hävittiin. KooKoolle kotona ja Ahmoille vieraissa. Sitten saatiin pistetili
auki kotipelissä KJT:tä vastaan ja kahdessa seuraavassa vieraspelissä otettiin pisteet Forssalta.
Sarjan pelirytmitys oli todella omituinen. Kahden vierasottelun jälkeen viisi kotipeliä! Näistä
peleistä olisi pitänyt saalistaa enemmän kuin TuTolta ja Diskokselta saadut pisteet. Tämän jälkeen
tuli kuuden pelin sarja, joista hankittiin 7 pistettä ja noustiin sarjassa kuudenneksi - ohi TuTon ja
Sportin. Tässä vaiheessa näytti tosi hyvältä, karsintaraja oli kaukana ja pelit sujuivat. Palautus
maanpinnalle tuli kuudessa peräkkäisessä tappiossa ja sijoitus sarjataulukossa oli taas se
tavanomainen. Oikeastaan tämä tappioputki ennen joulutaukoa sinetöi joukkueen pysymään
pudotuspeliviivan alapuolella. Samaan aikaan Ahmat ja KJT paransivat pelejään ja tärkeissä
peleissä juuri näitä joukkueita vastaan pystyttiin ainoastaan tasapeleihin aivan ennen joulutaukoa.
Tammikuussa oli kahdeksan peliä, joista kolme voitettiin ja yksi pelattiin tasan. Helmikuu meni
vielä heikommin, seitsemästä pelistä yksi voitto ja yksi tasapeli. Aivan sarjan lopussa joukkueella
oli viisi peräkkäistä vieraspeliä ennen sarjan lopettavaa kotiottelua KalPaa vastaan. Näistä
vieraspeleistä sentään otettiin pisteet TuTolta ja Diskokselta, mutta karsijan paikka oli jo
varmistunut. TuTolta muuten saalistettiin koko sarjan aikana 6 pistettä, Diskokselta 5 pistettä ja
Sportilta 4 pistettä. Kaikki pelit hävittiin Jukureille ja Kiekko-Vantaalle. Saatiinpa myös kaksi
jatkoaikavoittoakin. Diskoksesta kotona ja Tutosta vieraissa - harvinaista herkkua ukilaisille.
Jos oli pelirytmitys sarjassa pitkine koti-ja vieraspeliputkineen todella ihmeellinen, niin outo oli
myös Jääkotkien peliesitys pitkin kautta. 23:sta viikonloppupelistä (pe-la-su) joukkue ”saalisti”
hurjat kuusi (6) pistettä, kaksi voittoa ja kaksi tasapeliä. Näistä peleistä 11 oli vierasotteluita. Tämä
oli trendi koko kauden ajan. Lisäksi näitä hävittyjä pelejä yhdisti se, että aika usein tappiot tulivat
ns. "mustien minuuttien” aikana. Vastustaja ratkaisi pelin tekemällä muutaman minuutin sisällä pari
kolme maalia ja ottelu oli käytännössä ohi. Paha sanoa mikä vieraspeleissä meni vikaan, mutta
ainakin hävityissä kotipeleissä annettiin turhan paljon vastustajalle eteen ensimmäisessä erässä ja
vasta kahdessa loppuerässä alettiin pelaamaan. Tyypillinen esimerkki tästä oli itsenäisyyspäivän
aattona kun KalPa voitti ensi erän 3-0 ja Jääkotkat kaksi seuraavaa 5-0! Eikö valmennusjohto
saanut joukkuetta tarpeeksi hereille pelin alkuun?
Entä viikonlopputappiot, puhumattakaan vuodesta toiseen jatkuneesta huonosta vieraspelisaldosta.
Kun tällaiset asiat toistuvat, pitäisi niitä pyrkiä korjaamaan. Varmasti sitä on yritettykin, mutta
laihoin tuloksin toistaiseksi. Ja kun tuollainen viikonloppupelien tappioputki jatkui sarjan aikana,
alkoi katsomossa herätä epäilys myös siitä kuinka vakavasti pelaajat ottavat nämä sarjapelit, onko
peliä edeltänyt ilta venynyt pikkutunneille asti.
Valmentajan vaihdoskin sitten tehtiin helmikuun alussa, mutta sarjasijoitusta ei enää pystytty
parantamaan. Aki Mykkänen ja Matti Keinonen saivat joukkueen pelikuviot selkeytymään ja koko
muun kauden jatkunut syöksähtely ja kohellus vähentyi selvästi. Valitettavasti on näin jälkikäteen
todettava, että Kimmo Koivisto ei saanut oikeastaan missään vaiheessa joukkueen peliä kulkemaan
sujuvasti ja etenkin erikoistilannepelaaminen ontui.
Pelaajat
Ainoa lenkki joka joukkueessa ei pettänyt oli maalivahtiosasto. Valavuo ja Jokela hoitivat tonttinsa
kunnialla koko kauden. Tomi Nyman ei oikeastaan saanut kunnolla edes yrittää sarjapeleissä kun
sopimus jo purettiin. Karsintapeleissa Valavuo oli varmempi kuin Jokela. Jokela valittiin Mestiksen
maajoukkueeseenkin, mutta mielestäni Valavuo oli parempi tällä kaudella. Valavuo ei vaan saanut
niin paljon näytön paikkoja kuin virkaveljensä, muuta onnistui aina kun oli maalin suulla.
Puolustuspää oli koko kauden Jääkotkien heikoin osasto. Selvästi parasta osaamista pakeista esitti
Mikko Purontakanen, joka kuitenkin ”menetettiin” takaisin Lukkoon joulutauon jälkeen.
Veli-Pekka Koskinen ei pystynyt paikkaamaan Purontakasen jättämää aukkoa takalinjoilla. Mikko
Hänninen pelasi tasaisimman kauden puolustajista, mitään suuria romahduksia ei tapahtunut. Lari
Virtanen näytti olevansa Mestis-tason pakki, joka uskaltaa ottaa miestä, välillä vähän turhankin
kuumasti. Krister Pietsalo ja Sauli Seikkula täyttivät paikkansa, mutta miinusta tuo kummallekin
pelin ailahteleminen. Hyvän ja huonon päivän ero on liian suuri. Sami Lehtinen pelasi runkosarjan
alakanttiin, valitettavaa todeta se. Tärkeissä karsintapeleissä puolustuskin ryhdistäytyi sen verran
ettei ainakaan kotipeleissä mitään hirvittävämpiä möhläyksiä nähty.
Hyökkääjiä vaivasi taas kerran tehottomuus. Kulunutkin kausi jätti jälkeensä taas aivan liian paljon
tuhlattuja avopaikkoja. Tosiasia on se, että joukkueelta puuttuu iskukykyinen ykkösketju. Jari
Hyvärinen tuli Lukosta kauden puolivälissä korvaamaan Jaakko Hagelbergin ja hetken aikaa
näyttikin, että ketju Toni Ronkainen - Hyvärinen - Tuomas Montonen on lähes pitelemätön
vastustajille. Vuodenvaihteen jälkeen Hyvärisen, ja muittenkin, tehot kummasti tyrehtyivät. Ja
ennen kaikkea Hyvärisen pelistä katosi liikkuvuus ja iloisuus, joka sitten palautui vasta
karsinatapeleihin. Alkukaudesta Rami Kaupinsalo komeili pistepörssin kärkisijoilla, mutta hiipui
loppukaudeksi pelkäksi surffailijaksi, ihmeellinen taantuminen. Mainita myös pitää hetken
Mestiksen pistepörssin ykkössijaa pitänyt Timo Salonen, joka liittyi myöhemmin Ässien rinkiin.
Hänet olisi moni halunnut pitää joukkueessa. Marko Kivenmäki oli pettymys. Sami Häätylä pelasi
tasaisen ja hyvän kauden loukkaantumiseensa asti loppukaudella. Vastaavasti ensimmäisessä
pelissä loukkaantunut Mika Julkunen oli kentälle päästyään aluksi hieman hakusessa, mutta
karsintapeleissä kokemus pääsi oikeuksiinsa. Myös Sami Suominen ja Samu Kiiski paransivat
otteitaan etenkin valmentajan vaihdoksen jälkeen. Hermeksestä ja K-Oulusta saatiin vahvistusta
hyökkäykseen ennen siirtoajan umpeutumista. Hyvään tarpeeseen Topi Riutta, Tuomas Tikkanen
ja Petri Halme olivatkin loukkaantumisten pahasti vaivaamalle ryhmälle. Koko kausi jouduttiin
pelaamaan lähes yksinomaan kolmella ketjulla, välillä miehiä oli matkassa vähemmänkin. Em.
vahvistuksista Riutta oli tehokkain, mutta Halmeen esityksiä varmasti heikensi muutaman viikon
loukkaantuminen.
Sitten se farmiyhteistyö. Pitää siitäkin muutama sana kirjoittaa. Voisi todeta, että se toimi yhtä
hyvin kuin muinakin kausina. Lukkoa rassasivat loukkaantumiset pahasti tälläkin kaudella ja sillä
oli suora vaikutus siihen, ettei mitään pelaajatungosta nähty Uuteenkaupunkiin päin. Selvästi myös
näkyi, että Lukon omat A-juniorit ovat etusijalla kun nuoria pelaajia jaetaan. Petri Lätti kävi
pelaamassa yhden pelin Ukissa ennen kuin siirtyi vuokralle Pelicanseihin. Joel Salosen piti tulla
Ukiin, muuta mies menikin TuToon. Tuskin hänellä olisi riittänyt motivaatiota pelatakaan
Jääkotkissa.
Laina-avut Lukosta olivat: Jaakko Hagelberg pelasi noin puolet kaudesta Jääkotkista ja hänen
tilalleen tuli Jari Hyvärinen. Sauli Seikkula pelasi koko kauden ja Mikko Purontakanen lähes
alkukaudesta jouluun asti. Antti Jokela pelasi loppusyksystä sarjan loppuun asti.
Miten sitten onnistuivat pelaajahankinnat edelliskauden jälkeen. Ehkä hieman paremmin kuin
viimekaudella. Nyt sentään pari pelaaja jaksoi kiekkoilla joukkueessa loppuun asti. Riku
Vattukumpu palasi takaisin Kaakkois-Suomeen vuodenvaihteen jälkeen. Pelit sujuivat niin kauan
hyvin kun sai pelata 1. - 2. ketjuissa, mutta kun tuli pudotus kolmosketjuun, niin tehotkin hävisivät.
Miestä ei osattu hyödyntää ilmeisesti oikein. Hannu Pajusen kauden pilasi loukkaantuminen. Ei
pystynyt aivan samaan toipumisensa jälkeen kuin alkukaudesta, täytti paikkansa välttävästi. Mikko
Hänninen oli paras hankinta. Pelasi tasaisen kauden kuten edellä jo mainittu.
Jussi Eloranta pörräsi alkukauden Jääkotkissa (näyttävästi mutta tehottomasti) ja palattuaan
Skotlannin reissulta meni FPS:aan. Toivottavasti mies ei aloita ensi kautta taas Ukissa mennäkseen
loppukaudeksi muualle pelaamaan. Täydellinen rahan perässä juoksija - ei kiitos! Jussi Viljasen
kauden pilasi armeijaan meno ja hän myös lopetti pelaamisen vuodenvaihteen jälkeen joukkueessa.
Toiseksi maalivahdiksi hankittu Tomi Nyman pelasi kolme peliä ja sen jälkeen sai lähtöpassit. Eikö
mies sopinut joukkueeseen henkisesti tai tarjottiinko ilman pelipaikkaa olevaa Antti Jokelaa
Lukosta tilalle ja näin Nymanin tilanne ratkesi. Nyman pelasi hetken aikaa Kajaanin Hokissakin,
nykyisestä pelipaikasta ei ole tietoa. Kesken kauden tulleet ”pohjoisenmiehet” olivat hyvä apu
joukkueelle eivätkä olleet huonoja hankintoja. Pikavisiitillä käynyt Kalle Kylkilahti ei ollut
Mestistasoa. Se oli taas huomionarvoista, että ennen kautta pelatut harjoituspelit eivät paljasta
kaikkien pelaajien todellisia kykyjä. Vasta sarjapelit erottavat jyvät akanoista ja taaskin oli liian
paljon akanoita jäänyt Jääkotkien jyväpussiin.
Ketkä olivat kauden parhaat. Sen tietysti paljastaa pelaajien saamat tähdet Jatkoaika.comin
peliraporteissa. Seuraavalta se näyttää yhdeksän parhaan osalta ja kyllä lista aivan pelitapahtumiin
nähden oikealta näyttää:
Matias Valavuo 23,
Antti Jokela 23,
Toni Ronkainen 23,
Topi Riutta 20,
Jari Hyvärinen 18,
Sami Häätylä 16,
Mikko Purontakanen 12,
Sami Suominen 6,
Sami Kiiski 6
Samu Kiisken hyvää sijoitusta selittää miehen lisääntynyt peliaika valmentajan vaihdon jälkeen ja
tulostakin alkoi heti syntyä. Valavuo pelasi vähemmän pelejä kuin Jokela ja myös Riutan saama
pistemäärä on hyvä kun ottaa huomioon, että mies pelasi vain puolen kautta joukkueessa. Lopuksi
yksipuolisen raadin valitsema parhaitten pelaajien trio:
Paras maalivahti: Matias Valavuo.
Paras puolustaja: Mikko Purontakanen.
Paras hyökkääjä: Toni Ronkainen.