Suomalainen kiekkokeskustelu on vääristynyt. Puhutaan suureen ääneen valtakunnan kahtiajaosta, Summas-leiriin ja Kummola-leiriin. Puhutaan nössö-Erkasta, nössö-Jarista ja hullu-Ramista.
Perustettiin mitä tahansa lahkoja, ryhmiä tai yhteenliittymiä, Kummola jatkaa jääkiekkoliiton puheenjohtajana. Maanosan paras kabinettipelaaja jatkaa suomalaisen kiekon lobbaamista ja sillä hyvä. Karavaani kulkee ja koirat räksyttää. Summanen on Bluesissa ja Westerlund on maajoukkueen päävalmentaja. On pikkuasioihin tarttumista jauhaa jostain kaksivaiheisen karvauspelin epäonnistumisesta tai maajoukkueiden (niin miesten kuin nuorten) valmentajavalinnoista, kun asioita pitää katsoa pintaa syvemmältä.
Suomi on kasvattanut maailmalle tukun hyviä ja laadukkaita pelaajia sekä maalivahteja. Välillä on ollut heikompia ikäluokkia, välillä parempia. Ikäluokka 1983-syntyneet on edellinen suomalaisen kiekon huippuikäluokka. Sen jälkeen on tyhjää. Pitäisikö tehdä jotain? Onko sattumaa, että tietyt liigajoukkueet loistavat poissaolollaan nuorten ikäkausimaajoukkueista, kun parhaat liigaseurat ovat elokuun turnauksiin saaneet jopa toistakymmentä edustajaa?
Valuvatko lahjakkuudet jääkiekosta jalkapalloon, salibandyyn tai playstationiin? Ja jos eivät valu, tuleeko heistä ajokoirakiekkoilijoita vai kansan viihdyttäjiä? Sen pohdiskelun pohjalle sopii vaikka seuraava kolmikohtainen ohjelma.
Kohta yksi: It’s just a game
Joskus tätä kaikkea seuraamalla voisi kuvitella, että jääkiekko, ja urheilu yleensä, olisi jotain elämää suurempaa. Uskokaa tai älkää, mutta elämässä on muutakin kuin jääkiekkoa.
Jostain kumman syystä juniorivalmentajille, ja juniorikiekkoilijoiden vanhemmille, tämä on ajoittain hämärtynyt. On karmaisevaa kuunnella tarinoita kymmenvuotiaista pojista, joilla on jääkiekosta viikon tai kahden kesäloma ja jäälle mennään jopa heinäkuun puolivälissä.
SM-liigapelaajilla on viiden viikon pakollinen kesäloma joukkueharjoituksista. Kyse on ammattilaisista, miksi siis nuoret, 11-12-vuotiaat pojat tarvitsisivat yhtään sen enempää harjoittelua? Kyse on kuitenkin pelistä, ei elämästä.
Kohta kaksi: Ars gratia artis
Mitä jääkiekko on? Se on viihdettä. Eräs musiikin, kirjallisuuden ja jääkiekon asiantuntija sanoi kerran, että jääkiekon suurin kilpailija ei ole jalkapallo tai koripallo, vaan illan tv-elokuva.
Onko viihdettä katsoa kieli pitkällä päästä päähän luistelevaa puukättä vai sulavasti jalkakikkaa viljelevää, juonikasta keskushyökkääjää? Allekirjoittanut on muinoin kirjoittanut ylioppilasaineensa lättysyötön estetiikasta ja olen edelleen sitä mieltä, että taitavasti hallittu ja hienosti toteutettu lättysyöttö on kaunein asia, mitä raavas mies voi jäällä luistimet jalassa saada aikaiseksi.
Missä näitä taitoja opitaan? Yleensä sanotaan, että taitureita ei enää synny, koska pojat eivät käy ulkojäillä. Onko kukaan koskaan ajatellut, ettei niitä asioita opi kuin harvat, ellei niitä opeteta?
Pikkujunioreiden valmentajat imevät oppeja suurilta alan guruilta ja usein ryhtyvät liian aikaisin puhumaan liian monimutkaisista asioista. Taidon, pelisilmän ja juonikkuuden oppiminen jätetään ulkokenttien tai äidinmaidon varaan, tärkeämpää on muka opetella pelaamaan tiukkaa puolustuspeliä ja tiiviisti viisikkona sekä olemaan fyysisesti vahva. Viis siitä, että se tappaa luovuuden.
Jotta pelaaja on oikeasti hyvä pelaaja, hänen pitää hallita kolme asiaa: syöttö, luistelu ja laukaus. Kuinka moni juniorivalmentaja osaa tai ymmärtää opettaa tätä? Kun perusasiat ovat kunnossa, on aika siirtyä puhumaan taktisista asioista. Trapin pelaamisen oppii vaikka C-nuorissa, mutta jos siinä vaiheessa ei osaa syöttää tai laukoa, on kaiken muunkin opettelu turhaa.
Kohta kolme: Winning isn’t everything, it’s the only thing
Kaikki pelaa -tyyppinen ajattelu on periaatteessa hienoa, kuulostaa ideologiana hyvältä ja saa valtionapua jakavat kukkahattutädit iloisiksi. Fakta on kuitenkin se, että vain tarpeeksi kovia vastustajia vastaan pelaaminen kasvattaa.
Voittaminen on kaikki kaikessa, oli pelin nimi mikä hyvänsä. Jokainen pelaa peliä aina voitto mielessä. On kuitenkin syytä muistaa, että on eri asia, jo 12-vuotiaalle, voittaa tiukka ottelu tasaväkistä vastustajaa vastaan, kuin voittaa selvin numeroin joku heittopussi. Tiukat pelit kehittävät pelaajia eri tavalla.
Tässä kohtaa ei siis ole kyse joukkueen sisäisestä peluutuksesta - mikä yleensä on kaikki pelaa -ideologian lähtökohta - vaan kyse on siitä, että tulee pyrkiä järjestämään tarpeeksi kovatasoisia pelejä jo nuoresta pitäen. Nuorten sarjat on järjestettävä jo hyvissä ajoin sellaisiksi, että vaikka alkukaudesta hyville joukkueille tulisi vastustajiksi heikompia joukkueita, jo hyvissä ajoin kauden mittaan jokainen joukkue saisi oman tasoisiaan vastustajia. Koskee myös heikompia joukkueita, joita ei millään muotoa kehitä ottaa jatkuvasti kuonoon murskalukemin.
Nyt kun kulttuuriministeri on luvannut joukkuelajeille enemmän rahaa, Jääkiekkoliiton tulisi entistä enemmän panostaa nimenomaan nuorten pelin laatuun. Sillä nuorissa on tulevaisuus – nyt ja aina.