Kaikki muistavat NHL:n työsulkukaudella JYPin paidassa numerolla 45 luistelleen Jody Shelleyn. Tuo taalaliigan yksi arvostetuimmista kovanaamoista herätti Jyväskylässä sellaisen kiekkobuumin, ettei vastaavaa ole sen jälkeen koettu huolimatta missioista. Yleisökeskiarvo nousi kohisten ja Hippos oli hetkittäin jopa takavuosien lempinimensä arvoinen – hornankattila.
Vaan eipä ole enää. Tunnelma tämän kauden kotiotteluissa on ollut välillä jopa masentava, mihin toki suurimpana syynä on huonosti mennyt kausi. Kuuluisan rumpuryhmänkin jäsenten otteista paistaa läpi se, että monien kiroamia lyömäsoittimia hakataan vain sen takia, kun paukuttelijat ovat hallilla "töissä".
Mutta hetkinen, on sentään yksi poikkeus! Kun numero 44 saa vihdoin jääaikaa, osa kansasta herää horroksestaan ja syntyy edes vähän meteliä. Mikä mies tämä on? Hänhän taklaa ja härnääkin vastustajaa! Ei ollenkaan JYPin näköinen pelaaja! Jyri Marttinen nyt joskus tekee samaa, muut eivät koskaan. Jahas, nyt sai kakkosen. Eihän tuossa tilanteessa mitään ollut, saa**nan nuija! Mies menee jäähyaitioon ja yleisö voi jatkaa horrostaan. Eipä taida enää saada jääaikaa. Tuo mies on Riku Rahikainen.
Shelleyn hankkiminen aikanaan hurrikaaninuttuun oli toimitusjohtaja Seppäseltä oivallinen veto, sillä jääkiekko on fyysinen peli ja jääkiekon katsojat ovat keskimääräisesti enemmän kiinnostuneita sen mukaisista otteista kuin kiltistä kaunoluistelusta tai siitä, kuinka tunnollisesti pelaaja treeneissä suorittaa harjoitusohjelmaa.
Rahikainen ei toki ole maineeltaan ja saavutuksiltaan läheskään Shelleyn veroinen, mutta paljon samaakin heissä on, sillä molemmat ovat sulattaneet jyväskyläläisen jääkiekkorahvaan sydämen, tosin ei aivan kaikkien. NHL:n
glamour on Rahikaisesta kaukana, mutta taisteleva sydän ja oikea roolitus riittävät. No, viimeksi mainitun seikan onnistumisesta JYPissä voidaan olla montaa mieltä. Se ei kuitenkaan ole Rahikaisen vika.
Riku Rahikainen fyysisessä rapatessa roiskuu -roolissaan ei ole Matti Alatalon näköinen pelaaja. Sen sijaan esimerkiksi Johannes Alanen tunnollisena harjoittelijana ja Arsi Piispanen projektipelaajana ovat. Jos taas Rahikaista tai hänen edustamaansa pelityyliä taisteluasenteineen ei kentällä näy, on yleisö tyytymätön tai jyväskyläläiseen sivistyneeseen tapaan ilmaistuna vähemmän tyytyväinen.
Valmentajan ei tarvitse ottaa huomioon joukkueen kannattajien vaatimuksia vähäisessäkään määrin, ainakaan periaatteessa. Jos kuitenkin vaatimukset alkavat näkyä katsojien jalkojen liikkeissä, seuran taloudenpidosta vastaavat sen sijaan huolestuvat. Tuossapa yhtälöä kerrakseen. Nyt yleisötavoitteesta jäädään reilusti. Olisiko tilanne toinen sarjataulukosta riippumatta, jos pakonomaisen taitokiekon lisäksi seassa olisi ripaus äijäenergiaa?
Ei yksi mies joukkuetta tee. Näin ollen Rahikaisen merkitys joukkueen sytyttäjänä saattaa helposti ylikorostua tässäkin kolumnissa. Nyt on niin, että voimalaituri on joutunut varmasti tahtomattaankin tilanteeseen, missä katseet kiinnittyvät häneen. Ei niinkään yksittäisenä pelaajana vaan
valmentajansa tuulimittarina.
Onko tänään se päivä, kun JYP saa rymistelläkin vai lähdetäänkö pelaamaan pikkunättiä taitokiekkoa ja roolitetaan kaikki taitopelaajiksi kehittymään pelaajina? Kun vastustaja taklaa ja vähän tekee koiruuttakin, pyydetäänkö taas anteeksi ja hävitään peli vai purraanko hammasta ja lähdetään ajamaan takaisin samalla mitalla?
Kiima on puuttunut. Pelaajia siitä ei voi yksistään syyttää. He pelaavat valmentajien antamien raamien puitteissa. Vai onko Alatalo sittenkin velho, joka on tähdännyt koko ajan vain kevätkauteen ja pudotuspeleihin?
