Suosikkijoukkueensa häpeäminen on inhottava tunne. Onneksi moista on sattunut kohdalle hyvin harvoin. Mitäs häpeämistä siinä on, että turpaan tulee niin että tukka heiluu, tai että Ruotsi tekee Suomelle ruotsit. Sellainen vain ottaa vaihtelevassa määrin päähän. Sen sijaan törkeät otteet ovat niitä, jotka aika ajoin pistävät hävettämään.
Lauantaina minua hävetti, kun Ruutu taklasi Jaromir Jagrin pelistä ulos. Voidaan tietysti keskustella (ja toden totta keskustellaankin näppäimistöt kuumina) siitä, missä määrin loukkaantuminen oli Jagrin oma vika. Tai siitä, olivatko kädet ylhäällä, tai...
Hyvä on: olihan taklaus teoriassa puhdas, ja olihan Jagr kyyryssä. Selityksiä voidaan keksiä aina Jagrin kypärän laadusta lähtien, mutta mielestäni tosiasia on, että hurja vauhti teki Ruudun tempusta törkeän ryntäyksen.
Jos kyseessä olisi joku muu pelaaja kuin Jarkko Ruutu, niin tuo taklaus ei luultavasti olisi hävettänyt yhtä paljon. Silloin minäkin voisin olla selittelemässä tilannetta parhain päin ja kelailemassa videoita todistaakseni itselleni, että kyseessä oli puhdas niitti.
Ruutu ei kuitenkaan ollut ensimmäistä kertaa asialla. Edellisen kerran Suomen maajoukkueen otteet ovat hävettäneet minua vuonna 1998. Silloin Tsekin lehdistö kastoi Ruudun "suomalaiseksi murhaajaksi". Täysin syystä: äijä teloi todella rumasti kaksi vastustajan parasta pelaajaa lasarettiin. Kaksiosaisen välierän ensimmäisessä ottelussa kohteena oli hurjassa maalivireessä ollut Martin Prochazka, toisessa taas kokenut joukkueen tukipilari Robert Reichel. En ole milloinkaan hävennyt Suomen maajoukkuetta niin pahasti kuin silloin.
Mitä ikinä Tsekissä tapauksesta kirjoitetaankin, ymmärrän heitä hyvin. On erittäin mahdollista, että Suomelta olisi 1998 jäänyt finaalipaikka saavuttamatta, jos Prochazka ja Reichel olisivat saaneet olla terveinä. On myös mahdollista, että lauantain ottelun tulos olisi ollut toinen, jos Jagr olisi jäänyt telomatta. Jos olisin Tsekin kannattaja, epäilisin ilman muuta, että yhtälö Jarkko Ruutu ja Tsekin parhaat pelaajat on tietoinen taktiikka.
No, se taktiikka on purrut hyvin, joten mitä sitä ruikuttamaan? Purrut on, mutta itse olen sitä mieltä, että jos menestystä ei saada ilman tällaisia otteita, niin jääköön tulematta. Hopee ei oo häpee, sanotaan, mutta vuonna 1998 ainakin finaalipaikka tuntui häpeälliseltä. Toivon mukaan Ruutu saadaan pidettyä aisoissa lopuissa peleissä. Haluaisin nauttia Suomen ykköskentän hienoista otteista ja mahdollisesta menestyksestä täysin rinnoin, ilman ikäviä sivumakuja.
