Detroit Red Wings vs. Colorado Avalanche
Detroit ja Colorado on todella kova taistelupari, jonka verinen
historia on kaikilla hyvin muistissa. Pahaa verta on aina ollut
näitten kahden joukkueen välillä ja näitä vanhoja vihollisuuksia
näyttämällä tätä pelisarjaa paisutettiin yleisön kiinnostuksen
herättämiseksi tälläkin kertaa.
Tämä on kolmas kerta viimeisten kahdeksan vuoden sisällä kun
Colorado ja Detroit ovat kohdanneet Lännen finaalissa ja
noiden kahden aikaisemman kohtaamisen voittaja meni molemmilla
kerroilla ja voitti myös Stanley Cupin finaalin.
Viimeksi kun näiden kahden joukkueen vihanpitoa pidettiin oli
juuri runkosarjan lopulla, maaliskuun 23. Detroitissa kun
Coloradon maalilla syntyi pieni nujakka Patrick Royn ja Kirk
Maltbyn välille - Dominik Hasek tuli toisesta päästä kenttää,
pudotti hanskansa ja blokkerinsa tullen kovaa vauhtia selin
kenttään päin seissyttä Royta kohti, mutta viime hetkellä
Hasek menetti tasapainonsa ja liukui Royn jalkoihin -
myöhemmin Roy syytti Hasekia tämän polven tahallisesta
vahingoittamisyrityksestä.
Vihanpito aloitettiin jo vuosia sitten - mieleen tulee Warren
Rychelin korkea maila Nicklas Lidströmin kaulaan joskus -95 -
1996 Detroitin Slava Kozlov löi tätä kulmassa taklaamaan tulleen
Adam Footen naaman kovaa päin pleksiä - ja vielä Footen pudottua
jäähän kasvoilleen löi tätä poikittaisella mailalla niskaan -
Adam Foote oli aika pahan näköinen, koko naama veren peitossa..
Kaikista pahin tapaus Coloradon ja Detroitin verisessa vihanpidossa
oli tietenkin toukokuun 29. 1996 Läntisen Konferenssin finaalissa
tapahtunut tilanne, kun Claude Lemieux taklasi Kris Draperin
takaapäin laitaa vasten naama edellä - puolet Draperin naamasta
oli remontissa tämän jälkeen, nenä poikki, leukaluu poikki,
poskiluu murtunut jne. Detroitin Dino Ciccarelli sanoi ettei
hänen olisi pitänyt kätellä Lemieuxta ottelun ja pelisarjan
päätteeksi. Se, mikä Detroitin leiriä todella pänni, oli ettei Claude Lemieux
koskaan pyytänyt tekoaan anteeksi.
Tämän Draperin tapauksen jälkimainigeissahan sitten seuraavalla
kaudella nähtiin näitten joukkueitten välillä muutama verinen tappelu,
maaliskuussa 1997 Detroitissa pelatussa ottelussa Darren McCarty
aloitti tappelun Claude Lemieuxin kanssa ja hakkasi jäässä
ollutta Lemiuxta aika pahasti - Lemieux kieltäytyi tappelemasta
takaisin - tuomarit saivat siivota veret jäältä jälkeenpäin.
Samaan tilanteeseen apuun tullut Patrick Roy vielä tappeli
Detroitin pienikokoisen maalivahdin Mike Vernonin kanssa.
Keväällä 1997 Konferenssin finaalin neljännessä pelissä jäällä
käytyjen tappelujen vuoksi Coloradon valmentajat Marc Crawford ja Mike Foligno hermostuivat tappelut määränneille
Scott Bowmanille ja tämän apulaiselle Mike Krushelnyskille -
vain pelaajapenkkien välillä oleva iso pleksilasi esti sen, ettei
nähty viidensadan taalan puvuissa seisoskelevien valmentajienkin
tappelua.
Marraskuussa 1997 Claude Lemieux ja Darren McCarty tappelivat
heti aloituksesta - tällä kertaa Lemieux tappeli vastaan. Tämä
oli odotettu näitten joukkueitten ensimmäinen runkosarjakohtaainen
edellisen kevään vihanpidon jälkeen ja ensimmäinen tappelu
aloitettiin heti ensimmäisestä aloituksesta.
Ja vielä ehkä kuuluisin maalivahtien välinen tappelu, mitä on
ehkä koskaan nähty nähtiin aprillipäivänä 1998 Coloradon Patrick
Royn haastettua Detroitin Chris Osgood toiselta puolelta kenttää.
1999 Detroit ja Colorado kohtasivat toisella kierroksella ja sen
pelisarjan ensimmäisessä ottelussa vuorostaan Darren McCarty
taklasi Cleude Lemieuxin selästä laitaan. Detroit voitti kaksi
ensimmäistä peliä Denverissä ja vaikutti siinä vaiheessa varmalta
voittajalta, mutta Colorado voitti seuraavat neljä peliä.
Yllättäen nämä kaksi joukkuetta pelasivat yhden sarjaottelun
kaudella 1999-2000, jossa ei annettu ainoatakaan jäähyä
kummallekaan - ensimmäinen jäähytön ottelu NHL:ssä yli
kahteenkymmeneen vuoteen.
Mielenkiintoisesti, Detroit on voittanut Stanley Cupin kaksi
kertaa aikaisemmin molemmilla kausilla kun Red Wingsin
maalivahti on tapellut Royn kanssa.
Tällä kertaa ei odoteta veristä yhteenottoa vaan pikemminkin
taitokisaa kahden taitavan joukkueen välillä - onhan noista
pahimmista vihanpidoista jo ehtinyt kulua muutama vuosi ja
pelaajat ovat vaihtuneet jonkin verran. Silti, viisi Avalanchen
pelaajaa ja kahdeksan Red Wingsin miestä ovat pelanneet kaikissa
mainitsemissani playoff-sodissa.
Tämä pelisarja voidaan nähdä epävirallisena Stanley Cup-
finaalina myös; moni uskoo, että Lännen voittaja tulee voittamaan
myös Stanley Cupin.
Maalivahtien kaksintaistelu - yksi pelisarjan pääteemoja
Tässä pelisarjassa ehkä suurimman mielenkiinnon kohteena on
kahden maailman parhaan maalivahdin kaksintaistelu.
Detroitin Dominik Hasek ja Coloradon Patrick Roy ovat tänä
vuonna pelanneet aikalailla samalla tasolla - toki Colorado on
pelannut enemmän otteluja - molemmat heidänkin aikaisemmat
pelisarjansa ovat venyneet seitsemänteen peliin kuten Torontollakin.
Playoff-kokemuksessa Patrick Roy on tietenkin omaa luokkaansa,
145 voittoa pudotuspeleissä uran aikana, Hasekilla vain 45.
Roytä pidetään kaikkien aikojen playoff-maalivahtina NHL:ssä -
Hasek taas ei ole koskaan vakuuttanut playoffseissa.
Hasekin siirtyminen Detroitiin viime kesänä vain Stanley Cupin
voittamisen takia on hyvin paljon samanlainen tarina kuin viime
keväänä uransa mestaruuteen päättäneellä Ray Bourquella.
Foppa
Peter Forsbergin paluu suoraan playoffseihin vuoden poissaolon
jälkeen on ollut sensaatiomainen - Stanley Cupin historiassa vain
kymmenen kertaa on sama pelaaja tehnyt kolme voittomaalia
samoissa playoffseissa ja Foppa oli tehnyt tämän jo kahdella
ensimmäisellä kierroksella.
Foppa on ehdottomasti paras ehdokas playoffsien parhaan pelaajan
palkinnon eli Conn Smythe Trophyn voittajaksi - jos Colorado
menee finaaliin ja voittaa siellä. Conn Smythe palkintoa on
pidettävä kaikista NHL-palkinnoista arvostetuimpana - jopa
runkosarjan parhaalle annettavaa Hart Trophyä parempana,
koska tärkeimmät pelit pelataan juuri playoffseissa.
Jos Forsbergistä tulisi Conn Smythe-palkinnon voittaja, hänestä
tulisi samalla ensimmäinen Euroopassa jääkiekkon perustaidot
oppinut NHL-kiekkoilija kautta aikojen, jolle tämä arvostettu
palkinto on koskaan annettu. Smythe-palkinto on kanadalaisten
erikoisuus, vain kerran on yksi amerikkalainen pelaaja onnistunut
edes palkinnon voittamaan - New York Rangersin Brian Leetch
vuonna 1994.
Detroitin pelätty ylivoimapeli
25:n prosentin onnistumisprosentilla näissä playoffseissa pelannut
Detroitin ylivoimapeli on ollut liigan ykkönen - Niklas Lidströmin
siniviivalta johtamat erikoismiehet ovat todella vaarallisia -
pudotuspelien ylivoimaykköset Brett Hull ja Steve Yzerman - ja
mikä pahinta, Detroitilla on laittaa jäälle oikeastaan kaksi
todella kovaa ylivoimaketjua - Coloradon on pysyttävä poissa
jäähyaitiosta tässä aitiossa ehdottomasti - yksi voiton avaimista.
Vastakkainpeluutukset
Legendaarinen valmentaja Scott Bowman laittoi pakkiparin Chris
Chelios/Jiri Fischer yhteen Vancouver-sarjan kolmannessa pelissä -
sen jälkeen Detroit voitti kahdeksan yhdeksästä seuraavasta -
Vancouveria vastaan Bowman asetti Chelios/Fischer parin Todd
Bertuzzin ketjua vastaan, St.Louisia vastaan taas ykkösketjua
Mellanby-Tkatchuk-Demitra vastaan.
Isokokoinen toista NHL-kauttaan pelaava Jiri Fischer on noussut
vakiopelaajaksi Red Wingsissä ja täydentää hyvin parina Chris
Chelioksen peliä.
Tämän pakkiparin asettaminen Peter Forsbergin ketjua vastaan
on yksi tämän pelisarjan tärkeimmistä teemoista.
Colorado Avalanchen valmentaja Bob Hartley käyttää periaatteessa
vain neljää puolustajaa ja näistä tärkein mies on viime kaudella
hankittu Rob Blake, joka on yksi NHL:n kolmesta parhaasta
pakista Chris Prongerin ja Nicklas Lidströmin kanssa.
Blake on loistava niin puolustus- kuin hyökkäyspäässä -
erittäin kova fyysinen pelaaja, parhaita taklaajia, ja samalla
taitava hyökkäystilanteissa, osaa nousta hyökkäyksiin ja pelata
kiekon kanssa tehokkaasti.
Game 1
Vanhaan kunnon playofftunnelmaan päästiin heti ensimmäisessä
pelissä, Kris Draperin taklattua Adam Foote kyynärpäällä -
tuomareilta tilanne jäi lähes kokonaan huomaamatta, vaikka
Foote oli hädin tuskin tolpillaan, tuomarit tulivat paikalle vasta
kun Patrick Roy työnsi maalin tahallaan paikaltaan huomiota
herättääkseen.
Detroit otti ensimmäisen ottelun saaden tulivoimaa lähinnä
ei-odotetusta suunnasta. Darren McCarty teki playoffsiensa
ensimmäiset kolme tekemällä ns. oikean hattutempun kolmannessa
erässä, playoffsien erikoismies Tomas Holmström teki yhden.
Holmström pelaa aina maalivahtien nenän edessä eikä koskaan
luovuta ennenkuin tilanne on pelattu loppuun.
Myös Holmström kuuluu näihin harvinaisiin pelaajiin, jotka
ovat urallaan tehneet enemmän maaleja ja pisteitä pudotuspeleissä
kuin runkosarjassa - Holmströmin tapauksessa vielä hän
on tehnyt keskimäärin puolet enemmän maaleja playoffseissa
kuin sarjapeleissä.
Aikamoinen esimerkki Detroitin syvyydestä, maaleja tulee
myös pelaajilta, joilta niitä ei oikeastaan odoteta.
Sen sijaan Sergei Fedorov on tehnyt vasta kaksi maalia näissä
playoffseissa ja häneltä odotetaan nyt parempia otteita.
Peter Fosbergin menetettyä kiekko vastustajalle -
keltanokka Riku Hahl sai hienon oppitunnin veteraani Brett
Hullilta tämän luisteltua itsensä ovelasti vapaaksi ja tehtyä
maalin. Hyvää oppia nuorelle Hahlille, joka jo ensimmäisellä
kaudellaan laitetaan jäälle tällaisia legendoja pitämään.
McCarty sai ennen peliä uuden mailan käteensä kämppäkaveriltaan
Luc Robitaillelta - kannattaa kuunnella 600 maalin tekijöiden
ohjeita. Tämä oli McCartyn ensimmäinen hattutemppu miehen
NHL-uralla ylipäätään.
Red Wingshän lähetti McCartyn kerran kesällä 1995 Ruotsiin
opettelemaan mailatekniikkaa ja hän teki yhden kuuluisista
maaleistaan 1997 finaaleissa huijaamalla Janne Niinimaan
ruotsalaisella "hårnål"-harhautuksella.
McCartyhan on kovia kokenut, kovaa pelaava kiekkoilija,
todella suosittu fanien ja muitten pelaajien keskuudessa - hän
on energiapelaaja, ja kun tällainen pelaaja tekee maaleja,
hän innostaa koko joukkuetta.
Patrick Roy ei yleensä päästä viittä maalia kahdessa pelissä
peräkkäin. Hän on ehkä maailman paras maalivahti torjumaan
kiekkoja, mutta hän ei ole maailman paras kiekonkäsittelijä
maalivahdeista - yksi McCartyn maaleista tuli tilanteesta,
jossa Roy menetti kiekon pelatessaan sitä liikaa.
Viime kaudella Roy menetti kiekon finaalien neljännessä
ottelussa New Jerseyä vastaan ja päästi siten Devilsit tasoittamaan
pelisarjan - San Jose - sarjassa Owen Nolan teki yhden tärkeän
maalin Royn taakse tämän yrittäessä purkaa kiekkoa itse.
Game 2
Yhdeksän voittomaalia playoffseissa uransa aikana tehnyt Chris
Drury ratkaisi ottelun jatkoajalla tasoittaen pelisarjan tilanteen
samalla tilanteeksi 1-1
Peter Forsberg oli ottelun ykköstähti 1 maalilla ja kolmella
syötöllä. Forsberg oli pelin hahmo alusta loppuun - Detroitin
pakkipari Chelios/Fischer, joka oli aikaisemmin playoffseissa
erikoistunut vastustajan parhaitten pitämiseen - ei tässä
pelissä voinut Fopalle mitään, Fischer -3.
Tyypillistä Forberg-kiekkoa parhaimmillaan - kukaan muu pelaaja
maailmassa ei pysty pitämään kiekkoa kuten Forsberg kaikesta
härintäpelistä huolimatta - Forsbergin pohjustus Druryn maaliin
jatkoajalla olihyvä esimerkki.
Chris Chelios on ilmeisesti loukkaantunut, hän ei enää tässä
ottelussa jostain syystä pystynyt aikaisemman tyyliseen peliin.
Nicklas Lidström käytti kotikenttäetua hyväkseen ampumalla kiekon
päädyn kautta tarkoituksella ohi maalin - kimmonnut kiekko
osui Patrick Royn luistimeen ja sieltä maaliin - vain kotijoukkue
tuntee laidat niin hyvin, että pystyy tekemään tilanteita ampumalla
tahallaan maalin ohi.
Toronto Maple Leafs kutsui näitä tilanteita aikoinaan "Royal Bank"
-tilanteiksi aikoina jolloin Rob Ramage oli joukkueen kapteeni -
hänen tehtävänään oli ampua kiekko maalin takana ollutta
pankin mainosta vasten.
Vaikka Patrick Roy voitti pelin 30 torjunnallaan - hän teki jälleen
virheen yrittämällä käsitellä kiekkoa liikaa - Detroitin pelatessa
vajaalla Roy yritti käyttää hyväkseen näitten vaihtoa ja syöttää
kiekkoa ylös - Kirk Maltby katkaisi syötön ja pakotti liian
kaukana maalistaan olleen Royn yrittämään torjua harhautuksensa
ja teki tilanteesta maalin kiertämällä Royn.
Roy on joukkueensa ykköstähti ja voittaa pelejä usein yksinään -
mutta nämä liialliset hölmöilyt kiekon kanssa ovat maksaneet
jo useamman kerran Coloradolle nyt näissä pudotuspeleissä.
Steve Yzerman, joka pelaa toinen polvi loukkaantuneena,
ei ole pelisarjan aikana tehnyt yhtään maalia - hän on Coloradon
erityishuomion alaisena - varsinkin Darius Kasparaitiksen
puhtaitten ja vähemmän puhtaitten taklausten kohteena koko ajan.
Muuten Colorado Avalanchen pelistä on huomioitava joukkueen
kyky pelata kiekko nopeasti pois omalta alueelta - Avs on tässä
yksi kaikkien aikojen parhaista - kun kiekko syötetään laitoja
pitkin ylös, vastustajien puolustajat eivät usein edes uskalla
tulla vastaan, koska Coloradon laiturit pelaavat kiekon niin
nopeasti laitojen kautta alueelta ulos.
Detroit ei ole vielä saanut peliään kuntoon tässä sarjassa -
ehkä he pelaavat paremmin vieraissa.
Itäisen Konferenssin finaali Toronto Maple Leafs vs.
Carolina Hurricanes
Tilanne pelisarjassa on tällä hetkellä Carolinan johto otteluvoitoin
2-1 - seuraava neljäs peli pelataan Torontossa torstaina ja tässä
tilanteessa Toronto Maple Leafsille tässä on kyseessä ehdottomasti
pakkovoitto - jos Carolina onnistuu voittamaan neljännen pelin ja
menemään viidenteen peliin 3-1 ottelujohdossa pelisarja katkolla -
Toronto on todella hätää kärsimässä.
Game 1
Ensimmäinen ottelu pelattiin Raleighissä, Pohjois-Carolinan
osavaltiossa - Toronto meni peliin ehdittyään levätä vain yhden
välipäivän kovan seitsemänteen peliin venyneen Ottawa-sarjan
jälkeen - sitä ennenhän Toronto oli ehtinyt pelata jo ensimmäisellä
kierroksella ehkä koko näitten playoffsien fyysisesti kovimman
sarjan NY Islandersia vastaan; sekin venyi seitsemänteen peliin
eikä Maple Leafs päässyt senkään jälkeen lepäämään kuin yhden
päivän välissä.
Pelisarjan kaikki kolme ottelua ovat toistaiseksi päättyneet 2-1
lopputulokseen. Ensimmäisen ottelun Toronto onnistui voittamaan
vieraissa kääntäen näin kotikenttäedun takaisin itselleen.
Ensimmäisen ottelun voiton takasi maalivahti Curtis Joseph
pelaamalla loistavasti, 31 torjuntaa. Lisäksi Toronton alivoimapeli
onnistui tappamaan kahdeksan yhdeksästä Carolinan ylivoimasta.
Erik Cole, joka oli voiton päätekijöitä Montreal-sarjassa, on
ollut yhtä vakuuttava myös konferenssin finaalissa, jatkaen samaa
peliä. Kahdeksan taklausta ensimmäisessä Toronto-pelissä -
monet näistä varsinkin alussa isokokoisen ja fyysisen Carolinan
yrittäessa kovalla taklauspelillä päästä yliotteeseen kovia
kokeneesta Leafsistä.
Toronto itse asiassa pelasi ensimmäisessä erässä ilmiselvää
trappiä - aika yllättävää valmentaja Pat Quinniltä - 1-2-2
trappiä Carolinan yrittäessä vimmatusti ottaa yliotetta.
Eric Cole oli pelaaja, jota New Jersey Devils ei ehkä tuntenut
edes tarpeeksi hyvin ensimmäisellä kierroksella ennenkuin pelit
oli ohi - Montreal Canadiensilla taas ei pienikokoisena porukkana
oikein ollut millä vastata - nyt Toronto oli ensimmäisessä pelissä
selvästi ottanut Colen erityishuomioon, tämän miehen merkitys
Carolinan fyysisen pelin johtajana oli otettu huomioon ja taktiikkana
oli pitää Erik Cole kurissa, Bryan McCabe otti yhden jäähynkin
torpaten Colen jäähän - tämä jäähy on nähtävä lähinnä sijoituksena
tulevaisuuteen - on selvää, että jos Carolina Hurricanesin aikoo
voittaa playoffseissa, mies nimeltä Erik Cole on lakaistava
pois edestä tehokkaasti.
Tiettyihin pelaajiin kohdistuva erityistaktiikka on aina yksi
tärkeimmistä taktiikoista kun pelataan Stanley Cupista.
Alexander Mogilny teki ensimmäisessä pelissä playoffsien
kahdeksannen maalinsa - samalla ottaen pudotuspelien maalipörssin
ykköstilan. Ensimmäisen pelin sankari oli Jonas Höglund, joka
ohjasi aika mailallaan farmipuolustaja Nathan Dempseyn
siniviivalaukauksen maaliin - Höglundin maila oli todella
lähellä sallittua ylärimakorkeutta ohjauksessa ja maali jouduttiin
varmistamaan videotuomareilta ennenkuin se hyväksyttiin.
Höglundista tuli jo seitsemäs Toronto Maple Leafsin pelaaja
näissä playoffseissa, joka on tehnyt voittomaalin - Gary
Robertsin ja Mats Sundinin poissaollessa Alyn McCauleyn
ja Jonas Höglundin ykkösketju oli todella tärkeä Torontolle.
Höglund on ollut yksi yllättäjistä näissä playoffseissa -
pelaaja, joka on pelannut niin tehottomasti aikaisemmin
pudotuspeleissä, että monen mielestä hänelle ei olisi pitänyt
edes antaa pelipaikkaa näissä peleissä.
Toronto otti ensimmäisessä pelissä liikaa jäähyjä, yhdeksän -
vaikka onnistui niistä yhtä lukuunottamatta kaikki tappamaankin -
silti voidaan sanoa Toronton varastaneen ensimmäisen -
olisi luullut Toronton oppineen läksynsä kahdesta ensimmäisestä
kierroksesta.
Toronton alivoimapelin pelaajat, Travis Green(Toronton ykkösmies
aloitusympyrässä - itse asiassa jäljelläolevista koko playoffsien
ykkönen), Shayne Corson, Alyn McCauley ja Alexander Mogilny
pelasivat paljon minuutteja alivoimalla tehden hyvää työtä
ensimmäisessä Carolina-ottelussa ja tietenkin joukkueen tärkein
alivoimapelaaja Curtis Joseph mahdollisti voiton.
Jos liikoja jäähyjä ei oteta huomioon, muuten Toronto pelasi
hyvän pelin saaden rotaatiopelinsä eli cycle-pelinsä käyntiin
syvällä Carolinan päädyssä.
Toronto pelasi yksinkertaisen vierasottelun ohjaten hyökkäykset
ulospäin puolustuksessa, pitäen suunnanmuutokset minimissä
ottamatta mitään riskejä hyökkäyspelissä puolustuksen
kustannuksella.
Carolina ei pelannut parasta peliään ensimmäisessä.
Montreal-sarjassa paljon huomiota saanut BBC-ketju, Battaglia-
Brindamour-Cole pidettiin kurissa tiukalla keskialueen
puolustuspelillä - ketju joutui heittämään kiekot useimmiten
Toronton päätyyn, mutta Leafsin puolustajat onnistuivat
ottamaan yhdeksän kiekkoa kymmenestä ja tekemään avaussyötön
omille nopeasti.
Toronto onnistui pitämään BBC-ketjun poissa ottelupöytäkirjasta
ensimmäisessä ottelussa - ensimmäisen kerran kuuteen otteluun.
Travis Greenin mainitsin Toronton parhaana aloittajana - syvyys
aloittajien taidoissa on myös yksi erittäin tärkeä tekijä näissä
peleissä - ja Mats Sundinilta ei voida odottaa paljoa tällä alueella,
koska hän pelaa rannemurtuman kanssa.
Carolinalla on etu tässä osastossa, Rod Brindamour, Ron Francis,
Erik Cole etunenässä - Travis Green tarvitsee apua aloituksissa
tai tästä voi tulla ongelma Torontolle.
Aloittamistaidon tärkeydestä pudotuspeleissä ehkä paras esimerkki
toistaiseksi oli San Jose Sharksin ja Colorado Avalanchen seitsemäs
peli - Coloradon yrittäessä pitää kiinni 1-0 johdostaan pelin
loppuun saakka, Joe Sakic voitti kolme oman pään p-pistealoitusta
peräkkäin aivan pelin viimeisillä sekunneilla - San Jose ei
saanut kiekkoa haltuunsa ja Colorado meni jatkoon.
Vaikka Peter Forsbergiä juhlittiin sen ottelun suurena tähtenä
maalintekijänä - toinen supertähti teki kaikessa hiljaisuudessa
ihan yhtä tärkeää työtä voiton eteen.
Toinen peli, Mats Sundinin paluu
Pelattuaan 15 ottelua 29:ssä päivässä Toronto Maple Leafs sai
viikko sitten perjantaina harvinaiset kaksi välipäivää ennen toista
Carolina-peliä ja pelaajat saivat viikko sitten perjantaina viettää
päivän nukkuen pitkään ja pelaten golfia.
Ainoa aikaisempi kahden päivän tauko Torontolla oli ensimmäisen
kierroksen NY Islanders-sarjan toisen pelin jälkeen - eli kevät on
ollut todella rankka Maple Leafsille kaikkine peleineen ja
varsinkin loukkaantumisineen - akkujen lataus edes yhden päivän
ajan oli todella tervetullutta, loukkaantuneista pelaajista, kuten
Tie Domi, Mats Sundin, Garry Valk ja Jyrki Lumme puhumattakaan.
Leafsin pelaajien nauttiessa lepopäivästä Carolina Hurricanes piti
kovavauhtiset harjoitukset, joissa keskityttiin etenkin kiekon
hallussapitoon - Toronton tukkiessa keskikentän, Carolinan
ainoa mahdollisuus on mennä läpi järkevällä syöttöpelillä.
Toronton kapteeni Mats Sundin teki paluun toiseen peliin
sunnuntaina - yleensähän rannemurtumalle annetaan pakollinen
neljä viikkoa - Sundin tuli takaisin kolme päivää ennen neljän
viikon kulumista.
Myös hyökkääjä Darcy Tucker teki paluun jäälle tässä ottelussa
vain vähän yli viikon sen jälkeen kun Ottawan Daniel Alfredsson
ajoi tämän pää edellä laitaan - Tuckerilta murtui tilanteessa
lapaluu ja olkapää meni ilmeisesti sijoiltaan - eli Tucker
palasi jäälle aikamoisten kipujen kanssa.
Myös Tie Domi teki paluun nilkkavamman jälkeen.
Toronto käytti periaatteessa vain yhdeksää hyökkääjää ensimmäisessä
ottelussa, - nelosketju sai vain puolitoistaminuuttia, Carolina
on niin iso ja vahva ja kovaa luisteleva joukkue, että
jossain vaiheessa liika peluuttaminen kostautuu.
Siksi Toronton kannalta on erityisen tärkeää saada kaikki miehet
takaisin jäälle terveenä.
Kolmas peli ratkaistiin vasta jatkoajalla - Toronton tasoitettua
peli vain 7.8 sekuntia ennen peliajan päättymistä Alyn McCauleyn
maalilla.
Pelin sankariksi tuli jälleen ruotsalainen pelaaja, Nicklas Wallin,
sama puolustaja, joka ratkaisi myös Montreal-sarjan neljännen
pelin jatkoajalla - Wallinin laukaisema kiekko osui pariin
muuhun pelaajaan matkallaan maaliin, mutta ratkaisi pelin.
Toinenkin ottelu oli tiukka fyysinen puolustustaistelu, paljon
taklauksia, paljon blokattuja laukauksia ja ratkaisu vain
yhden maalin erolla, koska tilaa kunnon maalipaikkojen
luomiseksi ei annettu.
Lisäksi Carolina voitti taklaustilaston lähes suhteella 2-1 vastaan
ja todella sai taklauspelinsä kuntoon toisessa pelissä -
parhaimmillaan Carolinan peli on nopeaa luistelua ja kovaa
taklauspeliä.
Mats Sundin pelasi paremmin Game 3:ssa kuin edellisessä.
Kysymykseksi nousikin tässä vaiheessa missä ketjussa Sundinia
kannattaa peluuttaa - ykkösketju Roberts-McCauley-Höglund on
Sundinin poissaollessa ollut niin hyvä, että sen hajoittaminen ei
olisi hyvä idea. Sundinille pitäisi ehkä löytää peliaikaa kakkosessa
Alexander Mogilnyn kanssa ja ehkä Shayne Corsonin tai Darcy
Tuckerin kanssa - tällainen ketjukokoonpano mahdollistaisi
Torontolle kahden hyökkäävän huippuketjun peluuttamisen ja
ehkä mahdollistaisi Toronton tien Stanley Cup-finaaleihin
ensi kertaa muuten sitten mestaruuskevään 1967 - viimeisen
Original Six eli kuuden joukkueen NHL:n aikakauden
viimeisen kevään mestaruuden.
Game 3
Ennen kolmatta peliä, Toronton päävalmentaja ja GM Pat Quinn
vei itsensä sairaalaan rintavaivojen vuoksi ja joukkuetta valmensi
kakkosvalmentaja Rick Ley.
Valmentaminen on kovaa sydämelle käyvää hommaa ja Pat Quinn
on iso mies.
Ykkösvalmentajan puuttuminen ei lyhyellä tähtäimellä ole
katastrofaalinen tilanne NHL-joukkueelle - jos ajatellaan NHL-
porukan valmennusta nykypäivänä, niin paljon vastuuta annetaan
muille apulaisvalmentajille, playoffpeliin valmistautumisessa
apuvalmentajien työ on tärkeää varsinkin valmistettaessa joukkuetta
erikoistilannepelaamiseen, ylivoimaan, alivoimaan jne -.
Eikä Rick Ley tietenkään ole mikään keltanokka penkin takana -
hän on valmentanut vuosia ammattilaistasolla ja ollut päävalmentajana
NHL:ssäkin Vancouverissa ja Hartfordissa.
Ainoa hankalampi tilanne Rick Leyllä penkin takana tuli tilanteessa,
jossa Alexander Mogilny loukkaantui ja hän joutui sekoittamaan
pelaajapakkaa vähän tehdäkseen tarvittavat muutokset.
Kolmas Torontossa pelattu peli ei ollut parasta tähän asti nähtyä
kiekkoa - molemmat joukkueet pelasivat varovasti, vain 10-11
laukausta maalia kohti per joukkue kahdessa ensimmäisessä
erässä. Mutta ensimmäisessä erässä ylivoimapeli nousi taas
ratkaisuasemaan - kuten aina playoffseissa - vanha 22-kautta
NHL:ssä tehnyt kettu Ron Francis sai Carolinan mielet rauhoittumaan
hankkimalla kiekon kulmatilanteessa, ja syöttämällä tilanteen
siniviivapelaajille - lopulta Francis ohjasi Sami Kapasen maalin
ohi menossa olleen laukauksen Curtis Josephin hanskan ohi.
Tästä maalista Carolina Hurricanes sai hermonsa kuriin ja pääsi
peliin mukaan. Carolina on kova joukkue, kova puolustamaan,
hyvä maalivahti ja joukkue, joka ei joudu paniikkiin tiukassa
paikassa.
Toisen erän lopussa erikoistilannepelaaminen tuli taas esiin -
tällä kertaa Bryan McCaben tasoitettua peli Mats Sundinin
syötöstä. Sundin pelasi tämän toisen pelinsä rannevammasta
palattuaan jo paljon paremmin kuin ensimmäisen.
Jatkoajalla Carolinan kokemus ja itseluottamus jatkoajalla
pelaamisesta ratkaisi pelin. Carolina on voittanut viisi kertaa
jatkoajalla playoffseissa kuudesta ja pelasi jo runkosarjassa
27 kertaa jatkoajalla.
Ron Francis loi maalitilanteen kiertämällä Anders Erikssonin ja
potkaisemalla kiekon Jeff O’Neilille. O’Neil oli ottelun sankari -
hän sai ensimmäisessä erässä kiekon oikean silmänsä alle, ja silmästä
otettiin välillä pahimmat nesteet pois, ja sitä pidettiin auki
teipillä - O’Neillin naamasta ei paljoa silmää näkynyt.
Sisukas esitys O’Neililtä, joka ei ole muuten pelannut parasta
kiekkoaan näissä playoffseissa.
Tämä oli jo kolmas 2-1 peli tässä pelisarjassa ja toinen jatkoaika
voitto Carolinalle peräkkäin - näin Carolina otti kotikenttäedun
takaisin.
Carolina muutti Torontoon mentäessä pelifilosofiaansa hieman, ei
antanut Leafsille paljoa tilaa maalintekoon ja otti voiton.
Pieni Latvian mies, Arturs Irbe on pelannut loistavasti näissä
playoffseissa. Tässä on kiekkoilija, jonka NHL-ura on mennyt
välillä ylös ja välillä alas, välillä hän on joutunut taistemaan
peliajasta eri joukkueisssa ja jopa näissä playoffseissa hänet
on kahdesti vedetty pois maalin suulta, mutta Irbe jatkaa
sisukkaasti hienoja esityksiä - vain kahden voiton päässä
finaalista. Irbestä on vaikea olla pitämättä - hän on niin
hyvä että pystyy voittamaan pelejä yksinään.
Maalivahdit ovat kaikista jääkiekkoilijoista eniten taikauskoisia,
ja yksi Irben aina toistamista asioista on aina pukuhuoneeseen
mentäessä hanskojen ja kypärän jättäminen pelaajapenkille.
Ja Carolinalla on fantastinen tilanne vielä siinä mielessä,
että jos Irbe sattuisi pettämään, kakkosmaalivahtina on
Kevin Weekes, joka myös pystyy pelaamaan huipputasolla
tarvittaessa.
Sami Kapanen on selvästi menettänyt itseluottamuksensa - hän
ei ole saanut tehtyä ainoatakaan maalia koko playoffseissa -
kolmannessa pelissä/erässä tolppa soi - mutta välillä on jo
ihmetelty, miksi valmentaja Paul Maurice peluuttaa Kapasta
ylivoimapelin pointilla siniviivalla, koska hän ei ole saanut
yhtään mitään aikaan koko keväänä. Toivottavasti saa pelin
kulkemaan vielä.
Kolmannessa pelissä Kapanen loi ensimmäisen maalin laukauksellaan
ja jatkoajalla pohjusti voittomaalia mennen suoraan maalille ja
saaden ensin Gary Robertsin pois pelistä ja sitten vielä
järjestäen ruuhkaa Curtis Josephin eteen työntäen Alyn
McCauleyn kumoon maalin edessä.
Jos Sami Kapanenkin saa hyökkäyspelin kuntoon ja alkaa tehdä
maaleja, tämä pelisarja voi olla ohi nopeasti.
Yksi mielenkiintoinen teema kolmannessa pelissä oli Toronton
huolimattomuus vaihtotilanteissa - usein jäällä olleet pelaajat
pelaavat itsensä liian väsyksiin ja sitten lähtevät huolimattomasti
väärään aikaan ja liian hitaasti hakemaan vaihtoa - Carolina
käytti näitä tilanteita hyväkseen. Esimerkiksi jatkoajalla
maalitilanteen luonut Ron Francis sai nopean syötön omalta
puolustajalta toisesta päästä punaviivalle samaan aikaan
kun Toronto onopean syötön omalta puolustajalta toisesta päästä punaviivalle samaan aikaan
kun Toronto oli toisella puolella tekemässä vaihtoa - tämä
antoi mahdollisuuden Carolinalle päästä nopealla
suunnanmuutoksella maalitilanteeseen.
Carolinan ykkösketju pelasi tässä pelissä vihdoinkin kuin
ykkösketju pitkästä aikaa ja teki tärkeät maalit.
Tätä ennen on puhuttu lähes pelkästään kakkosketjusta, BBC-
ketjusta , joka on ollut kevään puheenaihe.
Toronto joutui pelaamaan puolustusvoittoista kiekkoa aikaisemmin
playoffseissa kärsiessään lukuisista loukkaantumisista, nyt
Carolinan hallitessa tätä pelisarjaa, Leafsin on muutettava
tyyliään ja voitettava neljäs peli.
Carolina Hurricanes on joukkue, joka pudotti New Jersey Devilsin
näistä playoffseista, - ehkä suurin yllätys tänä keväänä - mies
miestä vastaan puolustusysteemiä pelaava joukkue - Toronton
on alettava pelaamaan enemmän hyökkäysvoittoisesti ja ehkä
jopa puolustettava rohkeammin vaikka lähettämällä kolmas
mies karvaukseen aiheuttamaan hämminkiä ja siten yrittää
luoda maalintekopaikkoja Irben eteen tai ehkä antaa puolustajan
nousta hyökkäykseen välillä tai jotain sellaista.
Toronton on pakko alkaa ottaa riskejä tai pelit ovat pian
ohitse. Joukkue tarvitsee tietenkin terveen Mats Sundinin ja
Alexander Mogilnyn takaisin.
Toronton kyky tehdä maaleja tulevissa peleissä tulee olemaan
ratkaiseva teema.