Paperilla konfrensseista selkästi kovemman, läntisen konfrenssin voittajaksi selviytyi sensaatiomaisesti Anaheim Mighty Ducks. Ankat pudottivat jatkosta niin hallitsevan mestarin Detroit Red Wingsin, kuin konferenssivoittaja Dallas Starsin, sekä kauden toisen sensaation Minnesota Wildin.
New Jersey Devils puolestaan oli jo ennen kautta monien asiantuntijoiden suosikki itäisen konfrenssin Stanley Cup -finalistiksi Philadelphian, Toronton ja Ottawan ohella. Martin Brodeurin voittaessa jälleen yli 40 ottelua runkosarjassa ja jatkettuaan huikeita otteitaan myös pudotuspeleissä oli joukkueelle asfaltoitu valmis tie Stanley Cupin finaaleihin. Ja tuota tietä joukkue kulki suvereenisti sekä Boston Bruinsin että Tampa Bay Lightingin ohi takerrellen ainoastaan konfrenssifinaaleissa Senatorsia vastaan.
Odotettavissa hamaan loppuun saakka...
Tämän vuotisista finaaleista onkin lähes poikkeuksetta povattu vähämaalista “trapfestia” molempien joukkueiden pelatessa peliään tiukkaan siniviivamurtoon ja huikaiseviin maalivahteihinsa luottaen. Maalivahtien taistelu sarjasta on epäilemättä tulossa ja maalivahtien rooli korostuukin entisestään huipentuen finaaleissa. Devilsin Martin Brodeur pelaa tasollaan, joka tarkoittanee tällä hetkellä maailman parasta. Ducksin Jean-Sebastian Giguere on puolestaan tämän kauden playoffs-sensaatio, jonka rooli ankkalauman viimeisenä lukkona on jopa Brodeuria tärkeämpi. Se, että Disneyn ankkafiguurit pelaavat nyt siellä missä pelaavat, on mielestäni suurimmaksi osaksi juuri “Jiggyn” ansiota vähättelemättä yhtään Mike Babcokin muiden suojattien esitystä kypsän ja tiukan kurinalaisessa pelisysteemissä ja sen orjallisessa noudattamisessa.
Molempien joukkueiden peli perustuu siis tiukkaan trap-puolustamiseen. Siihen, että jokainen pelaaja egosta ja statuksesta riippumatta pelaa juuri siten kuin systeemi häntä vaatii pelaamaan. Kummassakin joukkueessa myös “tähtihyökkääjät” kuten Devilsin Patrick Elias tai Ducksin Paul Kariya pelaavat pelisysteemille ja joukkueelle sen sijaan, että yrittäisivät ratkoa otteluita omalla henkilökohtaisella panoksellaan. Tähän asti systeemi on molemmissa joukkueissa toiminut – toisin kuten esimerkiksi tähtien egoiluun kaatuneissa Red Wingsissä tai Avalanchessa.
Kuten olen aiemmin sanonut, pelkäänkin että finaaleissa ei kamppailla siitä, kumpi joukkue saa pelin (ainakin näennäiseen) hallintaansa, vaan siitä kumpi saa patistettua toisen ottamaan ohjat käsiinsä ja kumpi joukkueista saa itse keskittyä tarkkaan puolustamiseen ja nopeisiin vastahyökkäyksiin.
Vievätkö taisteluparit mielenkiinnon itse pelistä?
Ottelusarjassa kiinnostavinta tuleekin olemaan tiettyjen roolipelaajien kaksinkamppailut, eivätkä hienot give 'n go-kuviot tai näyttävät yksilösuoritukset kiekon kanssa. Molemmissa joukkueissa pelaa useita roolipelaajia, joilla on tietty tehtävä ja jotka ovat siitä tähän asti suoriutuneet vähintäänkin hienosti. Puolustavien puolustajien kaksinkamppailussa taistoa vastustajan hyökkääjien pehmittämisestä ja pimentämisestä kamppailua käyvät paholaisten konkaripakki Scott Stevens ja samaa roolia ankkalaumassa pelaava Keith Carney. Puolustavien keskushyökkääjien kuninkuudesta kamppailevat huikeasti pelanneet John Madden Devilsistä, sekä Steve Rucchin Mahtiankoista. Kiekollisten puolustajien valtikasta taistelvat Sandis Ozolinsh ja Scott Niedermeyer. “Tähtihyökkääjien” - joita siis tässä sarjassa käytännössä ei tunneta – kamppailua käyvät Devilsin vaisusti pelannut, mutta aina vaarallinen Patrick Elias, sekä ankkakapteeni Paul Kariya. Valmentajien yhteenotossa kohtaavat tämän kauden yllättäjä Mike Babcok ja vanha konkari Pat Burns, jotka omalla henkilökohtaisella nokituksellaan ratkovat pelin kulkua huomattavan paljon. Pat Burns onkin hyvässä vauhdissa vietyään peluutusrintamalla Senatorsien Jacques Martinia itäisen konfrenssin finaaleissa kuin kuuluisaa vuohipukkia narussa.
Yksi kamppailu kuitenkin on ylitse muiden. “Hyvä maalivahti on puoli joukkuetta” -fraasi joutaa tässä sarjassa kompostiin joskus uudelleen käytettäväksi. Tässä sarjassa maalivahdit, Jiggy Giguere ja Martin Brodeur ovat vähintäänkin 80% joukkueidensa hyvyydestä.
Kohti Stanley Cupia
Neljän vuoden aikana kolmasti finaaleissa pelannut New Jersey Devils lähtee siis sarjaan kotiedun turvin paremman runkosarjasijoituksensa ansiosta. Luultavasti Devilsin kotietu kuitenkin kompensoituu Mighty Ducksin saatua kymmenen päivän lepo- ja harjoittelutauon pudotettuaan Wildin suoraan neljässä ottelussa, kun taas Devils joutuu lähtemään finaaleihin takanaan vain kolme lepopäivää todella tiukan, Ottawaa vastaan pelaamansa konfrenssivälierän jälkeen.
Itse pelin luonteesta voi povata finaalimaisen tiukkaa ja riskitöntä vääntöä. Keskialueen ylitys tulee olemaan todella vaikeaa johtuen molempien joukkueiden suosimasta trap-puolustustaktiikasta. Kiekko tullaan lyömään ristikulmaan lähes poikkeuksetta heti punaviivan jälkeen ja peliä lähdetään pelaamaan kulmien kautta tiukasti karvaamalla. Brodeurin taitava, ehkä maailman paras mailatyöskentely antaa paholaislaumalle sen edun, että kiekon karvaaminen päädyssä tulee olemaan huomattavasti vaikeampaa Ducksille, kuin Devilsille “Jiggyn” ollessa kahta luokkaa Brodeuria huonompi mailankäsittelijä.
Erikoistilanteiden, yli- ja alivoiman merkitys korostuu entisestään tiukan puolustussysteemin ja kahden phantom-luokan maalivahdin tehdessä maalinteon tasakentällisen erityisen hankalaksi. Joukkueista runkosarjan huonoin ylivoimajoukkue, New Jersey on ollut pudotuspeleissä jonkin verran Mahtiankkoja tehokkaampi joukkue. Alivoimalla joukkueet ovat olleet suurin piirtein yhtä hyviä hoitaen keskmäärin 88 alivoimaa sadasta ilman takaiskuja. Täytyy muistaa kuitenkin, etteivät tilastot kerro joukkueiden hyvyydestä tai huonoudesta pudotuspeleissä juuri mitään vastustajien ollessa usein aivan eri luokkaa. Finaaleissa Paul Kariyan rooli Anaheimin ylivoiman pyörittäjänä nouseekin sarjan kannalta suuremmaksi kuin moni osaa odottaa. Uskon, että hiukan vaisusti pisteitä tehtaillut Kariya puhkeaa kukkaan finaaleissa tehden pisteensä juuri ylivoimalla.
Viimeinen voitelu
Tämä on sitä miksi jääkiekkoa NHL:ssä pelataan. Tämä on sitä mitä pelaajat tahtovat. Suuret ottelut punnitsevat pelaajien todelliset taidot ja henkisen kantin. Stanley Cupin voittanut jääkiekkoilija voi kuolla ollen tyytyväinen uraansa, sitä ilman jäänyt tietää, että jotain uralta jäi puuttumaan. Tämä on jääkiekkoilijan taivas ja helvetti – tämä on kurotus kohti Stanley Cupia.
Ennustan Stanley Cupin tämän vuotiseksi mestariksi New Jersey Devilsiä otteluvoitoin 4-2. Devilsin rautainen kokemus ja joukkueeseen juurtunut menestymisen kulttuuri kääntää vaa'an niukasti Devilsin suuntaan ja paholaiset juhlivat mestaruutta pettyneiden ankkafanien silmien alla Arrowhead Pondilla.
