Joukkue jonka suurimmat hyökkäyssuunnan tähdet viilettävät sairastuvalla ei voi menestyä, eihän?
Väärin.
Pelicans ei ole lähtenyt piiloutumaan poissaolojensa taakse, vaan tuonut pelinsä väkevästi suurimpien mestarikandidaattien kasvoille. Taustalta tulevien tehojen määrä on ollut erinomainen. Vadim Pereskokov salpautti hengityksiä Hippoksella uskomattomalla soolomaalilla, Aleksi Rekonen ja Kimi Koivisto ovat ottaneet harppauksia eteenpäin.
Tässä vain muutama nosto ryhmästä, jossa onnistujia riittää. Nuoria pelaajia pursuava ryhmä on ollut kovalla opin tiellä, jolla hyviä asioita tarttuu reippaasti puseroon vielä ennen kevään ratkaisupelejä.
Libor Sulakin ja Jesse Saarisen kaltaisten vahvistusten liittyminen remmiin kesken kauden vain vahvistaa ryhmää. Nimilista on myös paperilla varsin vakuuttava varsinkin, kun sairastupa tyhjenee Iikka Kangasniemen kaltaisista tähdistä.
Oma särmä löytyy edelleen mastokaupungin ylpeyden pelistä, jolla erään mestarivalmentajan "meille ei vittuilla"-teema pysyy hyvissä voimissa. Tätä ei kuitenkaan tule rinnastaa viime kauden kurittomuuteen kautta linjan, joka oli yksi tuhoava tekijä Pelicansin mitalijahdissa.
Kun tämä kurinalaisuus on siirtynyt myös puolustuspelaamiseen, ei lahtelaisryhmää sovi väheksyä. Johtoa suojellaan erinomaisella yhtenäisyydellä, joka sai jopa hyökkäyspään tähtiä vilisevän JYPin täysin polvilleen.
Petri Matikaisen projekti on ottanut varmoja askeleita eteenpäin, mutta mitalipelit ovat vielä jääneet tavoitteeksi. Tällä kaudella asetelmat mitalijahtiin näyttävät paremmilta kuin kertaakaan aiemmin.
