Yksi voitto, yksi tappio rangaistuslaukauskilpailun jälkeen ja yksi tappio varsinaisella peliajalla.
Siinä Suomen nuorten maajoukkueen saldo Mikkelin Neljän maan turnauksessa. Ainoastaan ensimmäistä peliä - rankkaritappiota Tsekille - voidaan pitää yksilöiden näytöksenä. Sekä hyvässä että pahassa sellaisena. Puolustajat vastasivat karkeista virheistä ja neloskenttänä peliin lähtenyt Piispanen - Petrell - Tukonen ilon hetkistä.
- Piispasen kenttä oli eilen sensaatiomainen. Kaikki kolme ovat ylittäneet ennakko-odotukset selvästi. Petrell on noussut ihan tyhjistä, Tukosta ei laskettu ennen kauden alkua sillä tavalla mukaan, vaikka olikin mukana listoilla, Arsi pelaa koko ajan hyvää peliä molempiin suuntiin. He
pelaavat huolellisesti ja ovat isokokoisia ja taitavia kavereita, Aravirta kehui Venäjä-pelin jälkeen
edellisen illan tehoketjuaan.
Vaikkei tämä ketju päässyt kahdessa muussa ottelussa mässäilemään pisteillä avauspelin tapaan, niin silti he valloittivat sisäisen pistepörssin sijat 1, 2 ja 4. Ja se kolmas mieshän oli pakki Lepistö. Kasikutosen Tukosen, kasivitosen Piispasen ja syksyn aikana maajoukkuerinkiin nousseen Petrellin nouseminen pistetilaston kärkisijoille kertoo omaa kieltään vuoden alusta alkaen ringissä olleiden kasinelosten tehottomuudesta.
Missä ykkösen laiturit?
Vaikka ykkösketjun sentterinä koko turnauksen ajan pelannut Valtteri Filppula jäikin tehotilastossa
asteen verran pakkasen puolelle, niin silti hän oli mielestäni Suomen senttereistä paras. Varsinkin
Venäjä-ottelussa näkyi Filppulan SM-liigakokemus ja henkinen kovuus. Kun suurimmalla osalla
muusta joukkueesta tuntui usko omiin mahdollisuuksiin horjuvan, niin vantaalainen jaksoi vääntää
loppuun asti. MM-kisoissa hänellä on aivan täydet mahdollisuudet saavuttaa hyvät tehot, kunhan
hänelle vaan löydetään kunnon ketjukaverit. Nimittäin kahdessa ensimmäisessä pelissä
Jokeri-pelaajan ongelmana olivat hänen laiturinsa.
Kukaan ei kiistä Antti Pihlströmin luistelunopeutta, pelottomuutta ja periksiantamattomuutta, mutta
ei hän mikään hyökkäävän ketjun laituri ole. Kun Joni Töykkälä siirrettiin viimeisessä pelissä
Filppulan laitaan, niin jo alkoi tilanteitakin syntyä. Voi olla että Pihlströmin myötä ketju menetti
nopeutta ja suoraviivaisuutta, mutta ne menetykset korvautuivat joukkueen kapteenin paremmalla
peliälyllä ja -taidolla.
Eräs turnauksen katsojista sanoi minulle ennen Ruotsi-ottelua, että Lauri Tukonen ja Petteri
Nokelainen ovat peli- ja luistelutyyliltään niin samanlaisia, että jos heidän pelipaitansa vaihtaisi
niin kukaan ei huomaisi että Tukonen pelaa Nokelaisena ja päinvastoin. Kiistin väitteen jyrkästi.
Mutta ottelun aikana huomasin yhden tilanteen jälkeen ajattelevani että pelasipa Tukonen taas
hyvän vaihdon, kunnes isokokoinen häkkipää kääntyi niin että hänen numeronsa näkyi. Pelaaja olikin Nokelainen eikä Tukonen... . Vaikkei kasikutosten hyökkääjien välillä koossa ja luistelutyylissä niin suurta eroa olisikaan, niin tehoissa oli. Suomen parhaan pelintekijän rinnalla pelannut Nokelainen sai kolmessa pelissä aikaan vain yhden laukauksen eikä pisteen pistettä.
Tukonen keräsi kolmessa ottelussa kaksi maalia ja yhden syötön. En tiedä olisiko pisteet menneet
toisin päin, jos Tukonen olisi pelannut ykkösessä ja Nokelainen nelosessa. En kuitenkaan usko.
Seitsikko
Joukkueen tapparalaishyökkääjistä Teemu Nurmi ja Petri Kontiola pelasivat ihan OK turnauksen. Kasiviitonen Nurmi pelasi Venäjä-ottelun laidassa, kaksi muuta peliä sentterinä. Kontiola pelasi kaikki ottelut Tommi Oksan ja Jyri Junnilan keskellä. Oikeastaan kummastakaan pelaajasta on vaikea mennä sanomaan mitään erikoista. Kaksikon fyysisempi puolisko Nurmi tekee kyllä ottelun aikana valtavan määrän töitä. Ongelmana on että varsinkaan hyökkäysalueella tehty työ ei oikein tahdo näkyä missään. Ei synny maalintekopaikkoja, laidat ei rysky kovista pommeista, vastustaja ei hermostu ottamaan jäähyjä - jotakin siitä uupuu mutta kun ei tiedä mitä. Taitavammalla Kontiolalla on sama probleemi. Kiekon kuljetus hyökkäysalueelle onnistuu, mutta mitä tehdä sen jälkeen?
Jos luotettavan Tommi Oksan pelaamisesta puuttui näyttävyyttä, niin toisin oli Jyri Junnilan laita.
Suomen joukkueen pienin pelaaja on taiturimainen luistelija, jolla pysyy kiekko kyydissä
kovassakin vauhdissa. Siis jos pelataan avojäällä. Mutta kun vastustaja pääsee 74 kiloisen Junnilan
iholle, niin tuloksena on lähes aina kiekonmenetys. Tosin Junnila voi salamannopeasti riistää kiekon taas itsellen, mutta todennäköisesti menettää sen taas seuraavassa kontaktitilanteessa vastustajalle...
Kun tähän nelikkoon lisää ykköseen nousseen Joni Töykkälän, Joni Lappalaisen ja Ari Kovasen,
niin saa kokoon kakkos- ja kolmosketjut muodostaneen seitsikon. Kolmantenatoista hyökkääjänä
ollut Kovanen pääsi pelaamaan Tsekki-ottelussa yhden vaihdon ja muutamia Ruotsia vastaan, mutta
ylimääräisen hyökkääjän paikka on varamaalivahdin ohella joukkueen epäkiitollisin tehtävä.
Vaikeaa olla ”aina valmiina”, kun jääaikaa ei tunnu irtoavan. Lappalaiselle näyttöaikaa irtosi, mutta
tehoja yhä odotellaan.
Puolustusko paras osa?
Ennen kauden alkua pidin joukkueen puolustusta ryhmän vahvimpana osa-alueena. Jopa niin
vahvana, että sen varaan olisi voinut laskea kisamenestystä. Varkauden ja Mikkelin, sekä kolmen
näkemäni Mestis-U20 ottelun, perusteella olen palannut takaisin maan pinnalle. Fopsia vastaan
pelattua ottelua ja osin Ruotsi-peliä lukuunottamatta kaksikymppisten puolustajilla oli melkoisia
vaikeuksia kiekkon - ja usein vastustajankin - puolustusalueelta putsaamisessa. Vaikka
puolustuksessa on isokokoisia kavereita, niin yhtään todellista jyrää sieltä ei löydy. Siis sellaista
kajauttajaa, jonka taklauksen jälkeen vastustajat luistelevat tuomarin luokse vaatimaan vähintään
kahden minuutin jäähyä, jollei peräti ulosajoa. Lähimpänä tätä tyyppiä on Ville Varakas, mutta tosi
jyräksi hän on liian pieni.
Jokerin Sami Lepistö oli pistepörssissä paras suomalaispakki ja olikin hyökkäyspäässä ryhmän
tehokkain. Hyvät syötöt, oikea-aikaiset harhautukset ja itseluottamuksesta kertova rauhallisuus
leimasivat Lepistön tekemistä. Hänen laukauksensa ei ole kova, mutta kylläkin riittävän tarkka. Ja
mitä hyötyä on almcinnis-luokan laukauksesta, jos veto on pukattavan korkuinen ja kaksi metriä
maalista ohi.
Ilkka Heikkinen, Kevin Kantee ja Janne Jalasvaara tekivät luotettavaa työtä, mutta kukaan heistä ei
todella erottunut. Mikko Kalteva tuli puujalan saaneen Oskari Korpikarin tilalle ja hoiti hommansa.
Suurimmissa vaikeuksissa oli ”high risk - high return” pakki Anssi Salmela. Tapparalainen otti
kiekollisena rohkeasti riskiä ja kahdesti sattui leukaan. Ensin tsekkejä vastaan sattui kiekonmenetys
alimpana miehenä ja sama juttu kävi ylivoiman viivassa venäläisiä vastaan. Ja molemmilla kerroilla
punavalo paloi Suomen päässä. Salmela onkin melkoinen tapaus. Taitoa, kokoa, luistelua ja
kovuuttakin löytyy sen verran kuin kansainvälisissä peleissä vaaditaan, mutta kurinalaisuus puuttuu.
Toivo Toivosessa - ja Pohjois-Amerikassa
Aina kun Suomi on menestynyt nuorten MM-kisoissa, niin tukijalkana on ollut kisojen paras - tai
ainakin toiseksi paras - maalivahti. Mikkelissä nähdyillä otteilla Mikael Vuoriosta ei ole jatkuvien
haamutorjuntojen esittäjäksi. Nollapeli Ruotsia vastaan oli hyvä esitys, mutta Tsekkiä vastaan pari
maalia livahti turhan helposti. Jääkiekkoliitosta otetaan tällä viikolla yhteyttä Pohjois-Amerikkaan
ja kysellään Boston Bruinsin organisaatiossa pelaavan Hannu Toivosen ja Islandersissa vaikuttavan
Sean Bergenheimin saatavuutta. Aiemmin syksyllä tiedusteluihin vastattiin ”jenkkityyliin
positiivisesti” (lainaus Aravirralta), mutta pääsevätkö ykköskierroksen varaukset kotikisoihin
ratkeaa itsenäisyyspäivään mennessä.
Myös WHL-nuoret Masi Marjamäki ja Joni Lindlöf ovat vielä Aravirran välillisessä seurannassa.
Ja välikätenä toimii Jarmo Kekäläinen, joka on nähnyt näiden pelaajien otteluita. Ainakaan
tilastojen perusteella Lindlöfistä ei ole Suomen maalintekijäpulan ratkaisijaksi. Joni on tehnyt
kauden aikana 21 ottelussa yhden maalin ja kaikkiaankin vain 5 pistettä. Marjamäki on tehnyt 25
ottelussa tehot 5+7. Joten ei ainakaan tilastojen perusteella sieltäpäin ole tulossa sateentekijää.
Mikkeli veti mietteliääksi
Viimeisen ottelun selvä 4-0 -voitto ei muuttanut käsitystäni Suomen joukkueesta. Ryhmä on
tasainen ja yritteliäs, mutta siitä puutuvat selkeät johtohahmot, persoonallisuus ja fyysinen särmä.
Tämän tuntui mikkeliläisyleisö tietävän jo ennakolta, koska heidän osallistumisensa turnaukseen oli
kaikin puolin vaisua. ”Vieraspaikkakunnilla” - Varkaudessa ja Pieksämäellä - järjestetyissä
kahdessa otteluissa taisi olla enemmän katsojia kuin Mikkelissä pelatuissa otteluissa yhteensä. Ja
ainakin Varkaudessa pelatussa Tsekki-pelissä oli tunnelmaa enemmän kuin Mikkelin peleissä
yhteensä.
Kuitenkin Suomen pelissä oli valopilkkujakin. Erikoistilannepelaaminen oli yksi. Alivoima oli
turnauksen parasta ja Aravirta totesikin alivoiman olleen joukkueen pelin ruumiillistuma.
Ylivoimalla kierrätettiin kaikkia miehiä, mutta silti se oli tehokkaampaa kuin Ruotsilla ja
Venäjällä. Suomi onnistui tekemään joka ottelussa ainakin yhden yv-maalin. Nousu kolmen maalin
tappioasemasta tasoihin Tsekkejä vastaan ja tyydyttävä esitys ruotsalaisia vastaan todella
ponnettoman Venäjä-pelin jälkeen olivat muita positiivisia asioita.
Aravirta sanoi turnauksen jälkeen kisajoukkueen valinnan olevan hankala tehtävä. Sitä se varmasti
onkin, mutta yhtä haastavaa on saada valitut pelaajat uskomaan, että heillä on kisoissa todellakin
mahdollisuus voittaa maailmanmestaruus - tai edes mitali. Mutta aikaa ja pelejä joukkueen
hiomiseen ja hiostamiseen on vielä jäljellä. Neljä Mestis-ottelua, kolme harjoitusottelua ja
viimeistelyleiri Rovaniemellä.
Odotetun tasapaksu Ruotsi
Ruotsi saapui Mikkeliin joukkueella, jossa mukana oli yhdeksän pelaajaa, joilla ei ollut tällä
kaudella yhtään maaottelua vyöllään. Joukkueen vahvuudesta puuttui kaikkein terävin kärki kuten
hyökkääjät Aleksander Steen (miesten maajoukkueessa Helsingissä) & Robert Nilsson,
MODO-puolustaja Tobian Enström (loukkaantunut) sekä vakiokokoonpanon pelaajia kuten Patrik
Blomdahl. Kiekollisia johtajia ei hyökkääjistöstä löytynyt, ja se näkyikin selkeästi läpi turnauksen
siten, että pääosa maalipaikoista jouduttiin rakentamaan raa'an työnteon kautta.
Suurinta hyökkäyspään vastuuta joukkueessa kantoi ennakkoon Fredrik Johanssonin
(Edmonton) johtama ykkösketju, jonka laidoilla pelasivat Loui Eriksson (Dallas) sekä
Nicklas Danielsson (Vancouver). Vaikka kyseinen ketju teki puolet joukkueen neljästä
maalista, vaihteli sen otteet otteluiden sisällä suuresti. Ykkösketju oli Dallasin viime kesänä
numerolla 33 varaaman Erikssonin johdolla parhaimmassa iskussa Tshekkejä vastaan.
Joukkueen toiseksi tärkeäksi ketjuksi nousi nelosketjuna aloittanut, ja kakkosketjuksi päätynyt, trio
Patrik Rönnqvist-Monir Kalgoum-Robert Kimby, joka pelasi ottelusta toiseen tasaisen
varmasti aiheuttaen ongelmia vastustajan puolustukselle pyyteettömällä raatamisella ja fyysisellä
pelillä. Rönnqvist toimi ketjun agitaattorina, ja etenkin Suomea vastaan kyseinen herra haki
kontaktia koko ajan. Kalgoum ja Kimby, ensikertalaisia maajoukkueessa kumpikin, nousivat
valmentaja Bendelinin luottomiehiksi turnauksen aikana saaden vastuuta niin alivoimalla kuin
otteluiden ratkaisuhetkilläkin.
Puolustuksessa tasaisimman kuvan itsestään jättivät Luulajassa pelaava Johan Fransson
sekä HV:n juniorijoukkueen Ola Svanberg. Fransson oli joukkueen selkeä ykköspakki
kiekollisessa pelissä, kun taas Svanberg loisti enemmänkin puolustuspelaamisellaan.
Maalivahdeista Malmön kakkosvahti Cristopher Nilstorp kantoi ykkösvahdin viittaa pelaamalla
kaksi turnauksen kolmesta ottelusta.
Mikkelin turnauksessa Ruotsin joukkuetta kuvaa parhaiten sana tasapaksu. Hyökkäyksessä oli
selkeästi vähemmän taitoa kuin muissa joukkueissa, ja lähinnä tämä taidon ero ratkaisi ottelut
vastustajille. Parhaiten joukkueesta jäivät mieleen ns. duunaripelaajat kuten Kimby ja Kalgoum.
Vaikka joukkue oli suhteellisen nimetön, niin kovinkaan paljoa se ei enää muutu MM-kisoihin
mennessä. Valmentajan mukaan siihen tulee vielä pari - kolme uutta pelaajaa, mutta ei sen
enempää. Lopullisen kisajoukkueen pelaajat valitaan vain Euroopassa pelaavista pelaajista, sillä
ruotsalaiset sanoivat, ettei Kanadan junioriliigoista tule tänä vuonna yhtään pelaajaa lopulliseen
MM-joukkueeseen.
Venäjällä taitavimmat yksilöt
Jos oli Ruotsin joukkueessa paljon maajoukkuetasolla melko uusia pelaajia, voidaan Venäjää pitää
etenkin hyökkäyksensä osalta Ruotsin vastakohtana. Yhdestätoista hyökkääjästä vain kahdella ei
ollut NHL-varausta, johtuen siitä, että kyseiset herrat, Jevgeni Malkin ja Konstantin
Makarov, ovat varaamiskelpoisia vasta ensi kesänä. Malkinia pidetään Ovechkinin jälkeen
Venäjän toiseksi lupaavampana pelaajana ensi kesän draftissa, eikä turhaan. 17-vuotias sentteri
jakoi turnauksen pistepörssin toisen tilan kahdella maalilla ja syötöllä jättäen itsestään todella
lupaavan kuvan.
Läpi turnauksen kolmella sentterillä pelanneen Venäjän hyökkäyksestä selkeimmin jäivät mieleen
sentteri Malkin, ykkösen laiturit Igor Mirnov (Ottawa) ja Nikolai Zherdev(Clb)
sekä kakkosen laiturit Sergei Anshakov(LA) ja Ilja Krikunov(Vancouver).
Kyseinen viisikko vastasi kaikista Venäjän turnauksessa tekemistä maaleista. Erityisesti Ottawan
Mirnov esitti vauhdikkaita ja röyhkeitä otteita läpi turnauksen. Viime kesän nelosvaraus Zherdev
puolestaan aloitti melko vaisusti Ruotsia vastaan, mutta pelasi selkeästi vahvemmin Suomea
vastaan. Kookas Anshakov sekä vauhdikas Krikunov täydensivät toisiaan hyvin
kakkosketjussa.
Puolustuksessa Venäjällä ei ollut esittää yhtä vahvaa NHL-varausedustusta kuin hyökkäyksessä.
Ottawan viime kesänä varaama Sergei Gimaev sekä Maxim Semenov muodistivat
joukkueen ykköspakkiparin, ansaitusti. Kyseisen kaksikon ollessa jäällä ei verkko soinut kertaakaan
tasaviisikoin pelattaessa. Gimaev voitti myös Venäjän tehotilaston +4 lukemalla. Pahimmin
tuuliajolla oli pakkipari Denis Ezhov (Buf)- Dmitri Kosmatshev (Clb). Ensi
kesänä varattavissa olevista puolustajista Grigori Panin oli Dmitri Vorobieviä
paremmin esillä. Maalivahdeista Denis Khudjakov pelasi kaksi ottelua, mutta yhden
ottelun kummaltakin vahdilta nähneenä St. Louisin varaama Konstantin Barulin jätti
itsestään varmemman kuvan.
Venäjällä oli selkeästi turnauksen taitavin ja nimekkäin hyökkääjistö, mutta viisikkopelaaminen ei
ollut tarpeeksi hyvää turnausvoittoon asti. Joukkueen kokoonpanon vaihtunee, etenkin
puolustuksen osalta, vielä paljonkin MM-kisoihin mennessä, sillä joukkueen valmentaja Rafail
Ishmatov kertoi Suomi-ottelun jälkeen, että 60% Mikkelin joukkueesta pelaa vuodenvaihteen
MM-kisoissa. Tuosta 40%:sta suurin osa kertyneen P-Amerikan liigoissa pelaavista pelaajista.
Tsekeillä yhtenäisin joukkue
Turnauksen yllättäen voittaneella Tsekki-joukkueella oli nelikon kauneimmat sommitelmat, nopeimmat vastaiskut ja paras maalivahti. Tomas Pöpperle pelasi kaksi jälkimmäistä peliä ja päästi yhteensä vain yhden maalin. Sekin oli Ruotsin viidellä kolmea vastaan tekemä
ylivoimamaali. Kasikutonen Marek Schwartz päästi Suomen jatkoajalle asti, mutta oli riittävän hyvä rangaistuslaukauskilpailussa.
Tsekkien sisäisen pistepörssin kolmoisvoiton vei ketju Rostislav Olesz - Jakub
”Jaromirin poika” Sindel - Lukas Kaspar. Molemmat laiturit ovat vuonna -85 syntyneitä ja Sindel vielä heitäkin nuorempi. Oma suosikkini oli kuitenkin Vitkovicen takatukka Jakub Hulva, jonka yritteliäisyys pisti silmään. Välillä laidassa ja välillä keskellä pelannut kapteeni Jakub Klepsis pelasi slaavilaisen ailahtelevasti. Suomea vastaan hän oli fyysinen
ja terävä, mutta Ruotsia vastaan huomattavasti flegmaattisempi. Ajoittaisesta ajelehtimisestaan
huolimatta hän vaikutti olevan joukkueen henkinen johtohahmo.
Tuskin kukaan tietää kuinka moni Mikkelissä esiintyneestä ryhmästä pelaa lopullisessa kisamiehistössä. Todennäköisesti osa joukkueen nuorimmista kavereista vaihdetaan Kanadan junnusarjoista kovuutta hankkineisiin ”amerikan tsekkeihin”, mikä olisi MM-kisakatsojien kannalta sääli. Tsekkien kepeää liikehtimistä ja taitavaa syöttelyä katsoessa huomasi miten dieselmäisen kankeita ja mielikuvituksettomia suomalaiset ja ruotsalaiset ovat ja miten huonosti venäläiset pelaavat joukkueena.
