Kuusivuotiaana kiekkoilun aloittanut Tomi Karlsson pelasi juniorivuotensa Espoossa, kunnes siirtyi kahdeksi viimeiseksi A-juniorikaudekseen Helsingin IFK:hon.
| lisää Karlsson tähyää yhä liigajäille
[lue lisää] |
Nuoruusvuosien parhaat muistot ovatkin jälkimmäiseltä IFK-kaudelta (2000-01), jolloin punanutut saavuttivat A-nuorten SM-hopeaa. Kivikovassa joukkueessa oli paljon nykypäivän tähtiä: mm. Ville Viitaluoma, Kim Hirschovits, Joonas Vihko, Carlo Grünn, Matias Loppi, Toni Häppölä, Turo Järvinen, Arttu Luttinen ja Ilkka Pikkarainen.
– Siellä oli aika paljon kovia jätkiä, ja itse asiassa olin joukkueen hyökkääjistä viimeinen, joka sai tilille liigapelejä, Karlsson toteaa.
– Se oli kaiken kaikkiaan aika ikimuistoinen kausi. Kyllä siinä ryhmässä oli iso liuta tämän päivän liigapelaajia, ja itse asiassa se hopea oli jälkeenpäin ajatellen jopa pettymys.
Joukkueen laajasta hyökkäysmateriaalista huolimatta myös Karlsson sai hyvin vastuuta. Lopin ja Pikkaraisen kanssa samassa ketjussa pelannut laituri takoi runkosarjan 43 ottelussa 26+26=52 tehopistettä. Joukkueen johtotähti oli ennätykselliset 77 pistettä tehtaillut Viitaluoma.
Viimeisen, onnistuneen, A-juniorikauden jälkeen Karlsson siirtyi Suomi-sarjaan Espoon Palloseuran riveihin. Monet ihmettelivät siirtoa, mutta sille on järkevä selitys.
– Olin ensin IFK:n liigaryhmän kanssa sen kesän, mutta en saanut sieltä sopimusta. Ajattelin, että kun edessä on kuitenkin armeija kotipaikkakunnalla Upinniemessä ja seuraavana keväänä pääsykokeet kasvatustieteelliseen, niin täytyy yksi homma ottaa vähän kevyemmin, Karlsson perustelee.
– EPS pelasi siinä lähellä Espoonlahdella, ja otin pelaamisen enemmänkin kunnon ylläpitämisen kannalta. Se oli tavallaan vain välivuosi.
Luonnollinen siirtymä Mestikseen
EPS vaihtoi Karlssonin ensimmäisen kauden jälkeen nimensä Salamoiksi ja muutti Kirkkonummelle, mutta laituri jatkoi joukkueessa. Salamat nousi hieman yllättäenkin heti Mestikseen, ja niin myös Karlsson siirtyi ”luonnollisesti” sarjatasoa ylemmäs.
Nousukeväänä kirkkonummelaisryhmittymä oli tiiviisti median valokeilassa. Syynä ei kuitenkaan ollut joukkueen menestys, vaan salamanutun päälleen pukenut Hayley Wickenheiser. Maailman parhaaksi naispelaajaksi tituleeratun kanadalaisen myötä Suomi-sarjan katsomot olivat tungoksissa satunnaisista katsojista.
– Se oli sillä tavalla hienoa, että kotimatseissa oli aina puolitoista tuhatta katsojaa ja halli oli täynnä koko kevään. Kun Joensuussakin käytiin Suomi-sarjaa pelaamassa, niin täällä oli 4000 katsojaa. Savonlinnassakin riitti porukkaa, ja Anjalankoskella oli 800 katsojaa – se pieni peltihalli oli aivan ääriään myöten täynnä, Karlsson muistelee.
– Kyllä se Suomi-sarjaan toi näkyvyyttä, mikä oli ihan hienoa.
Naispelaajan ilmestyminen joukkueeseen aiheutti ihmetystä lähinnä alussa, mutta pelaajat tottuivat nopeasti tulokkaaseen.
– Ekat treenit ja eka viikko vähän ihmeteltiin, mutta sen jälkeen Hayley meni joukkueen mukana niin kuin kuka tahansa muukin. Tietysti hän puki eri kopissa, mutta sitten kun varusteet laitettiin päälle ja mentiin kentälle, niin ei sitä mitenkään ajatellut, että siellä on nainen pelaamassa.
Loukkaantumiset sotkivat suunnitelmia
Karlsson jatkoi Salamoissa sarjanousun jälkeen vielä kolme kautta. Joukkue pääsi pudotuspeleihin joka vuosi, mutta laiturin omat otteet kärsivät loukkaantumisista. Parhaalla kaudella, 2003-04, mies teki 30 ottelussa 9+10=19 tehopistettä.
– Kahtena peräkkäisenä kautena pelit loppuivat kesken, kun oikeasta polvesta meni sivuside ja ristiside. Ne olivat rikkonaisia kausia: molempina jäi pelaamatta kolmannes sarjasta.
Ennen toistaiseksi viimeistä kauttaan Kirkkonummella Karlsson ehti jo lopettaakin uransa, kun polvi ei ollut kesän aikana kuntoutunut riittävästi. Syksyn huilaamisen jälkeen mies päätti kuitenkin vielä kokeilla Mestis-vauhtia salamanutussa, ja seuraava kausi Jokipojissa toi uralle uuden alun.
– En ajatellutkaan, että liigaan olisi mahdollisuuksia, mutta mielessä oli, että jospa Mestiksessä saisi vielä hyviä kausia, Karlsson muistelee.
