Naisleijonat tulivat huhtikuussa Kanadassa pelatuista MM-kilpailuista kotiin tyhjin käsin jo toisena vuotena peräkkäin. Tuloksellisesti turnaus oli jälleen kerran pettymys, sillä meillä oli täydet edellytykset siihen pronssiseen mitaliin. Joukkueessa oli paljon potentiaalia, mutta siitä ei tällä kertaa saatu kaikkea irti.
Otimme kuitenkin turnauksessa askelia oikeaan suuntaan. On hyvä muistaa, että uusi päävalmentaja Mika Pieniniemi aloitti maajoukkueen peräsimessä vasta viime marraskuussa. Näin lyhyessä ajassa ei vielä ihmeitä tehdä. Jos jotain positiivista turnauksesta voidaan hakea, niin joukkueen puolustuspelaaminen alkaa olla hyvällä mallilla. Osoituksena tästä oli kaksi tuloksellisesti tasaista peliä Yhdysvaltoja vastaan. Kilpikonnapuolustuksella ja norsupalloa keskialueelle heittämällä pystymme antamaan pohjoisamerikkalaisille kohtalaisen vastuksen.
Jääkiekko on kuitenkin maalintekopeli, ja kylmä tosiasia on se, että jos et tee yhtään maalia, on voitosta turha uneksia. Ratkaisevaksi tekijäksi nousi jälleen kerran jo moneen kertaan painottamani erikoistilannepelaaminen. Pääsimme yrittämään ottelussa kuusi kertaa ylivoimalla, mutta saimme aikaiseksi vain muutaman heppoisen tilanteen.
Omaan silmääni näytti siltä, että pelistämme puuttui luovuus ja Venäjä pystyi ennakoimaan kaikki yrityksemme ilman mitään suurempia vaikeuksia. Lisäksi meiltä puuttui röyhkeys mennä vastustajan maalille ottamaan mustelmia. Liian monesti yksi pelaaja kuljetti kiekkoa ja muut neljä pelaajaa katsoivat vierestä.
Turnaus osoitti jälleen kerran, että naisleijonien pitää parantaa huimasti kahdella erittäin tärkeällä osa-alueella. Nämä ovat, yllätys yllätys, ylivoimapelaaminen ja maalinteko. Turnauksen kuudessa pelissä lauoimme 159 kertaa maalia kohti ja näistä vain viisi meni maaliin. Maalintekotehokkuutemme oli siis 3,4 prosenttia, joka oli turnauksen huonoin. Vertauksen vuoksi sarjanousija Saksa laittoi mustaa maaliin 15,12 prosentin tehokkuudella ja Kanadan vastaava luku oli 15,89.
Turnauksen aikana pääsimme myös yrittämään 30 kertaa ylivoimalla ja teimme tänä aikana vain kaksi maalia. Ylivoimaprosenttimme oli siis 6.67, joka oli turnauksen toiseksi huonoin. On siis selvää, että näiden lukujen on parannuttava olympialaisissa, mikäli mielemme tekee menestyä.
Maalinteko näyttää olevan ongelma melkein jokaisella suomalaisella maajoukkueella. Olenkin moneen otteeseen miettinyt, mistä tämä voisi johtua. Mieleeni tulee heti kolme selvää tekijää.
Ensimmäinen selvä tekijä on harjoittelumäärät jäällä. Esimerkiksi Minnesotassa jo U14-tytöt harjoittelevat ja pelaavat kuusi kertaa viikossa puolitoista tuntia kerrallaan. Minun yliopistojoukkueeni harjoittelee jäällä keskimäärin kahdeksan tuntia viikossa. Suomessa naisten SM-sarjajoukkueet harjoittelevat keskimäärin neljä tuntia viikossa.
Lisäksi siinä missä suomalaiset ovat jäällä 8-9 kuukautta vuodesta, niin Minnesotassa kaiken ikäiset tytöt ja pojat ovat jäällä ympäri vuoden. Kun juniorisarjat loppuvat keväällä, ovat jo muutaman viikon päästä alkaneet erilaiset kevätliigat ja niiden jälkeen kesäliigat.
Amerikkalaiset ovat jäällä tuplasti enemmän kuin suomalaiset. Tiedän, että jääaika on Suomessa kortilla, mutta mikäli naisleijonat mielivät jonain päivänä kuroa eron pohjoisamerikkalaisiin kiinni, tulee pelaajien viettää huomattavasti enemmän aikaa jäällä.
On tosiasia, että harjoittelee sitten kuinka paljon tahansa jään ulkopuolella, niin jäällä ne huippupelaajat oikeasti tehdään. On ihan sama paljonko hapenottokykysi on tai paljonko kyykkäät, jos lajitaidot pysyvät samana vuodesta toiseen. Ja ihme kyllä, useimmiten ne pelaajat, jotka loistavat jäällä, eivät yleensä loista testeissä.
Toinen selvä tekijä on ehkä se tärkein tekijä, eli halu tehdä maaleja. Toimin tämän kevään erään Minneapoliksen U12-tyttöjoukkueen mentorina ja kävin heidän kanssaan myös jäällä. Huomasin jo ensimmäisissä jääharjoituksissa, että siinä missä Suomessa tyydytään siihen, että tämän ikäisillä tytöillä on hauskaa jäällä ja pelataan kaiken maailman hippaleikkejä, niin täällä heiltä vaaditaan erittäin paljon.
Jos tytöt vetävät ohi maalista, siitä seuraa aina viisi punnerrusta jonossa. Jos he eivät pysähdy maalivahdin eteen vedon jälkeen, he saavat varmasti huutia valmentajalta. Tilanteet pelataan aina siihen asti, että kiekko on joko maalissa tai maalivahdin räpylässä. Koskaan ei luovuteta tai lopeteta tilannetta kesken. Ja kyse on alakouluikäisistä tytöistä.
Tässä oli vain muutama esimerkki. Pääpointtina on kuitenkin se, että täällä ei edes alakouluikäisten kiekkoilu ole puuhastelua. Heille opetetaan suoraviivaisuutta ja röyhkeyttä siitä hetkestä lähtien, kun he oppivat luistelemaan.
Tässä maassa on hyväksi olla itsekäs pelaaja. Valmentajat painottavat, että ensimmäisenä pitää olla mielessä laukaisu, meno maalille ja maalinteko. Tämän jälkeen vasta tulee syöttö. Muistan vieläkin hyvin, kun itse pelasin nuorena Suomen poikien juniorisarjoissa, ja parhaille pelaajille valitettiin jatkuvasti, kuinka he eivät syöttele tarpeeksi ja ovat liian itsekkäitä.
Viimeisenä ja kolmantena tekijänä nostaisin esiin laukaisutaidon. Hyvänä esimerkkinä tästä on naisleijonien kevään MM-turnauksen parhaan puolustajan Mira Jalosuon laukaus. Kun hän pelasi naisten SM-sarjaa Oulun Kärpissä ennen yliopistoon siirtymistä, kaikki ihastelivat, kuinka kova hänen laukauksensa on.
Sanottiin, että hän laukoo kuin mies. USA:n yliopistosarjassa hänelle kuitenkin selvisi hyvin pian, että hänen laukauksensa on täällä vain keskivertotasoa. Tämän jälkeen hän alkoikin jäädä harjoitusten jälkeen jäälle kehittämään laukaustaan. Ensimmäistä kertaa elämässään.
Niin karulta kuin se kuulostaakin, moni kanadalainen ja yhdysvaltalainen naispelaaja laukoo ranteella paremmin kuin moni eurooppalainen pelaaja lämää. Myös siinä missä pohjoisamerikkalainen laittaa suoraan syötöstä ranteet lukkoon ja kiekon (Jutia lainatakseni) ylämummoon, pyörähtää eurooppalaisella maila kädessä ja kiekko kimpoaa yleensä ihan jonnekin muualle kuin maaliin. Ero laukaisutaidoissa on joitain poikkeuksia lukuunottamatta päätä huimaava.
Naisten laukaisutaidon eron huomaa jo harjoituksissa. Kun pohjoisamerikkalaiset tekevät yksi vastaan maalivahti –kiertoja, niin he nostavat pään ylös, pistävät ranteet lukkoon heti siniviivan jälkeen ja toimittavat laadukkaan laukauksen maalille. Eurooppalaiset pelaajat alkavat tässä vaiheessa vasta viritellä laukaustaan silmät tiukasti kiekkoa katsoen ja täten useimmiten päätyvät aivan maalivahdin syliin ennen kuin kiekko irtoaa lavasta.
Jokainen voikin miettiä, kuinka monta kertaa pelissä pääset virittelemään vapaasti ja laukomaan aivan lähietäisyydeltä. Vastaus on todennäköisesti "et yhtään", tai kerran silloin tällöin. Tosiasia on se, että peleissä suurin osa laukauksista tulee kakkossektorista. Eli b-pisteiden ulkopuolelta ja siniviivan tuntumasta.
Uskonkin, että pelaajien laukaisu- ja samalla myös maalintekotaito kehittyisivät, jos opittaisiin laukomaan laadukkaita laukauksia kauempaa, eli heti siniviivan jälkeen. Jos osaa laukoa kaukaa kovaa ja tarkasti, niin sama homma pitäisi onnistua lähietäisyydeltä vaikka silmät kiinni.
Oma ohjeeni nuorille pelaajille onkin, että esimerkiksi tunnin lenkin sijaan juokse vain puoli tuntia, toinen puoli tuntia tee puukuulaa ja lauo kiekkoja levyltä. Lenkkeily ei tee kenestäkään nuoresta parempaa jääkiekkoilijaa. Sen sijaan pihapelit kesällä, ulkojäät talvella, puukuulailu ja levyltä laukominen varmasti tekevät. Opettele lajitekniikkaa mahdollisimman paljon nuorena, sillä fysiikkapuolen ehtii laittamaan kuntoon myöhemmälläkin iällä.
Viime vuosina olen saanut sen käsityksen, että moni nuori tyttöjääkiekkoilija jostain syystä luulee, että olemalla laiha ja juoksemalla lenkkiä tulee myös hyväksi jääkiekkoilijaksi. En tiedä, mistä he ovat tämän käsityksen saaneet, mutta minusta selvä järkikin jo sanoo, että tämä ei pidä paikkaansa.
Minä esimerkiksi vietin nuorena kaikki kesäni jalkapalloa ja katulätkää kavereiden kanssa pelaten. Juoksin ensimmäisen lenkin ja tein ensimmäisen kunnon punttiharjoituksen, kun olin 16-vuotias ja aloin harjoitella Torinon olympialaisiin.
Uskonkin, että suurin syy, miksi olen saavuttanut urallani niin paljon on se, miten aktiivinen olin nuorena ja miten monipuolisia asioita tein. Katulätkän pelaaminen kavereideni kanssa oli minun ehdotonta suosikkiajanvietettä ja monesti pelasimme jopa kuusi tuntia päivässä. Tässä kehittyi myös samalla peruskunto, eli mitään lenkkeilyä ei edes tarvittu.
Nuorisoa kiinnostavat nykyisin enemmän tietokoneet, iPhonet/iPadit, sosiaalinen media ja videopelit. Ei vaan ole enää coolia pelata pihapelejä tai leikkiä kirkonrottaa päivät pitkät. Harmi, sillä uskon, että ilman näitä ilmiöitä Suomesta kasvaisi tulevaisuudessa enemmän uusia teemuselanteitä ja riikkaniemisiä.
