Häviäminen on aina pettymys.
Suomen urheiluhistoria on täynnä häviäjiä. Viimeksi yleisurheilukisoissa nähtiin monta suomalaista lähtevän pää allapäin stadionilta kohti uusia pettymyksiä. Jos joku sanoo etukäteen tavoitteena olevan mestaruus tai kultamitali, sille joko naureskellaan tai sitten otetaan niin tosissaan, että vähempi ei enää kelpaa. Tämä riippuu suoraan tavoitteen realistisuudesta.
Alkavalla SM-liigakaudella muutama joukkue voisi realistisesti sanoa tavoitteena olevan vain ja ainoastaan mestaruus. Näitä seuroja ovat Jokerit, HIFK ja Kärpät. Kuinka moni on kuitenkin ilmoittanut Mälkiän tavoin tavoitteekseen mestaruus? Varmasti näiden seurojen sisällä tiedetään oma kapasiteetti ja tavoitteet asetetaan, mutta julkisuudessa puhutaan "neljän joukkoon selviytymisestä" ja niin edelleen.
Mikä saa sitten Ilveksen valmentajan Heikki Mälkiän laukaisemaan vitsiltä kuulostavan tavoitteen. On se sitten eteläkarjalainen hulluus tai muuten vain jääräpäisyys, niin hattua on nostettava. Olisihan Mälkiä voinut todeta tavoitteen olevan "playoff-paikka" tai vaikkapa "pelillisen identiteetin löytyminen". Hän kuitenkin valitsi sanansa massasta poiketen, eikä hänen tarvitse välittää onko se realismia vai ei. Muut kyllä tekevät sen hänen puolestaan.
Mälkiä on joka tapauksessa oikealla asialla. Miksi lähteä pelaamaan pitkää runkosarjaa ja tekemään töitä niska limassa, jos tavoite ei olisi voitto. Yksikään pelaaja ei ajattele jonkin kahdeksannen sijan jälkeen, että "olipa kiva kausi, ens vuonna ollaan sitten kuudensia". Häviäminen on aina pettymys. Kaikkihan sen tietävät, oli kyse sitten kaverin kanssa väännetystä konsolipelimatsista tai vaikkapa Tampereen piirin puistofutisottelusta.
Tavoitteena täytyy aina olla voitto. Toki kukin pelaa omassa sarjassaan, mutta sillä ei ole merkitystä. Taso on se mikä on ja korkealle päästäkseen on jo pitänyt tehdä kova työ. Aina on kuitenkin mahdollisuus ottaa askelia eteenpäin ja muiden voittaminen on aina myös itsensä voittamista.
Se, jos mikä, tekee urheilusta niin hienoa.
