Jos joskus näämme pollarin, kätköissä Sörkän laitakatujen
Niin silloin vihelletään vain...
...Mutta Tikkurilan jäähallissa poliisille ei vihelletty. Jokerien kannattajat hylkäsivät rakastamansa Katupoikien Laulun juuri siinä paikassa, kun pitikin. Jere Karalahti sai tulla kentälle hyväntahtoisen mölinän säestämänä.
Oli reaktio sitten spontaani tai sovittu, jokainen yksittäinen taputus oli pitkän itsetutkiskelun tulosta. En ymmärrä lähtökohtaa, sitä, miten HIFK-tausta voi olla jokerifanille isompi asia kuin Jokerien pelipaita, mutta jokainen kahden korvan välissä syntynyt päätös tukea pelaajaa on oikeamielinen ja ansaitsee hatunnoston.
En tiedä, kuinka geneerinen ihmisperse täytyy olla, jotta voi missään olosuhteissa huutaa törkeyksiä Jere Karalahdelle.
Erityisesti siksi, että kyseinen pelaaja on nimeltään Jere Karalahti.
Suurimpia perusteita ei ole, että mies on Jokereilta optimaalinen kiinnitys ja Liigan paras pakki. Ei se, että tapulikaupunkilainen on tehnyt Suomen jääkiekkohistorian ikimuistoisimman maalin.
Ei tarvitsisi edes yrittää vääntää sen turvin, että Karalahti on pelkällä läsnäolollaan suurin piirtein vesitornin kokoinen johtaja.
Mutta Karalahden kulkema tie. Se ihmistarina hakee kauneudessa vertaistaan. Kuoppa ja sieltä nouseminen ovat vaatineet niin epäinhimillistä määrätietoisuutta ja toivoa, että IFK-vihan ja lätkäkapitalismin pitäisi tuntua pahimmassakin ultras-propellipäässä sivuseikoilta.
Suomalainen kulttuuri tietää, mikä lohduton kurimus päihderiippuvuus on. Karalahti sukelsi huippu-urheilun maailmasta suoraan syvään päähän, eikä flirttailu rikollisjengien kanssa jäänyt kokeilematta. Kenties viimeisellä hetkellä hän päätti jättää hatsit polttamatta ja tulla takaisin. Ja jotenkin, sadat tuhannet muiden epäonnistuneet yritykset sivuuttaen, hän teki sen.
Sanaakaan valittamatta, kertaakaan juorulehdessä avautumatta. Miehekkäästi ja varmasti. Tänään hän pelaa fyysistä, pomminvarmaa ja taidokasta jääkiekkoa, ja pää pysyy kylmempänä kuin monella henkensä heittäneellä juopolla.
En tiedä, kuinka geneerinen ihmisperse täytyy olla, jotta voi missään olosuhteissa huutaa törkeyksiä Jere Karalahdelle. Uskon ja toivon, että Eteläpäädyssäkään ei pohjimmiltaan tiedetä.
Jokereilla on huippupakki, jonka täytyy paitsi pelata, myös toteuttaa jokainen päivittäistä rutiinia edustava pieni teko kukkuroitaan myöten täydellä sydämellä. Kumartaisin sellaista pelaajaa syvään, vaikka löytäisin hänet naiseni kanssa makuuhuoneesta.
Tervetuloa kotiin, Jere.
