Lätkä-kirjassa puhujana on Raimo Summanen ja kirjurina Kaarina Hazard. Tekovaiheessa maallikko Hazard on heittäytynyt keskusteluun asiantuntija Summasen kanssa ja esittänyt terävät vastakysymykset, joilla Summasen urheilufilosofiasta on kaivettu lisäjuonteet esiin, riisuttu turhat rönsyt ja teroitettu särmät.
Yhteistyön tulos on menestys. Lätkän ääni on älykkään ja valveutuneen valmentajan, tekstin muoto ja luettavuus huippuluokan kirjoitustyöläisen. Ei haittaa, vaikka Hazardin kiekkotietämys ei ole riittänyt korjaamaan muutamia asia- ja ajatusvirheitä.
Mehevien tarinoiden metsästäjälle Lätkä on hukkaostos, mutta pohdiskelijoille oikea runsaudensarvi.
Summanen pilkkoo jääkiekon ja urheilun osiin. Pelin tärkeimmät elementit – tila, aika ja energia – sisältävä luku on kaikkinensa lähes satasivuinen. Alaluvuissa niinkin yksinkertaista asiaa kuin jäätä analysoidaan kolmentoista sivun verran, silti kiinnostavasti.
Tieto lisää tuskaa, eikä pelaajan kuulu miettiä liikaa, Summanen tähdentää toistuvasti. Rytmi tulee suoritusten kautta, ei jäykällä suunnittelulla. Valmennusjohtamisen yksityiskohtaisudessa on Summasen mielestä onneksi palattu terveempään suuntaan. ”Urheilusta puhuminen ja kirjoittaminen on aina urheilulle väkivaltaista, koska analysointi pysäyttää liikkeen.”
Kiintoisia anekdoottien aiheita on, mutta nekin Summanen jättää analyyttiselle tasolle. NHL:ään lähtiessään hän pyysi valmennusapua nyrkkeilijäsuuruus Tarmo Uusivirralta, Summasen HIFK:ssa pelaajille taustatukea antoi toinen edesmennyt pugilisti Mika Kihlström. Kimi Räikköselle Summanen pääsi vetämään jäätreenejä Sveitsissä, ja formulaässän poikkeuksellinen lahjakkuus ja oppimiskyky näkyivät valmentajalle heti myös jäällä.
On sääli, että ensimmäisen kahdensadan sivun kiintoisan pohdiskelun jälkeen viimeisellä neljänneksellä kirja yltyy kiihkeäksi paatokseksi ja patoutumien purkamiseksi.
Summanen sivaltaa kaikkia urheilun ulkopuolisia häiriötekijöitä – sponsoreita, katsojia, mediaa, järjestöjohtajia – isolla piiskalla. Kritiikki on monin paikoin aiheellista, mutta myös ristiriitasta, kyynistä ja lapsellistakin.
Summasen mielestä median ei kuulu spekuloida ja puhua pelin syvistä juonteista ja syistä syiden takana. Outoa, sillä tällaisessa maailmassa urheilujournalismi vasta olisikin pelkkää pintaraapaisua ilman analyysiä, semminkin kun Summanen myöntää, että urheilijat ja valmentajat ovat haluttomia perkaamaan peliä: ”[--] emme puhu näkemyksistämme ja kokemuksistamme, vaan olemme antaneet urheilupuheen toisten suihin.” Urheilun rahoituksessa Summanen haikailee kauniin mutta täysin epärealistisen idealismin perään.
Summanen myöntää, että kirjassa esitetyistä ajatuksista vain pieni osa on hänen omiaan. Matkiminen on eteenpäin vievä voima urheilussakin, hän tähdentää.
Matkiminen ei totisesti ole pahasta, sillä elementeiltään tämä kirja sopii, nimensä mukaisesti, jääkiekon filosofian perusteokseksi. Summasen nimen ansiosta sitä myös luetaan.