Vancouver Canucks oli 1990-luvun loppupuoliskolla yksi NHL vitsien pääpuheenaiheista. Joukkue oli Pavel Buren, Alexander Mogilnyn ja Mark Messierin johdattamana liigan neljänneksi kallein, mutta samalla kolmanneksi huonoin. Kaudella 1997-1998 ainoastaan pari kautta NHL:ssa pelanneet joukkueet Tampa Bay Lightning ja Florida Panthers olivat sarjataulukossa heikompia.
Tämä Canucksin menestymättömyys oli monille varsinainen mysteeri, sillä joukkueessa pelasi kuitenkin varsin nimekästä joukkoa; mainittujen Messierin, Buren ja Mogilnyn lisäksi valaspaitaa kantoivat kaudella 1997-1998 mm. Markus
Näslund, Todd Bertuzzi, Trevor Linden, Jyrki Lumme, Mattias Öhlund, Brett Hedican, Bryan McCabe, Donald Brashear, Brian Noonan, Adrian Aucoin, Arturs Irbe ja Garth Snow. Menestys kiersi tästä nimilistasta huolimatta joukkuetta kaukaa.
Joukkueen menestymättömyys kentällä heijastui myös kentän ulkopuolelle. Seuran pitkäaikainen ja menestyksekäs manageri Pat Quinn erotettiin tehtävästään kesken kauden 1997-1998 ja samalla kaudella sai lähteä myös joukkueen
valmentaja Tom Renney. Renneyn tilalle nimitettiin Messierin arvostama Mike Keenan, mutta manageria joukkue ei saanut hankittua ja seuraa johti kauden 1997-1998 loppuun neljän miehen komitea, joka vastasi pelaajasiirroista yhdessä.
Näistä neljästä miehestä omistaja John McCawn "oikealla kädellä", Stan McCammonilla oli monissa asioissa suurin päätäntävalta, vaikka tätä ei tuotu yleisesti julki. McCammonin apulainen, kaikkien managerien irvikuva, Steve
Bellringer johti seuraa pitkälle McCammonin neuvoilla. Bellringerin varsinainen tehtävä oli apulaisjohtajan toimi koko organisaatiossa. Bellringerilla oli puheoikeus mediaan ja sitä hän totisesti käytti hyväkseen. Ikävä vaan, että
tällä oli tragikoomiset seuraukset.
Bellringerilla oli kokemusta managerin tehtävästä tasan kolme kuukautta kun hän piti Vancouverissa lehdistötilaisuuden, jota vieläkin moni muistelee kauhulla.
Tämä lehdistötilaisuus pidettiin juuri Pat Quinnin erottamisen jälkeen ja kuuluisassa lehdistötilaisuudessa Bellringer kertoi mm. että hän aikoo astua enemmän esiin managerina ja tehdä jääkiekkoon liittyviä päätöksiä. Bellringer ilmoitti myös ylpeänä, että hänellä ei ole mitään tietoa, koska uusi manageri palkattaisiin.
Näiden sanomisien jälkeen Vancouverilaisessa lehdistössä nousi suuri kohu ja seuran omistaja John McCaw otti uudelleen yhteyttä jo erotettuun manageri Pat Quinniin, pyytäen tätä takaisin nopeasti. Kolme kuukautta managerina toimineen Bellringerin päätäntävalta jääkiekkoon liittyvissä asioissa pelotti kovaa businesmiestä McCawta. McCawn harmiksi Quinn oli nähnyt ja kokenut seuran uuden
johdon toimintatavat liiankin läheltä ja vastasi välittömästi McCawlle, ettei halua saada uudelleen saman kauden aikana potkuja.
Canucks oli saanut uuden johtonsa ( McCaw, McCammon, Bellringer ) vuoksi maineen ympäri NHL:ää uppoavana laivana, joka teki kaudesta toiseen valtavia tappioita ja jota johti kiivas ja jääkiekosta vähän ymmärtävä omistaja. Tämän vuoksi kukaan manageri ei halunnut astua laivan peräsimeen. Tähän tehtävään tarvittiin aivan poikkeuksellisen älykkään ja määrätietoisen luonteen omaava
mies. Nössöt managerit kun olisivat jääneet koko ajan enemmän päätäntävaltaa pelaajasiirroista halunneen valmentajan Mike Keenanin jalkoihin.
Brian Burke tekee mahdottomasta mahdollisen
Brian Burke oli kiinnostunut haasteista. NHL:n "senior vice presidenttinä" viisi vuotta toimineella Burkella oli alyä, koulutusta, määrätietoinen luonne, hän oli työskennellyt jääkiekon parissa kaikissa tehtävissä ja hänellä oli
menestyksekästä Canucks taustaa. Burke oli toiminut Canucksin "kakkospresidenttinä" ja päättänyt jääkiekkoon liittyvistä asioista vuodesta 1987 vuoteen 1992 saakka ja näihin vuosiin mahtui seuran nousu kauden 1987-1988 59 pisteestä kauden 1991-1992 96 pisteeseen ja Smythe divisioonan voittoon. Tämän jälkeen Burke oli siirtynyt Hartford Whalersin manageriksi, hankkien Whalersille mm. Chris Prongerin draft päivän treidin kautta. Brian Burke oli
täydellinen valinta Canucksin uudeksi manageriksi ja hänestä tulikin seuran historian kahdeksas manageri kesäkuun 22. päivä vuonna 1998.
Tämä päivä aloitti seuran uuden nousun, vaikka tuolloin tehtävä vaikuttikin lähinnä mahdottomalta. Canucksilla oli menossa koko 30-vuotisen historiansa synkimmät ajat. Joukkue oli kallis, tehoton, laiska ja nuoria prospecteja ei
juurikaan näkynyt. Viiden parhaan tulevaisuuden toivon lista näytti tuolloin nimiä Josh Holden, Brad Ference, Bill Muckalt, Peter Schaefer ja Chad Allen. NHL:ssä kolmen kalleimman pelaajan Mark Messierin, Pavel Buren ja Alex Mogilnyn sopimukset olivat pahasti ylimitoitettuja näiden tehoihin ja loukkaantumisten tiheyteen nähden. Näistä asioista johtuen myös seuran kotihalli oli useimmiten
puolillaan. Moni olisi nostanut kätensä pystyyn ja yrittänyt vain sinnitellä elossa. Mutta ei Burke.
Alkuun Burke teki omasta mielestään edelleen uransa parhaan päätöksen hankkimalla Mike Keenanin tilalle Marc Crawfordin alkuvuodesta 1999. Crawfordilla oli nuoresta valmentajaiästään huolimatta Stanley Cup Coloradosta(1996 ) ja hän oli saanut päävastuun Kanadan vuoden 1998 Olympiajoukkueesta, sekä apuvalmentajan paikan Kanadan vuoden 1996 World Cup joukkueesta. Hänellä oli lisäksi Burken tavoin Canucks taustaa ( mukana mm. Vancouverin vuoden 1982 Stanley Cupin finaaleihin edenneessä joukkueessa ). Crawford oli myös luonteeltaan paras mahdollinen valmentaja. Hän oli sopivan vaativa, sopivan
nuori ja kehityshaluinen ja hänellä oli pelaajien arvostamaa voittotaustaa.
Kun valmentajakysymykseen oli vastattu, Burke orkestroi Canucksille tulevaisuuden pelaajia, joita seurassa ei liiemmin ollut. Kohutut Sedinin kaksoset saatiin vuoden 1999 Draftissa pelaajasiirroilla. Tulevaisuuden ykköspakki Ed Jovanovski saatiin tammikuussa 1999 vaihdossa ylipalkattuun loukkaantumisista kärsineeseen Pavel Bureen ja tulevaisuuden ykkössentteri Brendan Morrison saatiin vuoden 2000 alussa vaihdossa loukkaantumisista kärsineeseen ja ylipalkattuun Alexander Mogilnyyn. Lisäksi tulevaisuuden
ykkösmaalivahti Dan Cloutier saatiin saatiin vuoden 2001 alussa vaihdossa Crawfordin "koirankoppiin" joutuneeseen puolustaja Adrian Aucoiniin.
Näiden lisäksi Burke piti tiukasti kiinni Markus Näslundista, Todd Bertuzzista ja Mattias Öhlundista, joita moni seura tavoitteli ja teki omien pelaajiensa ( mm. Markus Näslund, Mattias Öhlund, Matt Cooke, Brent Sopel ) kanssa pitkät ja näiden tasoon nähden halvat jatkosopimukset. Hyvänä esimerkkinä näistä sopimuksista oli joukkueen kapteeni Markus Näslund, jonka pitkää, noin viisi
miljoonaa taalaa kaudessa tuovaa sopimusta voidaan pitää miehen tasoon nähden naurettavan pienenä.
Reilussa kahdessa vuodessa kasassa oli hyvä nippu tulevaisuuden pelaajia. Kun pakkaa täydennettiin vielä parilla parilla kokeneella pelaajalla ( mm. sentteri
Andrew Casselsilla ), joukkue alkoi näyttämään jo hyvältä. Joukkue oli halpa ja sillä oli hyvä ykkösketju, luotettavat puolustajat, syvyyttä hyökkäyksessä, sekä nuori, hyvätasoinen maalivahti. Mutta vielä jotain puuttui - joukkue kaipasi kokemusta ja johtajuutta. Tämäkin osa-alue täyttyi, kun nuoreen joukkueeseen hankittiin seuran pitkäaikainen kapteeni Trevor Linden Washingtonista. Hinta oli kallis ( ykköskierroksen varaus ), mutta Burken oli
se pakko tehdä, koska joukkueen piti ottaa askel eteenpäin.
Näin Burke oli tehnyt mahdottomasta mahdollisen erittäin lyhyessä ajassa. Hän oli parantanut joukkueen menestysmahdollisuuksia kentällä, vaikka joukkue oli
tullut koko ajan halvemmaksi ja nuoremmaksi. Samalla seura teki pitkästä aikaa hyvää taloudellista tulosta, vaikka muualla NHL:ssä tuskailtiin seurojen taloudellisten tappioiden kanssa. Burken alaisuudessa joukkueen taloudellinen tulos onkin kehittynyt vuoden 1998 noin neljänkymmenen miljoonan dollarin tappioista viime kauden noin 10 miljoonan dollarin voittoon ja tämän kauden
mahdollisesti 20 miljoonan voittoon. Ja tässä asiassa puhutaan dollareista.
Tällä hetkellä joukkueella on erittäin toimiva tv lähetys systeemi ( pay-per-view ), joukkueen fanituotteita myydään ennätystahtia ja kansat täyttävät kotihallia jatkuvasti täyteen, vaikka lippujen hintoja nostettiin tälle kaudelle keskimäärin kahdeksan prosenttia. Myös kausikortit tekevät
kauppansa paremmin kuin koskaan ja joukkue kiinnostaa yleisöä jopa niin paljon, että seuran sisäinen all-stars kisa myydään kausi kauden jälkeen loppuun. Tästä kaikesta klooriasta huolimatta horisontissa näkyy tummia pilviä, jotka lähestyvät päivä päivältä.
Burken päivät Vancouverissa käymässä vähiin?
Brian Burken kolmivuotinen sopimus loppuu tämän kauden jälkeen. Moni piti ( ja pitää kai edelleen ) selvänä asiana, että tämän arvostetun managerin kanssa tehdään pitkäaikainen jatkosopimus. Fanit haluaisivat Burken jatkavan joukkueessa, kaupungin yleensä erittäin kärkäs media haluaisi Burken jatkavan joukkueessa, pelaajat haluavat Burken jatkavan joukkueessa ja Burke itse haluaa
jatkaa seurassa, jonka hän on omilla resursseillaan rakentanut. Mutta tästä kaikesta huolimatta Burke ei tule jatkamaan seurassa...?
Asiat saivat ihmeellisen käänteen Vancouverilaisessa radioohjelmassa helmikuun alussa. Stan McCammon keskusteli radiossa mukavia seurasta. Hän oli tyytyväinen seuran kauteen sekä kentällä, että taloudellisesti. McCammonin kommenteista sai sellaisen kuvan, että asiat olisivat todella hyvin. Mutta sitten hän päästi suustaan sellaista, mikä pisti todella miettimään, onko kaikki seurassa sittenkään kunnossa.
McCammonilta nimittäin kysyttiin, mitä seura aikoo tehdä Brian Burken jatkon suhteen ja McCammonin tyly kommentti oli; "seurajohdolla ei ole suunnitelmissa tehdä jatkosopimusta Burken kanssa ennen kauden loppua." Miksi? Koska McCammon on huolissaan siitä, että sopimusneuvottelut Burken kanssa sotkisivat joukkueen keskittymistä loppukauteen!
Kommentti tarkoittanee käytännössä sitä, että Burken sopimusta ei tulla uusimaan ja tämä kausi jää Burken viimeiseksi seurassa. Miksi? Koska edes McCammon ei voi olla niin typerä, että odottaa Burken sopimuksen loppumista
ennen uuden kirjoittamista.
Entä jos Burkelle tarjotaan rahakkaampaa sopimusta muualta? Entä jos hän haluaa lähteä uusiin haasteisiin muualle? Miten Canucks aikoo haastaa muut joukkueet, jos joku haluaa antaa Burkelle suuremman roolin, mitä hän Vancouverissa saa?
Miksi Burke ottaisi riskin ja jäisi odottamaan seuran uutta sopimustarjousta ensi kesänä? Entä jos uusi sopimustarjous ei vastaisikaan hänen markkina-arvoaan? Olisiko hänellä heinäkuussa helppoa saada managerin pestiä toisesta joukkueesta? Ei varmasti enää tuossa vaiheessa.
Entä miksi McCammonin ja kumppaneiden olisi odotettava Burken sopimuksen loppumista ennen uuden kirjoittamista? Toimitaanko muualla NHL:ssä tai muussa ammattilaisurheilussa näin jos haluaa pitää tärkeän palan omilla? Ei. Miksi siis Vancouverissa toimittaisiin näin?!
Entä pelaajien keskittymiskysymys loppukauteen? Haittaako pelaajia, jos Burke neuvottelee sopimuksesta seurajohdon kanssa? Onko joku pelaaja haluton pelaamaan loppukautta hyvin jos joukkueen rakentanut Burke saa uuden sopimuksen
ennen kauden loppua? Ei varmasti. Ennemminkin pelaajat olisivat varmasti tyytyväisiä siitä, että heihin uskonut ja heidät joukkueessaan pitänyt manageri jatkaa seurassa.
McCammonin kommentissa ei ole yksinkertaisesti mitään järkeä ja kun asiaa tarkastelee lähemmin, ei voi tulla kun yhteen lopputulokseen. Mutta onko tässä koko asiassa mitään järkeä? Miksi Brian Burken sopimusta ei tultaisi uusimaan,
vaikka hän on tehnyt yhden NHL historian nopeimmista täyskäännöksistä minkään organisaation historiassa?
Moni veikkaa suurimmaksi syyksi henkilökohtaisia asioita Burken ja omistajatahon välillä. Burkella ja McCammonilla sanotaan olevan pahojakin henkilökohtaisia ristiriitoja, vaikka Burke kertoikin Vancouver Sunissa kaiken olevan kunnossa. Brian Burken tyyli ei miellytä kaikkia, se on selvä. Ajoittain Burke on liian äänekäs, koppava ja vähän ylimielinenkin. Toisin sanoen, hänelläkin on vikansa, vaikka hän onkin varmaan viimeinen ihminen myöntämään
tämän.
Yksi suuri syy, miksi Burken ja McCammonin välillä olisi ristiriitoja, saattaa löytyä tähtihyökkääjä Todd Bertuzzin sopimuksen teosta. Yleisen teorian mukaan Vancouverin seurajohto syyttää Burkea siitä, että hän olisi käyttänyt vääriä keinoja solmiessaan Bertuzzin sopimusta. Tämän teorian mukaan seurajohto ei ollut ollenkaan tyytyväinen siihen, että Burke käytti pitkälle mediaa apunaan tässä asiassa. Seurajohdon olisi ollut kuulemma osittain pakko suostua tekemään Bertuzzin kanssa sopimus, jotta yleisö ei olisi äänestänyt jaloillaan.
Yhtenä mahdollisena syynä pidetään sitä, että McCammon olisi kateellinen Burkelle. McCammon tunnetaan Burken tavoin erittäin kilpailunhaluisena miehenä, joka haluaa olla kaikessa tekemisessään paras. Hän ei menestynyt aikanaan managerina ( tai hänen apurinsa Bellringer ei menestynyt, ihan miten asiaa halutaan katsoa ) ja Burke on menestynyt. Kun McCammon ei tämän lisäksi pidä Burken tyylistä ja seurajohdosta löytyvät mm. Burkea rauhallisemmat Dave Nonis ja Steve Tambellini toimimaan Burken tilalla, McCammon olisi puheiden mukaan haluamassa muutosta managerin pallille.
Olivatpa asiat miten päin tahansa, niin tällä hetkellä tämä koko Brian Burken kanssa käytävä show tuntuu ihmeelliseltä. Canucksin seurajohdolla tuntuu olevan luottamuspula Burkea kohtaan, eikä asiaa paranna yhtään se, että Burke itse
kertoi Vancouver Sunille ( 25.2 ) olevansa kädet pystyssä mahdollisten uusien pelaajien hankinnassa. Hän ei edes tiedä, mitä seurajohto ajattelee uusien pelaajien hankinnasta siirtotakarajalla ( 9.3 ) ja vaikuttaisiko se
lopullisesti hänen kohtaloonsa jos hän hankkisi jonkun kalliimman luokan pelaajan. Kaiken lisäksi hän sanoi tapaavansa omistaja McCawn seuraavan kerran vasta siirtotakarajan jälkeen.
Se, jatkaako Brian Burke Canucksin managerina riippuu täysin omistajasta. McCawn pitäisi olla lojaali Burkea kohtaan, joka on mahdollisesti säästänyt hänet kymmenien miljoonien dollareiden tappioilta, mutta kovalta
businesmieheltä tätä lojaalisuutta voi olla vaikea löytää. Tulevaisuus sen kertoo, mutta tällä hetkellä horisontissa todellakin näkyy mustia pilviä, jotka tulevat lähemmäksi koko ajan.
