Hannu Aravirta - Kiistelty persoona

MAAJOUKKUE / Artikkeli
Maajoukkueen kausi alkaa torstaina perinteisesti Tsekin turnauksella. Leijonien ykkösvalmentajana jatkaa viidettä kautta lukemattomia keskusteluja aiheuttanut henkilö, Hannu Aravirta. Maajoukkueen menestystä Aravirran neljän päävalmentajakauden aikana voisi kuvailla sanalla loistava, mutta vaikka suuri osa Suomen jääkiekkokansasta antaakin arvostusta Aran saavutuksille niin yllättävän paljon kuuluu myös veitsenterävää kritiikkiä. Tässä yksi näkemys vuodesta toiseen ajankohtaisena pysyvästä asiasta eli maajoukkueemme päävalmentajan asemasta.

Hannu Aravirta astui maajoukkueen peräsimeen vuonna 1997 toimittuaan siihen asti kakkosvalmentajana kaudesta 1992-1993 lähtien. Kahdet edelliset MM-kisat olivat tuolloin päättyneet Suomen osalta suureen pettymykseen. Kanada tiputti vuoden 1996 kisojen puolivälierissä Suomen neljän joukosta, mutta vielä suuremman pettymyksen Suomen jääkiekkoväki koki vuotta myöhemmin omissa kotikisoissa. Suomi hävisi Tsekille, Ruotsille ja Kanadalle jääden turnauksessa vasta viidenneksi. Curt Lindström siirtyi ykköskoutsin paikalta syrjään ja alkoi Aravirran aika.

Maajoukkueella menestystä joka vuosi

Ennen Hannu Aravirran astumista päävalmentajan tontille Suomi oli saalistanut koko jääkiekkohistoriansa aikana yhteensä 5 arvokisamitalia. Aravirran aikana leijonat ovat käyneet viisissä arvokisoissa ja tuoneet kotiintuomisina joka kerta mitalin eli Suomen mitalisaalis on tuplaantunut neljässä vuodessa! Suomen rajojen ulkopuolelta asiaa tarkasteleva henkilö voisi kuvitella, että Ara on elävä legenda ja suuri sankari Suomen kansan keskuudessa. Näin ei kuitenkaan asian laita ole, vaan huikeasta arvokisamenestyksestä huolimatta päävalmentaja on saanut uskomattoman kovaa kritiikkiä osakseen.

Suomen maajoukkueen menestys ei ole rajoittunut pelkkiin arvoturnauksiin. Kahtena viime kautena Suomi on ollut paras joukkue Euro Hockey Tourissa eli voittanut epävirallisen Euroopan mestaruuden. Kolme kautta sitten Suomi oli samaisessa Tourissa silloinkin hopealla tasapistein voiton vieneen Ruotsin kanssa. Suomi on siis pelannut pitkässä juoksussa paremmin kuin mikään muu kolmesta muusta Euroopan huippumaasta. Euro Hockey Tourin arvostus on jostain syystä lähes nollassa eikä Aravirta ole siten saanut juuri ollenkaan tunnustusta siitä, että on saanut maajoukkueen pelaamaan tasaisen hyvin läpi koko kauden vuodesta toiseen. Aravirran taktiikka neljän Euro Hockey Tourin osaturnauksen kohdalla on ollut selkeä. Tsekin ja Venäjän turnauksiin lähdetään useimmiten nuorella kokeilujoukkueella, kun sen sijaan Karjala-turnaukseen ja Sweden Hockey Gamesiin on koottu paras mahdollinen maajoukkuemiehistö. Suomi on kokeilujoukkueillakin pysynyt hyvin Venäjän, Ruotsin ja Tsekin vauhdissa mukana ja saldo painotettujen turnausten kohdalla on jopa hämmästyttävän hyvä. Viimeisen kolmen vuoden aikana leijonat ovat nimittäin voittaneet viisi kuudesta käydystä Karjala-Turnauksesta/Sweden Hockey Gamesista.

Mestaruus jäänyt puuttumaan

Kuten edellisen kappaleen selvitys osoittaa niin huonosta menestyksestä ei kriittisinkään jääkiekkofani voi Aravirtaa syyttää. Mistä syystä Aravirta siis saa kritiikkiä jatkuvalla syötöllä? Vuoden 1995 maailmanmestaruus on yhä Suomen kansan sydämessä. Koko 1990-luvun heikkotasoisimmissa MM-kisoissa (NHL-pelaajat puuttuivat kokonaan) Suomella oli kova nippu kasassa, kun Saku Koivu, Jere Lehtinen, Janne Niinimaa ja kumppanit olivat vielä pelaamassa kotoisessa SM-liigassa. Leijonat voittivat komealla pelillä maailmanmestaruuden ja alkoi koko kansan hillitön juhliminen. MM-kullan aikaansaama riemujuhla oli totta kai paikallaan, mutta sen jälkeen jääkiekkoväki ei ole enää osannut kunnolla arvostaa hopea- tai pronssisijoja. Aravirta ei ole onnistunut luotsaamaan maajoukkuetta korkeimmalle korokkeelle ja tämä onkin ollut Aran kritisoijien suurin valttikortti.

Monen jääkiekkofanin mukaan Aravirralla ei ole kykyä nostaa joukkuetta sille viimeiselle tarvittavalle tasolle, jonka mestaruuden voittaminen vaatii. Puhtaasti MM-kisaturnauksia analysoimalla väite vaikuttaa hieman huvittavalta. Totta on se, että Suomi on kolme kertaa menettänyt maailmanmestaruuden kalkkiviivoilla. Mestaruuden voittaminen on ollut kuitenkin niin pienistä asioista kiinni, ettei tappioita minun mielestäni millään voi päävalmentajan harteille sysätä. Vuonna 1998 Suomi taisteli finaaleissa loistavasti Euroopan kaukaloista kootulla miehistöllään Forsbergin, Sundinin ynnä muiden NHL-tähtien värittämää Ruotsia vastaan. Kahden loppuottelun yhteistulos oli ainoastaan 1-0 Ruotsille. Ville Peltosen 1-1 tasoitusmaali ensimmäisessä ottelussa jäi kirjaamatta valotaululle erotuomarin hätäisen vihellyksen takia.

Vuotta myöhemmin Suomi hävisi hampaattoman esityksen jälkeen ensimmäisen MM-finaalin Tsekkejä vastaan, mutta vei toisen finaalin voitolla mestaruuden ratkaisun jatkoajalle. Jan Hlavacin osuma hautasi tuolloin leijonien kultahaaveet.

Viime keväänä Suomi johti kahden erän jälkeen MM-finaalia Tsekkiä vastaan 2-0. Kaksinkertaisen mestarin ylpeydellä Tsekit nousivat kuitenkin päätöserässä tasatilanteeseen. Kolmannen erän lopussa Suomella oli uskomattomia paikkoja ratkaista mestaruus itselleen. Juha Lind laukoo läpiajon päätteeksi kiekon hiuksenhienosti yli maalin... Antti Laaksosen laukaus avopaikasta kimpoaa Milan Hnilickan suojuksen reunasta maalin katolle... Juha Ylönen on nokikkain Hnilickan kanssa, mutta ei saa kiekkoa reppuun... David Moravec sai jatkoajalla Tsekin ensimmäisestä maalitilanteesta kiekon häkkiin ja kultaunelma oli jälleen pilalla.

Päävalmentaja ei pysty tekemään osumia vaihtoaitiosta käsin. Olisiko Aravirran suoritus päävalmentajana ollut jotenkin erilainen mikäli jokin noista kolmesta Suomen tilanteesta olisi johtanut voittomaaliin? Jälkikäteen on aina helppo katsoa taululle ja todeta, että taaskaan ei ylletty mestaruuteen saakka ja että sen täytyi johtua Aravirran "voittokyvyn" tai jonkun muun ihmeellisen tarvittavan ominaisuuden puuttumisesta . Tapparan valmentaja Jukka Rautakorpi oli ennen viime kevään pudotuspelejä tuomittu monen toimesta häviämään ikuisesti käymänsä play-off sarjat. Myös häneltä puuttui muka tämä tärkeissä paikoissa tarvittava magia. Tapparan hopeamitalien jälkeen kukaan ei ole enää sanallakaan maininnut Rautakorven pään jäätymisestä ratkaisevilla hetkillä. Todennäköisesti asia olisi samalla tavalla myös Aravirran kohdalla mikäli Lind, Laaksonen tai Ylönen olisi onnistunut MM-finaalisssa sijoittamaan kiekon muutaman sentin tarkemmin. Näin pieni on voittajan ja ikuisen kakkosen leimojen ero jääkiekon parissa. Sattuma on yksi olennainen osa jääkiekkoa eikä Suomi suinkaan ole ainoa joukkue, joka haluaa voittaa maailmanmestaruuden. Suomen suoritus on mielestäni ollut Aravirran aikana kolme kertaa aivan yhtä hyvä kuin maailmanmestaruuden voittaneen joukkueen, mutta kiekko on vain ratkaisevilla hetkillä pomppinut vastustajalle. Naiivia logiiikkaa on väittää Aravirran ollen jotenkin syypää kolmeen niukkaakin niukempaan finaalitappioon. Minusta yksi mestaruus, yksi hopea ja kolme epäonnistumista olisivat paljon heikompi näyttö Aravirran päävalmentajan kyvyistä kuin 5 peräkkäistä mitalisijaa. Tasainen menestys pitkässä juoksussa kertoo paljon enemmän valmentajan taidoista kuin yksittäinen mestaruus. Selvää on, että viiteen peräkkäiseen mitalisijaan on matkan varrella vaadittu myös hyvää onnea. Aivan yhtä selvä asia on kuitenkin myös se, että viiteen mitalisijaan ilman mestaruutta sisältyy puolestaan huonoa onnea.

Aravirran vastuukaudella Suomi ei ole epäonnistunut pahasti yksissäkään arvokisoissa. Kun kritiikin säilä on ollut jo nyt armottoman terävää niin voi vain kuvitella mitä se tulee olemaan ensimmäisen todellisen epäonnistumisen jälkeen. Komea mitaliputki ei voi kuitenkaan jatkua ikuisuuteen. Suomessa ei missään nimessä ole niin ylivoimainen jääkiekkotaso, että mitalisija olisi koskaan itsestäänselvyys arvokisoihin lähdettäessä. Salt Lake Cityn hartaasti odotettuun olympiataistoon Suomi lähtee paperilla vasta kuudenneksi parhaalla miehistöllä. Mahdollinen mitaleilta poisjääminen aloittaisi silti armottoman kritiikkivyöryn Aravirran suuntaan. Osa Suomen kansasta on armotonta eikä siedä yhtään epäonnistumista. Itse asiassa se ei välillä tunnu sietävän mitään täydellisyydestä poikkeavaa.

Kriitiikki valintoja kohtaan aina kovaa

Toinen ainainen kritiikinaihe on Aravirran pelaajavalinnat. Joidenkin mielestä Ara ei ole koskaan valinnut maajoukkuetta, jossa ei olisi vääriä valintoja mukana. Jotkut sellaisetkin henkilöt, jotka toteavat arvostavansa jääkiekon MM-kisoja suunnilleen yhtä paljon kuin SM-liigan harjoitusturnauksia käyvät silmät säkenöiden Aravirran pelaajavalintojen kimppuun ennen jokaista Euro Hockey Tourin osaturnausta. Monet luulevat tietävänsä asiat Aravirtaa paremmin nähtyjen SM-liigapelien ja tilastojen perusteella. Valitettavasti maajoukkuevalintojen tekeminen ei ole niin yksinkertaista, että ne voitaisiin tehdä suoraan tilastoista lukemalla. 20 parasta yksilöä ei muodosta välttämättä parasta mahdollista joukkuetta. Varsinkin arvokisaturnauksen tapaisessa tiiviissä pelitahdissa, joukkueen asuessa ja viettäessä paljon aikaa yhdessä nousee myös muut kuin puhtaat pelilliset asiat arvoonsa. Joukkuehenki, yhteen hiileen puhaltaminen ja laaditun taktiikan oikea noudattaminen ovat isoja asioita menestyvän joukkueen rakentamisessa. Totta kai Aravirralle on vuosien varrella muodostunut omia luottopelaajiaan. Aravirta on lukuisia kertoja ollut itse kokemassa pukukoppihengen ja näkemässä kuinka joukkueen yhteenhitsautuminen on onnistunut. Hän tuntee maajoukkueessa esiintyneet pelaajat aivan varmasti paremmin kuin pelkästään lehtereiltä otteluita seuraava jääkiekkoyleisö. Maajoukkuevalintoihin vaikuttaa luonnollisesti myös sellaiset asiat, jotka eivät katsomoihin asti näy.

Mikään selvännäkijä ei maajoukkueen päävalmentajakaan voi olla. Alan ammattilainenkaan ei voi aina etukäteen nähdä kuka pelaaja sattuu tulevissa kisoissa onnistumaan ja mitkä ketjukoostumukset olisivat parhaat. Päävalmentajan pitää olla rohkea ja luottaa omaan näkemykseensä. Jääkiekkokansaa tai medioita kuunneltaessa homma menisi täysin plörinäksi. Hannu Aravirta tekee aivan varmasti kaiken mahdollisen maajoukkueen eteen ja valitsee ne pelaajat, joilla uskoo olevan parhaat mahdollisuudet viedä Suomi hyvään menestykseen. Jokaisen yksittäisen pelaajavalinnan kritisointi on hieman kyseenalaista. Kaikkia ei voi koskaan miellyttää.

Jotkut tuntuvat myös luulevan, että maajoukkueen päävalmentajan ainoa tehtävä on tehdä pelaajavalinnat. Aravirralle ollaan joidenkin toimesta oltu antamassa kengän kuvaa takamukseen pelkkien huonojen pelaajavalintojen takia. Päävalmentajan hommassa on kysymys myös paljon muusta kuin 23 sopivimman pelaajan valinnasta. Päävalmentajan täytyy osata hitsata joukkuehenki hyväksi, laatia toimiva pelitaktiikka monien eri Euroopan sarjojen ja NHL:n seurojen pelaajista kootulle joukkueelle ja löytää oikeat ketjukoostumukset. Päävalmentajan pitää saada 23 erilaista yksilöä puhaltamaan yhteen hiileen ja tekemään kaikkensa joukkueen eteen. Sosiaaliset taidot ovat kunniassa, vaikka samalla täytyy osata myös säilyttää sopiva auktoriteetti, olla joukkueen johtajana ja ennen kaikkea kantaa vastuu koko leijonaryhmän suorituksista. Maajoukkueen päävalmentajalta vaaditaan siis paljon muitakin ominaisuuksia kuin taito tehdä oikeat pelaajavalinnat.

Kuka Aravirran tilalle?

Vaikka Aravirta on saanut kovaakin kritiikkiä osakseen niin hyvien seuraajaehdokkaiden nimiä on liikkunut ilmassa erittäin vähän. Muutoksen vaatimisen yhteydessä pitäisi mielestäni kertoa myös ehdotus paremmaksi ratkaisuksi. Kuka olisi ollut se maaginen henkilö, joka olisi viimeisen neljän vuoden aikana luotsannut Suomen maajoukkueen parempaan menestykseen kuin Hannu Aravirta? Totta kai on selvää, ettei Aravirta voi enää vuositolkulla jatkaa päävalmentajan paikalla, sillä uusien tuulien kokeileminen on välillä ihan järkevää. Aravirran ajan päättymistä kannattavien selvästi järkevin argumentti onkin homman leipiintymisessä ja juuttumisessa samoihin kaavoihin. Heikon menestyksen tai Aravirran epäonnistumisen takia ei päävalmentajaa missään vaiheessa ole ollut järkevää vaihtaa, mutta aika ajoin tarvittavan muutoksen takia Aravirrankin on lähivuosien aikana jätettävä tehtävänsä. Toivottavasti koko Suomen jääkiekkoväki osaa tällöin antaa arvostusta Aravirran saavutuksille eikä vain hykertelevä tyytyväisenä ja vahingoniloisena.

Maajoukkueen päävalmentajan asemaa punnittaessa pitää keskittyä isojen asioiden arvioimiseen eikä esim. yksittäisiin epäonnistumiin tai onnistumisiin. Jatkuvuus ja tasaisuus kertoo siitä, että Suomen jääkiekko on maajoukkuetasolla mennyt koko ajan eteenpäin. On myös muistettava se, ettei maajoukkueen päävalmentaja ole todellakaan yksin vastaamassa maamme jääkiekkomenestyksestä. Vain seurojen ja koko jääkiekko-organisaation oikeansuuntaisella kovalla työllä päävalmentaja voi saada tarpeeksi hyvät palikat kansainvälisillä kentillä menestymiseen. Maajoukkueen päävalmentaja kantaa usein kohtuuttoman ison vastuun koko maan jääkiekkoväen aikaansaannoksista.

Asiallinen kritiikki Hannu Aravirtaa ja kaikkea muutakin maajoukkueseen liittyvää kohtaan on aina tarpeellista. Keskustelun käyminen vie aina kehitystä eteenpäin, mutta tosiasiat ja jääkiekon lainalaisuudet kannattaa silti pitää mielessä. Täydellisyyttä ei jääkiekon kohdalla ole olemassa sen paremmin kuin millään muullakaan elämän alueella. Aravirta on aivan varmasti tehnyt myös virheitä ja vääriä ratkaisuja, mutta kuka ei hänen paikallaan niitä olisi tehnyt? Minun mielestäni Aravirta on saanut ajoittain liian tylyä ja epäoikeudenmukaista palautetta tekemisistään. Aravirran aikana leijonat ovat tarjonneet meille hienon mitaliputken, lukuisia mahtavia taisteluita ja ikimuistoisia hetkiä. Mitä muuta me olisimme voineet toivoa? No sitä kirkkainta kruunua tietenkin, mutta se on vielä tulossa. Entistä makeammalta se mestaruus tuntuu näiden monien viime hetkien pettymysten jälkeen. Ylemmät tahot tuntuivat olevan suuren osan 1990-lukua ruotsalaisten yllä ja nyt he tuntuvat viihtyvän tsekkiläisten suojelusenkeleinä. Ehkä me olemme vuorossa seuraavana?

» Lähetä palautetta toimitukselle