Hannu Aravirta saapui Pelicansin päävalmentajaksi ja kurssin kääntäjäksi tammikuussa 2006. Siitä lähtien Pelicansin taru on ollut yhtä nousukautta. Aalto on kasvanut korkeaksi, mutta ei välttämättä ole vielä edes harjakorkeudessaan. Puheet mitaleista eivät ole päiväunihourailua.
Joukkueessa ei ole supertähtiä, mutta kannattaa huomioida, että Pelicansin pelaajista yksitoista teki yli 20 pistettä viime kaudella. Heistä 30 pisteen rajan puhkaisi viisi miestä ja yli 40 pisteeseen ylsi kaksi pelaajaa.
Pistehirmu Matias Lopin siirtyminen HIFK:hon ja Antti Niemen lähtö NHL:ään olivat seuralle takaiskuja. Sisään tulleet Jari Kauppila, Lasse Pirjetä, Kari Haakana ja Tommi Nikkilä tuovat rutkasti kokemusta. Heistä 31-vuotias Nikkilä on nuorin.
Menestyshaaveet lepäävät paljolti tulijoiden harteilla. Elitserien-mestaruutta viime keväänä juhlinut Kauppila on todennäköinen onnistuja, samoin Haakana, jos vain pysyy terveenä.
Pirjetä puolestaan on vahvasta meriittilistastaan huolimatta suuri arvoitus, sillä loukkaantumiset sotkivat viime kauden ja urakehitys on muutenkin osoittanut pientä laskutrendiä. Nikkilä taas ei ole koskaan aiemmin aloittanut SM-liigakautta ykkösmaalivahtina.
Leveä ratkaisijarintama
Pelicansilla on jo kaksi ketjua käytännössä valmiina, eikä niitä todennäköisesti hajoteta muuten kuin hetkittäisen herättelyn vuoksi. Ikäluokan -85 jalokivet Tuomas Santavuori ja Jesse Saarinen ovat pelanneet sulavaa yhteispeliä syöttökone Toni Koivusen kanssa jo pitkään. Henri Heino, Leo Komarov ja Kari Sihvonen puolestaan muodostavat yhden liigan tunnetuimmista nelosketjuista.
Lintuparven valmennusjohto ei puhu mielellään ketjuista numeroilla, mutta selvää on, että Marko Jantusen ympärille rakennettavasta vitjasta tulee vastuullisin tehonyrkki. Harjoituspeleissä Jantusen rinnalla ovat pelanneet Pirjetä ja määrätietoisesti tulevaisuuttaan rakentava Vili Sopanen.
Viime kauden tapaan Pelicans pystyy rakentamaan kolme ylivoimakentällistä ja jokaisella niistä on oma valmentajansa. Uusia tuulia on luvassa, sillä joukkueella on pitkästä aikaa yksi oikealta ampuva pelintekijä, Kauppila. Vahva ja suoraviivainen Pirjetä puolestaan edustaa sellaista pelaajatyyppiä, jota Pelicansissa ei ole vuosiin nähty.
Keskushyökkääjäosasto on siis vahva, mutta yksin sen varassa Pelicansin pelinrakentelu ei ole, kun joukkueessa Jantusen ja Karo Koivusen kaltaisia juonikkaita laitahyökkääjiä.
Peräpäässä vain yksi arvoitus
Puolustuspäässä Pelicansilla ei ole varsinaisia johtohahmoja, mutta kahdeksikko on erittäin tasainen ja luottamusta herättävä. Samuli Suhonen ja Jan Latvala ovat kiekollisen pelin maestroja, Henri Laurilan erikoisosaamisensa ovat tuliset ylivoimakudit, Haakana on likaisen työn ykkösmies, ja muut ovat enemmän tai vähemmän yleispuolustajia
Omat kasvatit Jani Forsström ja Joonas Jalvanti ovat tinkimättömiä ja aliarvostettuja taisteilijoita, joiden otteiden perusteella on vaikea uskoa, kuinka nuoria he ovat. Kokeneen Erik Kakon vastuu vähenee nuorten noustessa, ja parempikin niin, sillä ikääntyvä Kakko ei ole enää entisellä tasollaan. Puolustuksen jokerikortti ja on oikealta ampuva Mikko Kousa, 20, jolta on lupa odottaa läpimurtoa.
Pelikaanien pakisto ei ole virheherkkä. Suhonen saattaa olla ailahteleva, Laurila verkkainen ja Kousa kokematon, mutta Pelicansin kiekon kontrollointia korostava pelitapa on tuntunut sopivan joukkueen jokaiselle puolustajalle. Lipsahduksia sattuu kohtalaisen harvoin.
Peräpäässä on kuitenkin yksi suuri arvoitus: maalivahti Tommi Nikkilä. Hän pelasi toissa kaudella erinomaisesti Tapparassa, mutta sen lisäksi hänellä ei ole näyttöjä liigajoukkueen kannattelusta. Viime kausi meni mönkään, tosin osittain henkilökohtaisten syiden vuoksi. Nikkilällä on mahdollisuudet olla Pelicansin tasolle riittävä maalivahti, mutta se edellyttää otteiden tasaantumista.
Kaavoihin kangistumisen uhka
Pelicansilla on yhtenäinen joukkue ja riittävästi laadukkaita pelaajia. Hannu Aravirran johtama valmennuskolmikko on luonut menestysreseptin, joka kantanee sarjan keskikastiin melko kivuttomasti. Isoja romahduksia ja lamakausia tuskin tulee.
Yksi ehjän joukkuepelin tärkeimmistä rakennuselementeistä on ollut vähäinen muuttuvuus. Nyt Pelicans menee jo kolmatta kautta tutuilla ja turvallisilla urilla. Se on tuonut tähän asti menestystä, mutta piilevänä sudenkuoppa on tilanne, jossa pelaajat alkavat turtua rutiineihin. Joukkue osaa voittaa yhdellä tavalla, mutta mitä jos vastustajat osaavat iskeä siihen ilta toisensa jälkeen? Osaavatko pelaajat improvisoida ja löytää pelihuumoria tuttujen kaavojen ulkopuolelta?
Pelicans-valmentajat varmasti huomioivat pienen sähinän tarpeen. Aravirta osaa aistia, jos pelaajat kaipaavat jotakin. Kun rinnalla on Pasi Nurmisen kaltainen impulsiivinen ideamylly, valmennustroikka keksii varmasti pelaajille tekemistä ja mietittävää. Tempaukset eivät kuitenkaan voi joka kerta osua napakymppiin.
Pelicans tavoittelee paikkaa kuuden joukossa. Se on realistinen tavoite ja voi täyttyä kirkkaastikin, mutta koska kilpailijat ovat vahvistuneet, pussinokat saattavat joutua tyytymään paikkaan alemmassa keskikastissa.
Kauden alussa Pelicans on jälleen valmiimpi kuin muut joukkueet. Lahtelaiset saattavat hyvinkin keikkua kärjen syksyllä tuntumassa, mutta vasta pitkä talvi osoittaa, onko joukkueessa mitaliainesta. Pelicans ei menesty hetkittäisillä kuntopiikeillä vaan tasaisuudella.
