Konttausta ja ensiaskeleita

Joukkueen avainpelaajien kriittiset loukkaantumiset ja organisaation sikariportaan dramaattiset muutokset sysäsivätkin kauden tärkeimmät tavoitteet lähes unholaan. Nuorentuneella pelaajamateriaalilla kauteen lähteneen joukkueen pudotuspeliuho jätettiin jo hyvissä ajoin lehtien palstoille, mutta itse nuoren pelaajiston kehitys jäi varsin valitettavasti organisaation sisäisten turnajaisten jalkoihin. Sikariportaan ruskeakieliset ritarit havahtuivatkin todellisuuteen vasta pakon edessä kauden kevätpuoliskolla.

Luonnollisesti suureksi pettymykseksi luokiteltavan kauden harvat valopilkut voidaan kiteyttää nuorennusleikkauksen kaivattuun toteutumiseen sekä nuorisopelaajiston kelvollisiin otteisiin. Pitkään kaivattu nuorennusleikkaus saksi sekavan kauden aikana pelaajamateriaalia terävin viilloin tuoden Blackhawks-kokoonpanoon lopulta kaikkiaan huikeat 19 tulokaspelaajaa sekä tukun uusia tuttavuuksia. Muun muassa Tyler Arnasonin, Tuomo Ruudun, Mark Bellin ja Kyle Calderin vahva loppukausi sekä Steve McCarthyn syyspuoliskon lupaavat esitykset toivat vastaavasti pienen valonsäteen myrskyjen keskellä seilaavan Blackhawks-purren matkalle.

Sekava syyskausi

Kauteen 2003-2004 valmistautuessa Blackhawks-pelaajisto näytti nuorennusleikkauksen johdosta pitkästä aikaa varsin pirteältä ja energiseltä ryhmältä. Nuoruuden intoa passiiviseen veteraanilaumaan tuomaan toivotut tulokkaat eivät kuitenkaan kyenneet kummoisiin suorituksiin syksyn sekasortoisessa tilanteessa. Organisaation johtoportaan sisäiset muutokset GM Mike Smithin irtisanomisen seurauksena, päävalmentaja Brian Sutterin ällistyttävän mielikuvituksettomat ja visiottomat taktiikat sekä joukkueen avainpelaajien kuten Alexei Zhamnovin, Eric Dazen ja Jocelyn Thibault’n pitkäkestoiset loukkaantumiset mullistivat kauden alun tasapainoisen tilanteen lähes täysin.

Jocelyn Thibault’n leikkauksen vaatinut lonkkavamma murskasi suunnitellut maalivahtikuviot jo marraskuussa. Alunperin Thibault’n johdolla kauteen lähtenyt joukkue suunnitteli Michael Leightonin sekä Craig Andersonin tuurausvuorot noin 20 ottelun väliajoin tapahtuviksi visiiteiksi. Thibault’n ja Leightonin muodostama menestyksekäs maalivahtikaksikko koki kuitenkin pahan takaiskun marraskuun puoliväliin asti saamatonta joukkuetta pystyssä pitäneen Thibault’n joutuessa lonkkaleikkauksen vuoksi yli 18 viikoksi pakkolepoon.

Thibault’n sairasloman vuoksi Leightonin aisapariksi nostettu Craig Anderson ei kuitenkaan kyennyt vakuuttamaan epätasaisilla otteillaan valmennusjohtoa pakottaen organisaation turvautumaan jo unohdetuksi tapaukseksi julistettuun ja farmijoukkue Norfolk Admiralsiin hautautuneeseen Steve Passmoreen. Täysin ilman valmennusjohdon luottoa vaihtoaition luukkua avannut Passmore sai kuitenkin katsoa Leightonin urakoivan Blackhawks-maalilla illasta toiseen ailahtelevan puolustuksen edessä.

Täysin luokattomia otteita esittänyt puolustus saa silti suurimmat syyt niskoilleen syyskauden alakuloisesta tuloksesta. Paikoitellen täydellisessä sekasorrossa olleet takalinjat viettivät liian usein avointen ovien päiviä päästäen vastustajat järjestämään riehakkaita kekkereitä maalin edustalle. Ottelu toisensa jälkeen lähes jokaisen kaksinkamppailun hävinnyt ja fyysiseen peliin kykenemätön puolustus nukkuikin liian aikaista talviunta.

Lokakuun lopulla takkuilevaan avauspeliin kaivattua apua tuomaan hankittu Bryan Berard osoitti ainoana puolustajana kykenevänsä kelvolliseen kiekon ylöstuontiin. Marraskuun puolivälissä kaupatun Jon Klemmin luoma aukko puolustuspäässä muodostui kuitenkin liian suureksi, jolloin Berardin rohkeat nousut hyökkäyksen tueksi näkyivät aivan liian kohtalokkaasti kiekonmenetyksinä ja vastustajien vaarallisina vastahyökkäyksinä.

Kauppojen sekä erityisesti lukuisten pienempien ja suurempien loukkaantumisten vuoksi Blackhawks-puolustuksen jo kauteen lähdettäessä tuhoontuomittu farmitason materiaali sai yleisilmeensä muuttumaan syyspuoliskon aikana yhä murheellisemmaksi. Loukkaantumissumassa muun muassa marginaaliroolien Burke Henryn ja Johnathan Aitkenin hätäapuun turvautuneet takalinjat osoittivatkin kaikessa alakuloisuudessaan menestyksen avainsanojen sisältyvän nuorison kehitykseen ja tulevaisuuden toiveisiin.

Nuorisokaartin uumoiltu energisyys tukahdutettiin kuitenkin Sutterin passiivisessa peruuttelutaktiikassa samalla kun avainpelaajien loukkaantumiset sysäsivät nuoret nopeasti - kenties liian - vastuullisiin rooleihin. Loukkaantumisten vuoksi pelaajamateriaalin vähäiset avut useaan ketjuun laventaneen Sutterin neljän taklausketjun suunnitelma ei kuitenkaan tuonut tulosta. Selkeiden ratkaisuihin pystyvien ykkös- ja kakkosketjujen puute näkyikin erittäin selkeästi syksyn maalimäärissä: joukkue onnistui iskemään vasta joulukuun 12. päivä ensimmäistä kertaa ottelussa yli kolme maalia.

Alexei Zhamnovin ja Eric Dazen loukkaantumisten vuoksi hyökkääjistön vähäiset valopilkut useaan ketjuun jakanut taktiikka osoittautui kaikessa riittämättömyydessään kaksijakoiseksi järjestelmäksi. Avainpelaajien loukkaantumisten johdosta nuorten vastuu toki kasvoi, mutta samalla neljän ketjun tasainen roolitus vähensi omalla tavallaan myös nuorten peliaikaa. Nuorten kehityksen kannalta liian nopea velvoite vastuunkantamisesta saattoi näin ollen vähentyä ja edesauttaa rauhallista kehitystä, mutta samalla istutti nuorison farmitason pelureiden rinnalle, jolloin veteraanien arvokas tuki kehkeytyi lähinnä märäksi päiväuneksi.

Sekava alkukausi näkyi myös otteluiden sisällä esimerkillisesti. Täysin ilman suurempia visioita pakkaansa johtanut Brian Sutter saattoi sotkea ketjukoostumuksensa otteluiden sisällä uskomattoman useasti tehden ketjujen sisäisen kemian muodostumisen mahdottomaksi. Vaikka joukkueen huonot otteet toisaalta oikeuttivat värikkään ketjurumban, naurettavia piirteitä saanut koostumusten arpapeli ei voinut tuoda nuorella joukkueella lyhyen saati pitkän tähtäimen menestystä.

Haavoittava ketjuruletti muodostuikin erittäin eriskummalliseksi taktiikaksi joukkueen rakenteeseen nähden. Nuoren pelaajakaartin hakiessa vielä vauhtia NHL-kaukaloihin kykeni Sutter lähes yksin horjuttamaan nuorison totuttelevat ensiaskeleet isoissa ympyröissä. Juuri ketjukaaoksessa esimerkillisesti ilmennyt Sutterin pakonomainen voitontahto ja yksiulotteinen valmennustaktiikka sekä nuorentuneen pelaajiston kehitystavoitteet loivatkin näkyvimmän ristiriidan koko kauteen.

Syyskaudella ainoastaan yhdessä ottelussa enemmän kuin kolme maalia tehneen Blackhawks-hyökkääjistön surkeat tehot kuvasivatkin mollivoittoista ja sekasortoista tilannetta esimerkillisesti. Vuodenvaihteen jälkeen tilastoihin piirretyt 78 tehtyä maalia oikeuttivat liigan kolmanneksi alhaisimpiin lukemiin. Joukkueen sisäistä maalipörssiä 10 osumalla johtanut Kyle Calderin ja pistepörssiä 22 pisteellä isännöinneen Steve Sullivanin tehot kertoivat kaiken paremmin kuin tuhat sanaa.

Passiivisella pelityylillä tahkonnut, kolmansissa erissä uskomatonta takkuilua esittänyt ja 0-0 tulokseen tähtäävällä taktiikalla surffaillut joukkue kärsi luonnollisesti koko syyskauden ykköspyssyjensä loukkaantumisista. Alexei Zhamnovin ja Eric Dazen sairaslomien tekosyistä huolimatta lähes ainoastaan pettymyksiä sisältänyt tehoton hyökkäyskalusto pystyi tuottamaan orastavia valonsäteitä synkkiin talvi-iltoihin muutamien onnistujien merkeissä. Loukkaantumisten vuoksi vakiopelipaikan itselleen raivannut Brett McLean, sinnikästä yritystä ja periksiantamatomuutta esittäneet Mark Bell ja Scott Nichol sekä joukkueen fyysisintä peliä viljellyt Tuomo Ruutu osoittivat vähäisistä tehoista huolimatta kiekkokaukaloissa kelpaavia otteita.

Synkkien talvi-iltojen kaamos näkyi kuitenkin erittäin valitettavasti marraskuun perinteisellä Circus-trip-vieraspelikiertueella, jolloin United Centeriä kotiareenanaan käyttävät Blackhawks sekä paikallinen koripalloylpeys Bulls joutuvat vierailevan sirkuksen tieltä evakkoon. Surullisenkuuluisaksi muodostunut kiertue oli jälleen maineensa veroinen: kuudesta ottelusta saldoksi jäi ainoastaan yksi piste ja kiertueen päätteeksi voitottomien otteluiden putki oli venynyt jo 11 mittelön pituiseksi. Circus-tripin jälkeen joukkue majailikin Läntisen konferenssin jumbosijalla pudotuspelimahdollisuudet menettäneenä.

Mahdollisuutensa pudotuspelipaikkaan jo syksyllä hukanneen luokattoman ja tehottoman Blackhaws-poppoon loppukauden kamppailu kehkeytyikin lohduttomassa tilanteessa lähinnä päävalmentaja Brian Sutterin voitontahdon sekä yleisen nöyryytyksen pariin. Veteraanipelaajia viimeiseen asti suosivan ja nuoria lupauksia karskilla otteella ojentavan Sutterin voitonnälkä ei kuitenkaan kyennyt nostamaan joukkuetta liigan kellarista. Sen sijaan ikuinen ristiriita vanhoillisen ja yksiulotteisen Sutterin sekä kehittyvien ja lupaavien nuorten pelaajien välillä kasvoi yhä entisestään.

Kaksijakoinen kevätkausi

Brian Sutterin ja nuorisokaartin jo pitkään jatkuneet ristiriidat huipentuivat lopulta marraskuun alussa Nashvillessa tapahtuneessa välikohtauksessa Tyler Arnasonin ja Sutterin kesken. Paikallisessa baarissa nokkapokkaan joutuneen parivaljakon välikohtauksen tapahtumat vaihtelevat eri silminnäkijälausunnoissa laidasta laitaan, mutta valtaosa lausunnoista kertovat Sutterin uhitelleen ailahtelevasti ja paikoitellen hyvinkin laiskanoloisesti pelannutta Arnasonia voimakkain sanakäänteiden ja yllyttäen tätä käsirysyyn.

Kliimaksinsa saavuttaneet ristiriidat jättivät kauden ylle valitettavan tahran poikien samalla sekä Arnasonin että Sutterin tulevaisuudesta lukuisia kysymyksiä, joihin toukokuun 19. päivä julkistettu Sutterin jatkosopimus vastasi välittömästi ainakin osittain. Koko kautta leimannutta likaista tahraa edelsi kuitenkin kaksijakoinen kevätkausi, joka tarjosi niin murheellista mollisoittoa kuin kohentuvaa kiekkoiluakin. Samalla kokoonpanon muutokset toivat kaukaloon tervehtyneitä sairastupalaisia sekä pelaajakauppojen välityksellä hankittuja uusia kasvoja.

Vuodenvaihteessa sairastuvalta toipuneen Alexei Zhamnovin paluu kokoonpanoon piristi aneemista hyökkäyspeliä merkittävästi. Kapteenin vanavedessä otteitaan parantaneet Kyle Calder, Mark Bell ja erityisesti Tuomo Ruutu nostattivat yhä lujempaa uskoa valoisemmasta tulevaisuudesta. Kohentunut hyökkäys ei kuitenkaan kyennyt muuttamaan alakuloisen Blackhawks-paatin kurssia, sillä entistäkin sekasortoisempi ja haavoittuvaisempi puolustus takasi edelleen avointen ovien päivät lähes jokaiselle vastustajalle.

Synkkä talvi kuvasikin joukkueen murheellista matkaa mainiosti. Tammikuun 30. päivä saavutettu vierasvoitto Calgary Flamesista katkaisi uskomattoman 19 tappiollisen vierasottelun putken. Kyseinen tappioputki poiki organisaation sisällä kyseenalaisen ennätyksen peräkkäisissä tappiollisissa otteluissa, mutta vei myös seuran NHL:n kaikkien aikojen vierastappioputkien listalla neljännelle sijalle. Eräs virstanpylväs saavutettiin myös helmikuun 4. päivänä voitetussa ottelussa Toronto Maple Leafsia vastaan, sillä kyseinen mittelö julistettiin kauden ensimmäiseksi voitoksi Itäisen konferenssin joukkueesta.

Kokonaissaldon kannalta kevätkauden anti jäikin lähes yhtä vaisuksi kuin syyspuoliskon sekasortoinen konttaus. Ensiaskeleita tulevaisuuden vastuullisimpiin rooleihin ottaneet Kyle Calder, Mark Bell ja Tuomo Ruutu saivat kuitenkin kevätauringon paisteen lämmittämään myös Blackhawks-ryhmän murheellista matkaa kunkin rikkoessa kauden loppuun mennessä kunnioitettavan 20 maalin rajan ja Ruudun pokatessa maaliskuun kuukauden tulokkaan tittelin. Lisäksi loppukaudesta huimaan vireeseen päässeen Tyler Arnasonin tehot osoittivat nuorukaisen unohtaneen täysin toisen kauden kirouksen merkityksen: muun muassa maaliskuussa saalistetut yhdeksän maalia ja yhdeksän syöttöpistettä siivittivät yhdysvaltalaissentterin lopulta joukkueen sisäisen pistepörssin voittoon.

Kevätkaudella kiitettäviä otteita kaukaloissa esittäneiden nuorukaisten kohentuneen panoksen takana piili eittämättä Brian Sutterin ketjuloton taantumus, mutta erityisesti laajojen pelaajakauppojen vaikutukset. Pudotuspelimahdollisuutensa menettäneen joukkueen johtoporras havahtui karuun todellisuuteen viimeistään helmikuussa aloittaen kokoonpanon suursiivouksen. Helmikuun hektisinä hetkinä hyökkäyksen avainhahmoista sekä yleisönsuosikki Steve Sullivan että joukkueen kapteeni Alexei Zhamnov matkasivat pudotuspelijoukkueisiin. Erittäin vaisun kauden pelannut ja päävalmentaja Brian Sutterin mustalle listalle joutunut Ville Nieminen säesti tähtikaksikkoa siirtorintamalla.

Maaliskuussa laukkunsa pakanneet puolustaja Nathan Dempsey, ikuinen ongelmalapsi Ty Jones sekä kaikkien Blackhawks-kannattajien suurin inhokki Alexander Karpovtsev täydensivät kevätsiivouksen. Kuitenkin juuri Sullivanin ja Zhamnovin siirrot takasivat nuorisokaartin pääsyn näkyvimpiin rooleihin, koska suurimmat veteraanitähtensä menettänyt Brian Sutterkin oli viimein pakotettu istuttamaan juuri Calder, Bell, Ruutu ja Arnason vastuullisille tonteille. Loppukauden yksin joukkuetta johtaneet nuorukaiset osoittivat kuitenkin kokeneemman veteraaniavun välttämättömyyden: hetkellisiin pisteputkiin päässeet nuoret kykenivät kantamaan joukkuetta silloin tällöin, mutta liiallinen kokemattomuus, epätasaisuus ja ailahtelevaisuus kostautuivat yhä liian selkeästi erityisesti tiukoissa tilanteissa.

Eric Dazen paluu tositoimiin maaliskuun alussa viestitti tämän maailman suurimman pehmolelun työvoitosta kroonisista selkävaivoista. Suoraan ykkösketjuun istutetun Dazen panos jäi luonnollisesti melko vajaavaiseksi, mutta osoitti silti kanadanranskalaisen vaarallisuuden hyökkäyspäässä. Vastaavasti maaliskuun lopulla sitkeästä nivusvammasta toipunut puolustaja Steve McCarthy toi takalinjoille kaivattua rauhallisuutta kanukkipakin turvatessa Bryan Berardin rohkeita ylösnousuja.

Täysin luokattomasta puolustustyöskentelystä, riskialttiista kiekon ylöstuonnista ja kauhua aiheuttavista kiekonmenetyksistä huolimatta Berardin hyökkäyspään otteet nostivat yhdysvaltalaispuolustajan kevätkauden kokonaissaldon silti positiiviselle puolelle. Kaikkiaan koko liigan puolustajien pistepörssissä kahdeksannelle sijalle sijoittuneen Berardin 47 pistettä 58 ottelussa olivat erittäin kunnioitettava suoritus takkuilevat lähtökohdat huomioiden. Kiekollista osaamista ja laukaisuvoimaa ylivoimaan tuoneen Berardin meriitit jäivätkin kokonaisuudessa tuuliajolla olleen puolustuksen vähäisiksi onnistumisiksi - joskin pelaajakauppojen seurauksena joukkueeseen liittyneet Stephane Robidas ja Jim Vandermeer sekä tulokkaina NHL-kaukaloita kaartelemaan päässeet Lasse Kukkonen, Michal Barina ja Anton Babchuk selvisivät urakoistaan pääosin puhtain paperein.

Lähinnä farmitason pelureista koostuneen puolustuksen oikukkaat esitykset säestivät maalivahtitilanteen myllerrystä. Thibault’n sairasloman seurauksena maalivahtivuoristoradan kyydissä kituneet Michael Leighton ja Craig Anderson tekivät kaikkensa luokattoman puolustuksen edessä. Osaltaan saamattoman joukkueen vuoksi, osaltaan kokemattomuutensa sekä ailahtelevaisuutensa vuoksi, kumpainenkin passitettiin kuitenkin hetkellisesti farmijoukkue Norfolk Admiralsin turvaksi.

Pääasiassa joko Leightonin tai Andersonin ykkösvahdin pallille istuttanut organisaatio hämmensikin kassarikuvioitaan väkevillä mausteilla helmikuussa Steve Passmoren kauden päättäneen loukkaantumisen johdosta. Hätäavuksi kutsuttu entinen Blackhawks-varaus Adam Munro ehti tuurata Passmorea kakkosvahtina kuitenkin ainoastaan maaliskuun alkuun asti. Lyhyelle sairastupavisiitille joutunut Munro pakotti organisaation tekemään sopimuksen myös ECHL-ympyröitä kiertäneen Matt Underhillin kanssa, sillä johtoporras halusi taata Admiralsissa kyseisellä hetkellä torjuneelle Craig Andersonille varmat peliminuutit virginialaisseuran maalilla.

Vasta Jocelyn Thibault’n paluu tolppien väliin maaliskuun lopussa selkeytti maalivahtitilanteen sikariportaan päättäjien passittaessa sekä Leightonin että Andersonin pudotuspelipaikasta taistelleen Admiralsin maalivahtikaksikoksi. Monen mutkan kautta sopimuksen saaneen Munron rooliksi kauden viimeisiin mittelöihin sen sijaan jäi Thibault’n tuuraajan pesti.

Joukkueen yleisilmettä kohentanut kevätkausi jätti saamattoman Blackhawks-lauman kaikista valopilkuista huolimatta liigan jumbosijoille. Yhdeksään voitottomaan otteluun päättynyt kausi toi pelaajistoon kuitenkin odotettua enemmän uutta verta. Kaikkiaan 19 kokoonpanossa käynyttä tulokasta sekä lähes koko kauden maalia vartioineet kokemattomat maalivahtikombinaatiot tuskin kuuluivat organisaation johtoportaan alkuperäisiin suunnitelmiin.

Odottamattomista käänteistä ja avainpelaajien loukkaantumisista seurannut nuorten laaja edustus kokoonpanossa saattoikin antaa erinomaisen tekosyyn epäonnistuneelle kaudelle. Se saattoi myös viestittää johtoportaan halusta katsastaa pelaajamateriaalin kyvyt useita umpeutuvia pelaajasopimuksia sekä uutta NHL:n ja NHLPA:n välistä työehtosopimusta silmällä pitäen. Ennen kaikkea nuorten pelaajien vahva esiinmarssi antoi kuitenkin itse pelaajille opettavan kokemuksen NHL-ympyröiden vaatimuksista, mutta myös toiveikkaan läpileikkauksen koko pelaajiston mahdollisesti valoisammasta tulevaisuudesta.

Toiveikas tulevaisuus

Kauteen lähdettäessä pudotuspelitavoite asetettiin myös Blackhawks-organisaation selkeäksi tavoitteeksi. Nuorentuneen pelaajamateriaalin turvin taistoon tarponeen ryhmän todellisiin pudotuspelimahdollisuuksiin uskoi kuitenkin hyvin harva. Lähinnä jääräpäisen, vanhoillisen ja yksiulotteisen johtoportaan sekä valmennusjohdon takaraivoissa siintänyt unelma kevään tosipeleistä vesittyi kuitenkin varsin nopeasti jo syksyn aikana. Ikuinen tavoite pudotuspeleistä hautautuikin karuun todellisuuden - joukkueen oli sittenkin käytävä kivulias rakennusvaihe.

Nuorennusleikkauksia ja kasvukipuja sisältänyt uuden kivijalan rakennuskausi jätti valitettavan, joskin varsin luonnollisen, murheellisen yleisilmeen joukkueen sijoittuessa koko liigan toiseksi viimeisimmälle sijalle. Joukkueen saavuttamat 20 voittoa olivat koko liigan alhaisimmat lukemat. Samalla kyseiset voitot olivat organisaation alhaisimmat voittolukemat sitten kauden 1956-57, jolloin Blackhawks saalisti silloisen päävalmentaja Tommy Ivanin johdolla vaivaiset 16 voittoa.

Runkosarjan kokonaissaldoksi muodostuneet 59 pistettä olivat organisaation alhaisimmat lukemat sitten kauden 1957-58, jolloin joukkue nettosi Rudy Pilous ja Ivan valmentajinaan 55 pistettä 70 ottelussa. Mollivoittoinen meno näkyi myös sekä tehtyjen että päästettyjen maalien määrissä: 188 tehtyä maalia oikeuttivat liigan viidenneksi huonoimmalle sijalle. Vastaavasti 259 päästettyä osumaa olivat koko liigan toiseksi korkeimmat lukemat vain Pittsburgh Penguinsin päästäessä enemmän maaleja.

Tilastoista todettu heikko menestys sai kuin luonnollista jatkoa jännityksellä odotetussa draft lotteryssä. Pitkästä aikaa ykkösvaraukseen hyvät mahdollisuudet saanut organisaatio joutui kuitenkin pettymään jälleen kerran arvontatuloksen ollessa kaikkea muuta kuin onnistunut. Vaikka tippuminen kolmannelle varausvuorolle ei maailmanloppu ollutkaan, epäonnistuminen myös draft lotteryssä sopi kuin nakutettu murheellisen kauden jatkoksi.

Arvontatuloksen jälkeisillä viikoilla johtoporras GM Bob Pulford etunenässä vannoi nuorten johtaman tulevaisuuden nimiin. Epäonnistuneesta arvontatuloksesta huolimatta sekä Pulford että apulaistoimitusjohtaja Dave Tallon valoivat uskoa varaustilaisuuden myönteiseen antiin julistaen samalla seuraavan kauden Blackhawks-joukkueen tärkeimmät rakennustarvikkeet: Eric Daze, Tuomo Ruutu, Kyle Calder, Tyler Arnason, Mark Bell, Jim Vandermeer, Bryan Berard ja Jocelyn Thibault julistettiin varmoiksi jatkajiksi useista päättyvistä sopimuksista huolimatta. Lisäksi lausunnoissa mainitsemattomat puolustajat Steve McCarthy ja Stephane Robidas miellettiin puskaradioissa samaiseen ryhmään kuuluviksi.

Kyseisen rykelmän varaan rakentaminen näyttää toki lupaavalta. Uuden Blackhawks-sukupolven esiinmarssi vaikuttaa vahvalta, mutta onnistuakseen nuori joukkue kaipaa silti kokeneita veteraaneja rinnalleen opettajikseen ja turvakseen. Kokemattomat ja
yli-innokkaat laivanrakentaja-apupojat eivät taidoista ja potentiaalista huolimatta pysty välttämättä nostamaan ja korjaamaan uponnutta Blackhawks-laivaa ilman kokeneiden laivanrakentajamestareiden apua. Menestyvän joukkueen rakentamisessa itse rakennelman pääosasina toimivien nuorien rinnalla tukea antavien ja roolinsa osaavien konkareiden apu kun on yhtä tärkeää.

Blackhawks-organisaation luoma pohja puuttuvien rakennuspalikoiden metsästykseen on kieltämättä herkullinen. Kauden päätyttyä joukkueen pelaajabudjettiin oli kiinnitetty ainoastaan noin viisi miljoonaa dollaria ja vakiokokoonpanossa kauden päättäneistä pelaajista vain Tuomo Ruudun ja Tyler Arnasonin sopimukset kattoivat kuluneen kauden yli. Asetelmat kelvollisten vapaiden agenttien hankkimiselle ovatkin siis erittäin herkulliset. Täysin eri asia onkin sitten miten sikariportaan dinosaurukset kykenevät asetelmat hyödyntämään.

Kauden päätyttyä niin Pulfordin kuin Talloninkin lausunnot ovat pursunneet epämääräisiä ja kultakehyksin kuorrutettuja lausuntoja profiilipuolustajien ja maalintekoon kykenevien tähtihyökkääjien hankkimisesta. Vaikka organisaation palkkabudjetti antaakin paljon liikkumavaraa uusia hankintoja ajatellen, jääräpäistä palkkapolitiikkaa harjoittava omistaja Bill Wirtz voi muodostaa tutun esteen unelmoiduille vahvistuksille. Vuosien takaisen Doug Gilmour -sähellyksen saattelemana Wirtz nimittäin vannoi, ettei hän maksa liigan valovoimaisille tähdillekään edes viitta miljoonaa dollaria.

Kitsaan palkkapolitiikan lisäksi organisaation tahrainen, sisäsiittoinen ja sekasortoinen maine saattaa pitää useat kovan luokan nimet poissa Windy Cityn kaduilta. Rakennusvaiheessa olevan joukkueen meriitit ja menestys eivät myöskään huimaa päätä eikä lähitulevaisuuskaan tarjoa nopeaa glooriaa ikääntyville konkareille. Lisäksi Blackhawksin ohella talouttaan kauden lopulla huojentaneet liigaan muut organisaatiot lisäävät tarjouskilpailun kovuutta, joten hyvistä lähtökohdista huolimatta omenat tuskin putoavat suoraan Blackhawks-johtoportaan syliin.

Uuden työehtosopimuksen ja mahdollisen lakon vaikutukset pelaajahankintoihin ovat luonnollisesti vielä mysteereitä. Juuri työehtosopimusta silmällä pitäen pelaajabudjettiaan karsineen sikariportaan metkut jäävätkin nähtäväksi kesän aikana. Työehtosopimuksen solmimisen rinnalla erään jännitysmomentin muodostaa vapaiden agenttien markkinoiden suhdanteet. Todennäköisesti sopimuksen jälkeiset markkinat tarjoaisivat halvempia hintoja, mutta vastaavasti liiallinen vitkuttelu saattaisi kostautua suurimpien nimien menetyksenä.

Eri asetelmista, taktiikoista ja ongelmista huolimatta uupuvien rakennusosien hankkimisen olisi vihdoin suotavaa onnistua, jotta NHL-kiekon elvyytys käynnistyisi kerran niin kiekkohullussa Chicagossa. Jyrkkään laskusuhdanteeseen ajautuneen seuran kausikorttilaisten määrä vajosi kuluvalla kaudella 2000-2500 henkilön paikkeille. Samalla viralliseksi ottelukohtaiseksi katsojakeskiarvoksi ilmoitettiin 13253 katsojaa, joskin todellinen lukema pyöri todennäköisesti 10000 katsojan molemmin puolin.

Blackhawksin listaus Pohjois-Amerikan kehnoimmaksi organisaatioiksi arvostetun urheilumedia ESPN:n listauksissa ei myöskään liiemmin mairittele Blackhawks-johtoportaan saati -kannattajien mieliä. Organisaation huonon tilan vihdoin kuluneella kaudella huomioineet lukuisat muut pohjoisamerikkalaiset mediat säestävät omalla panoksellaan ESPN:n karua kieltä niin päättyneen kauden aneemisuudesta ja sekasorrosta kuin useiden viime vuosien ällistyttävän ala-arvoisesta toiminnasta.

Ala-arvoinen ja kohua-aiheuttava toiminta ei kuitenkaan päättynyt kuluneen kauden loppuun. Tavoilleen uskollisena Blackhawks-johtoporras sai jälleen järjestettyä mukavan iltapuhteen ja tulikivenkatkuisen keskustelun - tällä kertaa Suomen maailmanmestaruuskisajoukkueeseen halutun Tuomo Ruudun ympärille.

Blackhawks katsoi kauden aikana polvivammastaan parantuneen ja kauden lopulla muutamista kolhuista kärsineen Ruudun parhaaksi vaihtoehdoksi rauhallisen tervehtymisen. Maailmanmestaruuskisoihin osallistuminen miellettiin suoralta kädeltä liian suureksi terveysriskiksi. Organisaation käyttäytyminen oli toisaalta varsin ymmärrettävää, koska Ruudun työnantajana Blackhawks halusi luonnollisesti turvata huippulupauksensa terveyden ja tulevaisuuden.

Kaksipiippuisen tapauksesta teki kuitenkin Ruudun omat lausunnot, joissa nuorukainen selkeästi halusi osallistua kisoihin ja vannoi olevansa pelikunnossa. Lisää vettä myllyyn viskoi Ruudun kiistelty agentti Bill Zito, joka asettui Blackhawks-johtoportaan kannalle puoltaessaan rauhallista tervehtymistä. Kituuttavan asemasodan merkkejä kantanut tapaus sai lopulta käänteentekeviä päätöksiä huhtikuun puolivälissä.

Blackhawks-lääkärintarkastuksessa negatiivisen tuloksen saanut Ruutu myönsi myöhemmin suomalaisessa lehdistössä, ettei osallistu maailmanmestaruuskisoihin vajaavaisen kunnon vuoksi. Suomalaiset kiekkokannattajat luonnollisesti vihastuttanut päätös ja Blackhawks-organisaation kiistelty kanta saattoi kuitenkin olla juuri oikea ratkaisu vielä niin kovin nuorelle ja kehittyvälle Ruudulle. Ironisiakin piirteitä sisältynyt Blackhawks-johdon lupaus kaksijakoisen ja rikkonaisen kauden pelanneen suomalaislupauksen vapaasta osallistumisesta syksyn World Cupiin voikin tervehtyneen Ruudun osalta poikia puolikuntoisena tahkottuja maailmanmestaruuskarkeloita hedelmällisemmän tuloksen - myös koko tulevaisuutta ajatellen.

Ruudun terveydentilan kärsivällisen kuntoutumisen ohella koko Blackhawks-organisaatio tarvitsee menestyäkseen kärsivällisyyttä ja oikeat henkilöt vastuullisille palleille. Nuorten pelaajien johdolla vanhaa räväkkää ja taistelutahtoisesta Blackhawks-identiteettiä takaisin tuoneet vähäiset hetket voivat kärsivällisellä, oikeaoppisella ja taitavalla työskentelyllä kantaa tulevaisuudessa makoisaa hedelmää. Kuluneen kauden syksyn konttaus pohjamudissa ja kevätpuoliskon ensiaskeleet vastuullisimpiin rooleihin ovat ensimmäiset vaiheet pitkän tähtäimen rakentamisessa. Kenties jo seuraavilla kausilla opeteltava tasainen kävely pitkän NHL-kauden tiimellyksissä siivittää pelaajiston lopulta suuren menestyksen vaativaan vauhdikkaaseen juoksuun.