Blues tiedotti maanantaina tulevaisuudestaan. Päävalmentaja Petri Matikainen jatkaa vielä vuoden, joka on hänelle neljäs päävalmentajana, kuudes valmennuksessa. Toukokuussa 2011 päävalmentajaksi nousee kaksivuotisella sopimuksella nykyinen apuvalmentaja Lauri Marjamäki. Uudeksi pelaajakoordinaattoriksi pestattiin nuori kyky Janne Vuorinen.
Uutiset olivat espoolaisittain mitä mahtavimmat.
Espoossa on tultu pitkä matka. Vielä viisi vuotta sitten Blues menetti juniorinsa muualle, pelaajahankinnat olivat heikkoja, valmentajat vaihtuivat kaksi kertaa vuodessa, eikä menestystäkään luonnollisesti tullut. Nyt Bluesilla on SM-liigan pitkäaikaisin valmennustiimi ja suurin määrä omia junioreita kokoonpanossa. Muutos on melkoinen.
Blues on löytänyt vahvan urheilullisen identiteetin, jota se kunniakkaasti toteuttaa nyt ja tulevaisuudessa.
Mikäli Blues ei pura nykyisiä valmentajasopimuksiaan, luotsaa Bluesia kausina 2005-2013 vain kolme eri valmentajaa. Se on ihailtavan pieni määrä. Blues vaihtaa valmentajaa yhtä usein kuin logoaan.
Se tosin kertoo Bluesin synkemmästä puolesta: omaa menneisyyttä ei kunnioiteta tarpeeksi. Tämä on kuriositeetti, johon on puututtava, sillä se on ainoa tekijä, joka estää huipulle noussutta Bluesia kasvamasta suurseuraksi.
Blues vaihtoi logoa keväällä 2005 ja silloin se oli hyväksyttävää. Vaikeiden vuosien jälkeen alkamassa oli uusi aikakausi. Ja menestystäkin rupesi tulemaan. Mutta tänä syksynä logoa vaihdettiin taas. Turhaan. Kaiken lisäksi uusi logo oli kehno ja osoittautuipa sen B-kirjain lopulta pelkäksi Wordista löytyvän Desdemona-fontin B-kirjaimeksi.
Hätäisesti sutaistu logo taisi olla pelkkä markkinointitemppu uuden kauden kynnyksellä. Historialla ei ollut merkitystä näille miehille, jotka tuskin tunsivat espoolaisesta kiekkohistoriasta sivuakaan.
Bluesin organisaation täytyisi viimein oppia kunnioittamaan menneisyyttään.
Bluesilla kuitenkin on historiaa, sanoivat muut mitä tahansa. Syntyminen vuonna 1984, riemuisa nousu 1992, piskuinen 1990-luku Matinkylässä ja lopulta muutto uuteen, hulppeaan areenaan Tapiolaan. Monia sankareita vuosien varrelta. Oman kylän poikia, kuten Tero Lehterä, Jan Långbacka, Juha Ikonen ja Peter Ahola.
Tämä historia on kultainen kolikko, jota pitäisi arvostaa. Pitää kuin kukkaa kämmenellä. Muistaa sen olemassaolo. Sitä ei saa hävetä, peitellä tai muuttaa. Monilla muilla SM-liigaseuroilla on kolikoita kourallinen, mutta Bluesilla vain yksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sitä pitäisi hävetä ja piilotella, vaan päinvastoin, sitä pitäisi kunnioittaa sitä suuremmalla syyllä.
Blues ei kuitenkaan tee niin. Seuraikoni Timo Hirvosen pelinumero 33 sentään poistettiin käytöstä ja Areenan katossa roikkuva viiri on kaunis kunnianosoitus, ei vain Hirvoselle vaan koko Kiekko-Espoolle ja Bluesia edeltäneelle aikakaudelle. Arkisemmassa elämässä Blues ei kuitenkaan kunnioita tarpeeksi sitä mitä se on – tai on ollut.
Logon vaihtaminen on osuva esimerkki. Samoin on Ismo Kuoppala, entinen espoolaispuolustaja.
Kiekko-Espoon kasvatti Kuoppala suostui kahtena perättäisenä kesänä (2007 ja 2008) allekirjoittamaan vuoden jatkosopimuksen, vaikka siviiliuralle siirtyminen siinsi jo mielekkäämpänä vaihtoehtona mielessä. Syy jatkolle? Blues tarvitsi kiperästi täydennystä kokoonpanoon, kun puolustuksessa oli pitkäaikaistoipilaita. Kuoppala sitoutui auttamaan.
Viime keväänä Kuoppala lopulta lopetti. Miten Blues muisti? Ei mitenkään.
Blues on menestynyt viime vuosina mallikkaasti ja urheilullinen identiteetti on, kuten sanottu, ideaali. Ensimmäinen liigamestaruus saatetaan hyvinkin voittaa lähivuosina. Suurseuraksi kasvaminen edellyttää kuitenkin muutakin. Se vaatii vilpitöntä kunnioitusta omaa historiaa kohtaan. Bluesin organisaation tulisi vihdoin oppia se. Eikä vain siksi, että joku kirjoittaa näin, vaan siksi, että oikeasti oltaisiin ylpeitä siitä mitä ollaan. Vain tämä pitäisi ymmärtää. Sitten Bluesilla on ainekset kasvaa omaksi, kauniiksi kulttuurikseen.
Kirjoittaja on espoolainen vapaa toimittaja.