Jokerit lähti kauteen suurin tavoittein, ja joukkue vaikutti paperilla hyvin kasatulta. Maalin suulle oli hankittu Ässissä dominoinut Eero Kilpeläinen, puolustuksessa Markus Nordlund ja John Klingberg toivat kiekollista osaamista, ja hyökkäyksessä Ilari Filppula ja Riku Hahl toivat oman osansa kattaukseen.
Kone lähtikin räjähtävästi käyntiin ja alkukaudesta narripakan menoa ei tuntunut pysäyttävän mikään. Joukkue oli lähes täydellisesti roolitettu, sillä siinä oli kaksi hyökkäävää ja kaksi puolustavaa kenttää. Jo muutaman viikon jälkeen valmennusjohdon painajainen kävi kuitenkin toteen, kun yksitellen joukkueen runkopelaajat joutuivat sairastuvalle.
Tällä kertaa Ilmalassa ei kuitenkaan painettu paniikkinappulaa pohjaan, vaan toimitusjohtaja Jarmo Kekäläinen luotti pitkän ajan suunnitelmaan. Loukkaantumisia paikattiin omilla junioreilla, mikä oli selvä merkki pitkäjänteisyydestä.
Liigarinkiin nousseet juniorit eivät ehkä vielä paikkaa täysin loukkaantuneita pelaajia, mutta esimerkiksi Teuvo Teräväiselle ja Markus Hännikäiselle miesten pelit ovat todella kovaa valuuttaa kehittymisen kannalta.
Kilpeläisen kokoinen reikä
Jokerien maalivahtiosasto vahvistui täksi kaudeksi Eero Kilpeläisellä. Siirron yhteydessä epäiltiin, pärjääkö Ässissä vakuuttavasti esiintynyt Kilpeläinen myös Helsingissä. Juvalainen kuitenkin hiljensin epäilijöiden suut hyvin nopeasti, kun hän torjui alkukauden 14 ottelussa viisi nollapeliä.
Maalivahdin pahin vihollinen, nivuset, kuitenkin puuttui peliin 14 ottelun jälkeen, ja Kilpeläinen on ollut sivussa lokakuun lopusta lähtien. Ehdottoman ykkösvahdin loukkaantumisen takia vastuu siirtyi nuoren Frans Tuohimaan harteille. Alun perin Tuohimaan oli tarkoitus pääosin avata luukkua ja pelata satunnaisia otteluita silloin tällöin.
Toisin kuitenkin kävi, ja Tuohimaa joutui ehkä uransa kovimpaan paikkaan. Kilpeläisen kakkosvahtina Tuohimaa onnistui vielä hyvin, kun vastuuta tuli vain muutamassa ottelussa. Kun harteille lyötiin muutamaa kokoa isompi viitta, katosi Tuohimaan pelistä rauhallisuus ja eleettömyys. Yhtäkkiä nuorukainen alkoi ylipelata tilanteita, ja helpotkin laukaukset muuttuivat irtokiekoiksi, joista vastustajat rokottivat armottomasti.
Valmennusjohto ei kuitenkaan halunnut hätäillä maalivahtiongelman kanssa, vaan se keräsi Tuohimaalle arvokasta kokemusta. Kolmosvahti Zoltán Hetényitä istutettiin Tuohimaan luukkuvahtina muutamaa Kiekko-Vantaan vierailua lukuun ottamatta, kunnes juuri ennen taukoa myös unkarilainen sai mahdollisuutensa.
Hetényi kirjasi tililleen kaksi voittoa ja vain kolme päästettyä maalia, mutta silti hänestäkään ei ole paikkaamaan Kilpeläisen suuria saappaita. Jokerien toimitusjohtaja Jarmo Kekäläisen suurin toive onkin todennäköisesti, että Kilpeläisen nivuset saadaan kuntoon uuteen vuoteen mennessä. Muuten Jokerit on lähes pakotettu lähtemään maalivahtikaupoille.
Vähän tuhoja – vähän tehoja
Erkka Westerlund on tunnettu valmentajana, joka peluuttaa joukkuettaan pitkälti puolustuksen kautta. Näin Westerlund teki myös Jokereissa, kun hän otti joukkueen komentoonsa kesken viime kauden. Tähän kauteen narripakka lähti kuitenkin "Meidän Pelin" vanavedessä enemmän hyökkäävällä pelitavalla.
Joukkueen puolustuspäähän hankittiin kiekollista osaamista, kun Markus Nordlund saapui TPS:stä ja nuori ruotsalainen John Klingberg Frölundasta. Molempien harteille kasattiin aimo annos vastuuta, ja etenkin Klingbergiltä odotettiin jopa liikoja.
Ruotsalainen väläytteli syksyn harjoituspeleissä kiekollista osaamistaan, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, että hontelo puolustaja on omassa päässä lähinnä pujottelukepin asemassa. Valmennusjohto antoi miehelle aikaa parantaa otteitaan, mutta kun Klingberg ei pystynyt nostamaan tasoaan ja pelaamaan joukkueen pelitavan mukaisesti, putosi hän täysin oikeutetusti Mestikseen Kiekko-Vantaan riveihin.
Myös Nordlundin kausi on ollut painajaismainen. Hyökkäyspään osaamisen ja kovan laukauksen takia Ilmalaan hankittu eurajokelainen on laukonut lähes kaksisataa kertaa, ja tuloksena on yksi maali. Sekin syntyi vasta syyskauden päätösottelussa SaiPaa vastaan.
Puolustus on onnistunut edellä mainittuja yksilöitä lukuun ottamatta kohtalaisen hyvin, ainakin tasakentällisin. Alivoimapelissä joukkue on kuitenkin epäonnistunut huolella. Narripakasta löytyy lähes kaksi kentällistä SM-liigan mittapuulla loistavia alivoimapelaajia, mutta silti joukkue on pelannut tilastojen valossa liigan kolmanneksi huonointa alivoimaa.
Alivoima oli etenkin syyskauden alkupuoliskolla todella passiivista ja antautuvaa, jolloin vastustajat pääsivät vapaasti pyörittämään kiekon haluamaansa paikkaan. Toisaalta vajaamiehisenä pelaaminen on hyvin pitkälti kiinni tunteesta. Jokainen laukaus on haluttava blokata, ja jokainen irtokiekko on haluttava siivota. Tähän kaikki alivoimapelaajat eivät olleet alkukaudesta sitoutuneita, ja se näkyi selvästi myös päästetyissä alivoimamaaleissa.
Puolustajista erikoismaininnan ansaitsee toista kauttaan Jokereissa pelaava Jeremy Dehner. Yhdysvaltalainen ei ole kooltaan mikään jättiläinen, eikä häneltä löydy oikeastaan yhtään todella säkenöivää ominaisuutta. Hän kuitenkin tekee noin 99 kertaa sadasta oikean ratkaisun, oli kyseessä sitten puolustustilanne, avaussyöttö tai hyökkäyspään laukaus.
Isoin vaihde hakusessa
Hyökkäykseen Jokerit marssitti kauden alussa ehkä koko liigan parhaiten roolitetun kokoonpanon. Joukkueessa oli kaksi selvää hyökkäys- ja puolustuskenttää. Joukkueen ykköshyökkääjäksi hankittu Ilari Filppula oli avausottelussa HIFK:ta vastaan todella maaginen ja teki mitä halusi. Jotain kuitenkin tapahtui sen jälkeen, sillä lopun syksyä Filppula oli vain yksi muista.
Kauden alussa kaksi ensimmäistä kenttää olivat lähes täydellisesti roolitetut. Filppula oli löytänyt Ben Eavesin kanssa yhteisen sävelen jo harjoituspeleissä, ja ketjun kolmas lenkki Nichlas Hardt täydensi juonikasta taiteilijakaksikkoa kanuunankuulamaisella olemuksellaan.
Toinen hyökkäävä ketju muodostui viime kauden tehotriosta. Janne Lahti, Teemu Pulkkinen ja Antti Kerälä yrittivät jatkaa siitä mihin viime kaudella jäivät. Jo ensimmäisistä peleistä pystyi kuitenkin huomaamaan, että Kerälä joutui niin sanotun toisen kauden kirouksen uhriksi. Pulkkinen onnistui tehopisteiden valossa suhteellisen hyvin, mutta hän ei enää pystynyt dominoimaan kaukaloita kuten edelliskaudella.
Kolmosessa Riku Hahl, Jani Rita ja Jarkko Ruutu muodostivat kolmikon, jonka tavoitteena oli pimentää vastustajan ykkösnyrkki. Kolmikko onnistui esimerkiksi kauden avausottelussa tässä todella hyvin, ja ketju olikin alusta alkaen parhaiten toimiva pumppu.
Kone alkoi yskiä hyvin nopeasti, kun muutamasta ketjusta putosi yksi sylinteri pois. Ben Eavesin, Nichlas Hardtin ja Janne Lahden loukkaantumiset sekoittivat ketjut ja niiden harmonia katosi. Ainoastaan Hahlin kentällinen on pysynyt lähes koko kauden kasassa, ja se onkin noussut alkukauden tehokkaimmaksi ketjuksi.
Loukkaantumiset sekoittivat hyvin nopeasti myös ylivoimapelin, joka nojaa hyvin vahvasti yksilöiden keskinäiseen kemiaan. Kun Eaves putosi Filppulan laidalta pois, eivät Filppulan parhaat ominaisuudet päässeet enää esiin, vaikka miehen rinnalla kokeiltiin lähes koko joukkuetta.
Ylivoimapeli ei ottanut muutenkaan toimiakseen, etenkään kun kiekollisiksi puolustajiksi hankitut Markus Nordlund ja John Klingberg eivät lunastaneet heihin kohdistuneita odotuksia. Kuvaavaa on se, että Antti-Jussi Niemi ja Ossi Väänänen ovat pelanneet parempaa viivapeliä kuin edellä mainitut. Jälkimmäinen kaksikko on onnistunut ylivoimapelissä jopa yllättävän hyvin, mutta mitään mailataituria kummastakaan ei saa edes tekemällä.
Joulutauolle mentäessä joukkueen sairastupa alkaa kuitenkin Eero Kilpeläistä lukuun ottamatta olla tyhjä, joten keväällä ei voi enää piiloutua loukkaantumisten taakse. European Trophyn lopputurnauksessa joukkue pääsi pitkästä aikaa pelaamaan ehjällä kokoonpanolla, ja se näkyi myös pelaamisessa. Parannusta hyökkäyspeliin näkyi etenkin kaksikon Eaves ja Filppula osalta.
Kevään onnistumisen pystyy hyvin pitkälti näkemään Filppulan tulevista suorituksista. Miehen suoritukset eivät yksistään toki ratkaise isoa kuvaa, mutta hänen pelistään näkee, toimiiko hyökkäyspeli vai ei.
Hyökkäyspään erikoismaininnan ansaitsee Nico Manelius, joka iski uransa ensimmäisen liigapisteen tämän syksyn ensimmäisessä liigaottelussaan, joka oli samalla miehen uran 28. liigaottelu. Peruspuolustaja ei ole tunnettu hyökkäyspään osaamisestaan, mutta European Trophyn lopputurnauksessa vantaalainen istutettiin nelosketjun laituriksi loukkaantumisten takia.
Maneliuksen ongelmaksi hyökkääjänä saattaa koitua hiukan liiallinen varovaisuus. Puolustajana hän on tottunut varomaan jo punaviivaa, mutta laiturina pitäisi uskaltaa ylittää joskus jopa hyökkäyssininen – silloinkin kun kiekko on vastustajalla. Nouseeko tämä narripakan Dustin Byfuglien kevätkauden yllättäjäksi?
