Toissa keväänä riemukkaasti taistellen puolivälieriin, viime vuonna kaksi voittoa niissä, tänä keväänä jo kolme voittoa. Pelicans on hiipinyt ylöspäin hitaasti ja vahvistanut asemiaan liigan keskikastissa.
Mennyttä kautta voi tilastollisesti pitää Pelicansin kehityksen lakipisteenä. Toistaiseksi. Se piste kuitenkin saavutettiin varomattomalla kiipeämisellä, josta pieni horjahdus olisi voinut suistaa rinnettä alas.
Pääsy kymmenen joukkoon oli pienestä kiinni, samoin pudotuspelien avaussarjan voittaminen. Koko kauden kuva tiivistyi puolivälieräsarjassa Bluesia vastaan. Pelicans pelasi kolme kurinalaista peliä vieraissa ja sai niistä kolme voittoa, mutta kotona kädet ja päät olivat jäässä. Sarjan kahdessa viimeisessä ottelussa tuli turpaan maalierolla 4–15.
Hannu Aravirran yli kolmivuotinen projekti olisi voinut päättyä tyylikkäämminkin.
Taantumista kehityksen sijaan
Päättyneen kauden Pelicans ei ollut niin taitava kuin edelliskauden joukkue, jossa ylivoimapeli ja syöttöketjut toimivat silmiähivelevän kauniisti. Nyt lahtelaisryhmä oli epätasainen suorittaja, jossa ketjun yksi tai kaksi hyökkääjää saattoivat pelata hyvin, mutta viimeistään kolmas lenkki oli heikko lenkki. Harmonia oli hukassa.
Edelliskausiin vertaamiselta oikeutusta vie Pelicansin nyt kärsimä loukkaantumisepäonni. Suurhankinnoista Lasse Pirjetä ja Kari Haakana olivat sivussa lähes koko kauden, tshekkihankinta Michal Birnerin kausi oli ohi kuuden ottelun jälkeen. Konkari Toni Koivunen poti olkapäävammaa puolet kaudesta, ja myös pienemmät vaivat vaivasivat joukkuetta pitkin kautta.
Kenenkään poissaolo ei kuitenkaan selitä sitä, miksi osa pelaajista taantui selkeästi edelliskaudesta. Lupaavat Vili Sopanen ja Mikko Kousa jäivät polkemaan paikalleen, Samuli Suhosen pistemäärä putosi dramaattisesti (27 -> 8), samoin Jesse Saarisen maalimäärä (20 -> 9). Kehityksen piti kulkea toiseen suuntaan!
Yllättäjät ja huippuonnistujat eivät tulleetkaan taituriosastolta. Henri Heino pystyi hiomaan nelossentterin peliään yhä lähemmäksi kohti täydellisyyttä ja sai vetoapua superyllättäjä Marko Pöyhöseltä. Lisäksi Leo Komarovin tapauksessa voi kakistelematta puhua läpimurrosta, vaikka hän oli liigapaikkansa vakiinnuttanut jo aikoja sitten.
Tukipilarina oli myös maalivahti Tommi Nikkilä, kauden ainoa nappihankinta. Ilman Nikkilän ja konkariratkaisija Marko Jantusen henkilökohtaista venymistä lahtelaisryhmä olisi päätynyt playout-peleihin.
Valmennusjohdon köydenveto
Salaisuudeksi ei jäänyt sekään, että Pelicansin valmennuskolmikon yhteistyö oli kitkaisempaa kuin edelliskausina. Ideoita ja tahtoa riitti, mutta eripuraisessa tilanteessa jokaisen auktoriteetti ja johtaja-asema kärsi. Aravirta, Pasi Räsänen ja Pasi Nurminen käyttivät liikaa energiaa keskinäiseen köydenvetoonsa.
Aravirta, Räsänen ja Nurminen eivät onnistuneet lietsomaan pelaajiin sellaista itseluottamusta ja voitontahtoa kuin ennen. Yli 20 runkosarjapisteeseen ylsi yhdeksän pelaajaa, mutta 30 pisteen rajan puhkaisi vain Jantunen (45 p). Se kertoo enemmän tasapaksuudesta kuin positiivisesta ratkaisijarintaman laajuudesta.
Palasiksi valmennusjohto ei kuitenkaan revennyt. Kevään tärkeimmillä hetkillä koko joukkue valmennusta myöten osoitti erilaista yhtenäisyyttä kuin syyskaudella. Pitkäjänteinen ja vahva pohjatyö olivat keskeinen syy siihen, että Pelicans pärjäsi playoffeissa niinkin hyvin kuin pärjäsi.
Kaupungin suosituin, vaan ei menestyvin
Pelicansin pelaajarunko on säilynyt hämmästyttävän hyvin kasassa jo monta kautta. Myös ensi kaudella joukkue lähes muuttumattomalla miehistöllä, mutta yksi tärkeä palanen vaihtuu: Aravirta on lähtenyt ja hänen paikkansa on ottanut Mika Toivola.
Aravirta jätti Toivolalle kelpo perinnön hoidettavakseen. Hyvin valmennettuna Pelicansin nykymiehistö voi olla ensi kaudellakin tyrkyllä mitalipeleihin.
Menestys tai menestymättömyys henkilöityy valmennuspuoleen entistä enemmän. Toivola on uusi persoona ja tyyliltään erilainen kuin Aravirta, jonka aikakaudella peluutus ja pelinjohto oli erittäin demokraattista. Toivola suosii aggressiivisempaa peluutusta ja aikoo kuormittaa avainpelaajia enemmän. Pystyvätkö nämä vastaamaan huutoon ja pysyvätkö muut pelaajat tyytyväisinä? Nämä asiat ratkaisevat Pelicansin menestyksestä paljon.
Lahtelaisessa palloilussa on meneillään myös pieni arvovaltataistelu. FC Lahti otti viime kaudella yllätyspronssin Veikkausliigassa ja saattaa tälläkin kaudella taistella mitaleista. Namika Lahti juhli juuri koripallokultaa.
Pelicans on edelleen Lahden suosituin urheiluseura, mutta kaupungin muiden seurojen mitalisaavutukset tuovat pientä ylimääräistä painetta. Ja ihan hyvä niin. Jos muut lahtelaisseurat ovat mustina hevosina rynnistäneet mitaleille, miksei Pelicanskin? Lahtelaiskiekkoilun lakipiste ei saa jäädä tähän.
