Mielipide

Vanhat meriitit eivät riitä – Jokipojat 2010–2011

MESTIS / Kolumni
Joensuulaiseen Mestis-historiaan ei menneestä kaudesta paljoa muisteltavaa jäänyt. Onnistumisia kirjattiin harvakseltaan ja päällimmäiseksi muistoksi jäi Esa Tikkasen valmentajapestin aikaansaama julkisuusmylläkkä. Paljon porua, vähän villoja – siinä mennyt kausi lyhyesti.

Mestiksen mestaruus tuntuu olevan varsinainen Pyrrhoksen voitto.

Lähimenneisyyden vuosien mestareiden kulku on ollut voitonjuhlien jälkeen turhan usein mollivoittoista. Kaudella 2010–2011 tähän joukkoon liittyi myös Jokipojat, jonka sesonki oli kauniistikin sanoen aikamoinen mahalasku.

Vaikka Vaasassa onkin onnistuttu pitämään kurssi kuosissa, TuTon, Hokin ja Jokipoikien mestaruuden jälkeinen menestys puhuu selvää kieltään: vanhat meriitit eivät riitä, vaan onni on luotava uudelleen päivästä, viikosta ja kaudesta toiseen.

Vanhat meriitit, osa 1

Voitetun mestaruuden ja hävittyjen karsintojen jälkeen organisaatiolla pitäisi olla uskottava suunta seuraavalle kaudelle. Näin ei Joensuussa ollut. Selvää oli se, että taustaorganisaation muskelit eivät riitä sarjanousuun, mutta toisaalta menneen kevään hurmoksella piti yrittää ratsastaa. Julkisuudessa puhuttiin mestaruuden puolustamisesta, mutta tosiasiassa sitä lähdettiin puolustamaan eväillä, jotka olivat yksinkertaisesti riittämättömät jo alusta alkaen.

Mestaruusjoukkueesta suuri osa lähti vehreämpien niittyjen ääreen. Runko käytännössä levisi ja Joensuussa oltiin uuden ääressä.

Tärkeimpänä kiinnityksenä päävalmentajaksi valittiin kokematon Jukka Varmanen. Liike oli sinällään ymmärrettävä, sillä mikäli Jarno Pikkaraisen kalosseja täyttämään olisi haluttu valita jo kyntensä osoittanut valmentaja, olisi siihen tarvittu sitä jotain mitä puuttui: iso nivaska euroja.

Varmasen valitseminen päävalmentajaksi aiheutti kuitenkin seurannaisvaikutuksen, jota seurajohdossa ei joko osattu tai älytty ennakoida: Jokipoikien houkuttelevuus pelaajien silmissä laski, eikä viime kausien ratkaisupelaajatyyppejä enää ollutkaan tarjolla pilvin pimein siinä hintaryhmässä, mihin Joensuussa oli totuttu. Mestaruus yksin ei riittänyt nostamaan Joensuuta halutuksi työpaikaksi Mestis-kiekkoilijoiden keskuudessa. Vanhat meriitit eivät riittäneet.

Pelillisesti syyskausi sujui surkeissa tunnelmissa. Nuoren joukkueen otteita vaivasi ailahtelevaisuus ja itsevarmuuden puute. Ratkaisupelaajiksi hankitut vahvistukset eivät lunastaneet heille täytettyjä odotuksia. Lopulta joulutauon alla seurajohto teki sen, mitä näissä tilanteissa niin usein: Varmanen sai väistyä.


Ikijokipoika Jarkko Immonen käärii hihoja jälleen uuteen kauteen.
Joona-Pekka Hirvonen - http://jphirvonen.net/

Vanhat meriitit, osa 2

Ratkaisu Varmasen erottamisesta oli hätiköity, eikä sopivaa paikkaajaa tuntunut löytyvän mistään. Neuvotteluja toki käytiin useaan suuntaan, ja ehdokkaiden joukossa oli todellisia valtakunnan kiekkojulkkiksiakin. Yksi toisensa jälkeen keskustelut kuitenkin kariutuivat. Lopulta puheenjohtaja Jussi Jormakka veti ässän hihastaan, ja soitti viiden Stanley Cup –sormuksen miehelle, Esa Tikkaselle.

Tikkasen valmentajapestin julkistus aiheutti mediajulkisuuden, jollaista Jokipojissa ei ole hetkeen nähty. Julkisuuden myötä myös syksyllä tyhjyyttään ammottaneet Mehtimäen lehterit saivat täytettä karjalaisen kansan intouduttua saapumaan sankoin joukoin kuulemaan kansallisen jääkiekkoikonin Tiki Talkia.

Vanhat meriitit eivät kuitenkaan tälläkään kertaa riittäneet. Tikkasen käsitys valmentamisesta oli ohutta. Yhdessä vaimon kanssa pääkaupunkiseudulle jäi myös miehen DVD-soitin, eikä tulevien vastustajien ennakkotarkkailua käytännössä ollut, vaan otteluihin mentiin kliseisesti ”tekemään parastamme”. Vaikka Jokipojat lopulta karsintasarjan niukasti välttikin, oli henki joukkueen keskuudessa loppukaudesta huono, eikä Tikkasen valmentajaura varsinaista nostetta Joen kaupungista saanut.

Uuteen tekemiseen?

Kauden päätyttyä Jokipojista on kuulunut kohtuullisen lupaavia uutisia. Päävalmentajavastuun otti Mikko Haapakoski aisaparinaan seurassa pitkän päivätyön tehnyt Jouni Varis. Haapakoski voisi olla sitä, mitä Ärjylauma tarvitsee: kohtuullisesti kokemusta omaava, hyvänä kasvattajana tunnettu eteenpäin pyrkivä hahmo. Nähtäväksi jää, millaisen joukkueen Haapakoski saa susirajalle kerättyä.

Valmentajavalintaakin isompi uutinen on kuitenkin taloudellisten asioiden asteittainen järjestyminen kohti parempaa. Omistajapohjan onnistuneen laajentamisen myötä seuran taloudelliset resurssit mahdollistavat pitkäjänteisemmän suunnittelun, kun jatkuva veitsenterällä eläminen vihdoin päättyy.

Samalla päättyy myös eräs ajanjakso joensuulaisessa edustusjääkiekkoilussa, kun seuran perustajajäseniin kuuluva Jussi Jormakka päättää kymmenvuotisen uransa puheenjohtajana. Välillä mies on saanut vetää kivirekeä käytännössä yksin ja kiitoksen sanat ovat olleet vähissä. Tästäkin huolimatta tosiasia on se, että ilman suurella sydämellä työtään tehnyttä Jormakkaa seura olisi jo hakenut vauhtia sarjaporrasta alempaa. Toivottavasti uusien vastuunkantajien joukosta löytyy vastaavaa henkeä ja halua työntekoon joensuulaisen jääkiekon eteen.

Perinteiden painolasti on Jokipojissa olemassa niin hyvässä kuin pahassa. Nyt on aika unohtaa vanhat meriitit ja keskittyä uuteen tekemiseen.

» Lähetä palautetta toimitukselle