Saman tien, kun tuli tieto, että NHL-pelaajat eivät pelaa Pyeongchangissa, Marko Anttila näki tilaisuutensa.
Hänellä, niin kuin monella muullakin Euroopan sarjoissa kiekkoilevalla pelaajalla, olisi mahdollisuus pelata olympiakullasta.
– Olympiapaikka oli tavoitteena siitä lähtien, kun NHL sanoi ettei ole mukana. Hieno juttu ja ainutlaatuinen tilaisuus uralla, Anttila sanoo.
Tie olympialaisiin ja ammattilaiseksi on ollut pitkä, joskus myös kivinenkin.
Kaksi vuotta ennen Suomen pääsarjatasolle nousuaan Anttila pelasi Lempäälän Kisassa B-junioreiden I-divisioonaa.
Ei siis millään huipputasolla tai ikäluokkansa parhaiden pelaajien mukana.
– Siinä on pieni ero verrattuna siihen, missä esimerkiksi Eeli Tolvanen on nyt. Minä olin 18-vuotiaana B-junioreiden ykkösdivarissa ja hän on olympialaisissa, Anttila hymähtää.
Nyt tosin roolia pelaavasta kokoonpanosta ei ole olympiajoukkueesta löytynyt. Anttila seurasi ensimmäisen pelin vaihtopenkiltä 13. hyökkääjänä ja sen jälkeen katsomosta.
Neljännesvälierässä Etelä-Koreaa vastaan hän on jälleen 13. hyökkääjä.
Anttila haluaa olla kokonaisvaltainen pelaaja
Anttila on 32-vuotiaanakin pystynyt kehittymään koko ajan niin, että hän on olympiajoukkueessa mukana. Pitkänhuiskea hyökkääjä on mennyt viime vuosina fyysisesti koko ajan eteenpäin, ja lisäksi hän on saanut pelata ilman suurempia loukkaantumisia.
Helsingin Jokereita seurajoukkuetasolla edustava Anttila on äärimmäisen monipuolinen pelaaja. Ison kokonsa ansiosta hän on arvokas pelaaja kulmatilanteissa erityisesti kiekon suojaamisessa. Pitkä maila on iso etu alivoimalla.
Anttila on halunnut kehittää omaa kokonaisvaltaista peliään ja onnistunutkin siinä.
– Nykyään pystyn pelaamaan monia eri tilanteita. Se lämmittää eniten itseäni. Olen pyrkinyt aina olemaan kokonaisvaltainen pelaaja; sellainen jonka voi heittää koska vain jäälle. Sitä pitää edelleen kehittää.
Laukaus Anttilalla on ollut aina hyvä, mutta etenkin viime vuosina se on vaikuttanut vain parantuneen entisestään. Jokereissa Anttila on tykittänyt melkoisia pommeja niin lämärillä kuin rannelaukauksella.
Tietoisesti Anttila ei kuitenkaan ole laukaustaan kehittänyt, koska se ei ole ollut varsinaisesti Anttilan heikkous, mutta maalinteko kokonaisuutena on ollut viime vuosina kehityskohteena.
– Koko ajan katselen uusia juttuja siihen. Se, että sen saa peleihin, on eri asia. Sen eteen tehdään töitä.
- Esimerkiksi täällä on ollut hyvää aikaa kehittää sitä maalintekoa. Olen tehnytkin sen eteen paljon hommia, jos se kantaisi tässä turnauksessa hedelmää tai tulevissa pudotuspeleissä, Anttila pohtii.
Kasvukivut söivät paloa ja pituuskasvu heikensi koordinaatiota
Anttilan tie ammattilaiseksi ei ole ollut välttämättä se ruusuisin.
Anttila tunnetaan pituudesta, sillä Lempäälän Kisan kasvatilla on mittaa tarkalleen 203 senttimetriä. Nykyään Anttila pystyy hyödyntämään kokoaan kaukalossa, mutta nuoruudessa nopea pituuskasvu hidasti kehitystä ja oli viedä palon koko lajiin.
Nopea kasvupyrähdys tuli seitsemännen ja kahdeksannen luokan tienoilla.
– En muista ihan tarkkoja faktoja, mutta kymmeniä senttejä tuli. Kyllä siinä urheileminen oli aika vaikeaa silloin, kun paikkoja kolotti ja koordinaatio hävisi. Intokin oli vähän koetuksella siinä vaiheessa.
Anttila pelasi ennen pikaista kasvupyrähdystä Ilveksessä, mutta pituuskasvun seurauksena koordinaation heikkennyttyä merkittävästi, hän joutui siirtymään LeKiin.
"Ei se meikäläisen pelaaminen kovin nättiä ollut; saati näyttänyt siltä, että tuosta voisi tulla huippupelaaja."
Tavoitteet tosin eivät Anttilalla olleet siinä vaiheessa ammattilaisuudessa. Tiputus Ilvekseen tuli Anttilan mukaan täysin ymmärrettävistä syistä.
– Ei se meikäläisen pelaaminen kovin nättiä ollut; saati näyttänyt siltä, että tuosta voisi tulla huippupelaaja. Kasvupyrähdys vei niin paljon tärkeitä elementtejä tässä jääkiekossa. Treenaaminen kärsi, kun kivut olivat ajoittain aika kovat säärissä ja polvissa.
Kovat kivut söivät motivaatiota, ja Anttilan mukaan palo jääkiekkoon kärsi hetkellisesti. Hokkareiden laittaminen naulaan ei kuitenkaan käynyt mielessä.
– Ei se lopettaminen ollut kovin lähellä silloinkaan, kun into ei ollut ihan huipussaan. Kyllä sitä mietti, kun Ilveksestä tippui, että tämä ei ole hauskaa. Kyllä se sen verran hauskaa loppujen lopuksi oli, että tuli jatkettua ja hyvä näin.
Jossain palo lajia kohtaan säilyi. Kun pahin pituuskasvun vaihe oli ohi yhdeksännen luokan tienoilla ja Anttila oli siirtynyt LeKiin, jääkiekko oli jälleen nautinnollista.
– Lukioikäisenä alkoi homma tuntumaan taas hauskalta ja kroppa omalta. Tiesi vähän, milloin menee vasen jalka ja milloin oikea. Se into palasi.
Anttila korostaa, että yläaste- ja lukioaikana hän pelasi jääkiekkoa, koska se oli hauskaa. Ammattilaisuus ei ollut päällimmäisenä mielessä silloin.
Ajatus siitä, että jääkiekko voisi olla ammatti, kypsyi vasta vajaa parikymppisenä.
– En tiedä, milloin ne ajatukset muille tulevat. Totta kai lapset haluavat olla ammattijääkiekkoilijoita, ja niin minäkin halusin. Ajatus kypsyi vasta 18-19-vuotiaana, että voisi olla joku sauma ammattilaiseksi. Olin 19-vuotias, kun pääsin Ilvekseen näytille. Tuli yhdessä keväässä se idea, että tästä voi tullakin jotain.
Ensimmäinen liigapeli vei ammattilaisuuden kynnykselle
Vaikka nuoruus oli ollut Anttilalle haasteellinen pituuskasvun ja kasvukipujen vuoksi, hän nousi varsin nopeasti liigajäille.
Ennen nousua Anttila kuitenkin tahkoi peräti kolmessa eri LeKin joukkueessa isoja minuutteja. Valtavat pelimäärät kypsyttivät hänet lopulta myös pääsarjatason pelaajaksi.
– Kyllä Lempäälään täytyy lähettää kiitosta, että siellä sai pelata paljon. Pelasin kolmessa ryhmässä, eli olin B- ja A-junioreissa sekä silloin tällöin edustuksen mukana. Siinä tuli toistoja ja pelejä aika paljon. Se kehitti. Välillä ei pääkään pysynyt mukana, että minkä joukkueen treeneissä ollaan.
"Täytyy olla tyytyväinen, että jaksoin painaa sen työn läpi ja kehityin hyväksi liigapelaajaksi siinä vaiheessa."
Anttilaan uskoivat kaksi valmentajaa, jotka vaikuttivat lopulta hänen uraansa merkittävästi. Kari Järvinen toimi silloin LeKin edustusjoukkueen valmentajana, ja Juha Pajuoja oli Ilveksen A-junioreiden päävalmentaja.
Järvisen suosituksesta Pajuoja otti Anttilan Ilveksen A-junioreihin.
– He olivat ratkaisevia siinä, että minusta tuli ammattilaisjääkiekkoilija, Anttila muistelee.
Murtautuminen Ilveksen Liiga-miehistöön tapahtui lopulta Anttilan ollessa 19-vuotias, ja silloin hän havahtui. Jääkiekosta voisi todella tulla ammatti.
– Siinä vaiheessa, kun pelasin ensimmäisen Liiga-pelin, tajusin, että nyt on mahdollisuus. Kaikki käännetään tämän kortin varaan.
Kaudella 2004–05 Anttila pelasi Ilveksessä Liigaa 28 ottelua ja A-junioreissa 27 ottelua. Tulokaskauden jälkeen alkoi raaka työ todelliseksi ammattilaiseksi.
Kun nuorempana jääkiekkoa oli pelailtu hauskanpito mielessä eikä niinkään ammattilaisuus tavoitteena, töitä täytyi tehdä fysiikan eteen paljon.
– Silloin, kun menin Liigaan, olin ihan raakile, vaikka mittaa oli ja painoakin melkein 100 kiloa. Voimat ja muut ominaisuudet olivat aika nollatasolla. Kaksi seuraavaa vuotta olivat aika kivisiä. Opeteltiin ammattilaisuutta ja kehitettiin kroppaa siihen, mitä se vaatii. Töitä oli aika paljon. Täytyy olla tyytyväinen, että jaksoin painaa sen työn läpi ja kehityin hyväksi liigapelaajaksi siinä vaiheessa.
Maajoukkueesta KHL:ään ja sen farmisarjaan - Anttila asui lopulta jäähallissa
Kausi 2012-13 TPS:ssä oli Anttilalle todellinen läpimurto suuren yleisön tietoisuuteen. 17 maalia ja 41 tehopistettä olivat niin vakuuttava näyttö, että Anttila puki toukokuussa MM-kisoissa ensimmäistä kertaa Leijona-paidan päälleen.
Eikä kyseessä ollut mitkä tahansa MM-kisat vaan kotikisat Helsingissä.
– Ei sen hienompaa varmaan ole kuin pelata kotiyleisön edessä Leijona-paidassa. Se oli ainutlaatuinen kokemus ja koko kausi oli henkilökohtaisesti huippukausi. Se antoi jatkoa ajatellen hirveästi itseluottamusta, kun tiesi, että pystyy tekemään tulosta ja olemaan kansainvälisellä huipputasolla.
Maajoukkueeseen nousu ja tehokas kausi Liigassa toivat Anttilalle uran ensimmäisen sopimuksen ulkomaille. Se onkin miehen uran mielenkiintoisin kausi.
Kohteena oli KHL:n heikoimpiin joukkueisiin lukeutunut Metallurg Novokuznetsk, jossa tosin pelejä kertyi vain 16 kappaletta. Kaksi voittoa ja 14 tappiota.
Anttila tiesi, mihin lähti, eivätkä tapahtumat Venäjällä tulleet hänelle suurena yllätyksenä.
– Kyllä se oli tiedossa, että se tulee olemaan aikamoista taistelua. Joukkue ei ollut sarjan kärkipäässä, ei lähelläkään. Ulkomaalaisilta odotetaan paljon. Oli se aika hienoa aikaa sinänsä. Ei tuollaisia kokemuksia olisi mistään muualta saanut.
14 tappion jälkeen venäläisissä seuroissa alkaa yleensä aivan viimeistään tapahtua. Niinpä oli Anttilan vuoro pakata laukut ja suunnata siirtolista kautta KHL:n farmisarjaan VHL:ään.
– Se oli vähän sellaista hauskanpitoa enemmän kuin KHL:ssä. Siellä ei otettu niin vakavasti sitä touhua. Kuitenkin hekin olivat ammattilaisia. En ole ennen asunut jäähallissa vakituisesti, mutta siellä tuli asuttua, Anttila naurahtaa.
Mestaruuskannu puuttuu
Anttila saavutti tavoitteensa, jonka hän itselleen asetti tälle kaudelle: olympialaiset. 32-vuotiaana hän ei ole asettanut suurempia tavoitteita loppu-uraa ajatellen.
– Olen hetkessä eläjä: en hirveästi haihattele enkä oikein osaa suunnitellakaan. Jos pitäisi nyt suunnitella etelän matkaa kesäksi, se olisi aika vaikeaa, kun en tiedä yhtään, mitä edes kuukauden päästä tapahtuu.
Anttilan palkintokaapissa on A-junioreiden Suomen mestaruus kaudelta 2004–05. Muutoin kaappi ammottaakin tyhjyyttään.
Voittaminen onkin Anttilan tavoite loppu-uralle.
– Ihan hirveästi ei ole tullut kannuja nosteltua uran aikana. Voittaminen kiiltää suurimpana mielessä. Nyt varsinkin, kun olen saanut olla hyvässä joukkueessa. Se motivoi siihen, että voi voittaa jotain, Anttila viittaa seurajoukkueeseensa Jokereihin.
Tosin mestaruuden voittaminen nimenomaan Jokereissa ei ole läpihuutojuttu. Pelaajamateriaali ja resurssit kalpenevat KHL:n kärkijoukkueille.
Mestaruus vaatisi Jokereissa todellista nappisuoritusta.
– Näen, että omalla hyvällä tasolla olemme top 6 -joukkue KHL:ssä. Jos mestaruus halutaan voittaa, pitää olla ihan priima se homma.
Nyt Anttila kuitenkin keskittyy siihen, että hän pysyy valmiudessa, jos kutsu olympiajoukkueen hyökkäysketjuihin käy.
Rooli pelaavan kokoonpanon ulkopuolella ei ole tullut Anttilalle šokkina, vaikka toki halu kaukaloon on iso. Jokereissa hän on oppinut sen, että rooleja on erilaisia ja kaikki eivät mahdu pelaavaan kokoonpanoon.
– On kuitenkin olympiakisat ja olen joukkueessa mukana. Treenaillaan kovaa ja pysytään valmiina. Sitten, jos mahdollisuus tulee, on ainakin virtaa, Anttila vakuuttaa.