Jääkiekkoilussa ratkaisupelit kamppaillaan keväällä. Kun runkosarjan viimeiset pelit menevät surkeasti ja pudotuspelit päättyvät suoraan kolmessa ottelussa, ei ketään kiinnosta muistella sitä, että alkusyksyn Jokipojat taisteli sarjan kärkisijoista ja vielä joulutauon jälkeenkin kotiedusta. Syyskuun otteilla ei ole merkitystä, jos keväällä pelit eivät suju eikä kaikkia kiinnosta puhaltaa täysillä yhteen hiileen.
Minkäänlaista pudotuspelifiilistä ei Joensuussa ehtinyt tänä keväänä syntyä – eikä ihme, kun joukkue rypi runkosarjan lopun tappioputkessa ja puolivälierät loppuivat keskiviikkona nopeimmassa mahdollisessa aikataulussa. Keväästä tuli pannukakku, vaikka nimilistan puolesta välieräpaikan piti olla mahdollinen. Kahdessa viimeisessä ottelussaan Jokipojat sentään jaksoi yrittää, mutta se on laiha lohtu.
Ovat lässähdykseen johtaneet syyt sitten mitä tahansa, on menneestä otettava Joensuussa opiksi. Liian monesti aikaisemminkin ongelmat ovat alkaneet juuri, kun joukkueen pitäisi olla parhaimmillaan. Se ei saa tulevina kausina toistua.
Opittavaa on varmasti yhtä lailla seurajohdolla, valmennuksella ja joukkueella. Olosuhteet on saatava sellaisiksi, että pelaajat saavat keskittyä tärkeimmillä hetkillä olennaiseen. Samalla pelaajien on vastattava entistä paremmin siitä, että joukkueen etu on viimeiseen hikitippaan asti etusijalla.
Päävalmentaja vaihtuu Jokipojissa kauden päätyttyä, mutta pelaajarunko jatkanee pitkälti entisellään. Sen vuoksi myös joukkueen kesken on syydä puida asiat läpi ja miettiä rehellisesti: mistä syystä monet pelasivat kauden huonoimpia pelejään silloin, kun pitäisi olla parhaimmillaan?
Olipa taustalla motivaatioon vaikuttavat syyt niin ikään mitä tahansa, useiden pelaajien kannattaa pohtia jääkiekkoilun syvintä olemusta. Mitä syytä on kiertää lähes minimaalisella korvauksella koko kausi Mestis-kenttiä, jos ei ratkaisuhetkillä kiinnosta laittaa itseään täysillä likoon?
