Ensimmäisessä erässä Suomi rytmitti hienosti peliä ja ennen kaikkea monipuolisesti ensimmäisen kymmenen minuutin ajan. 

Leijonat lähti nopealla rytmillä hyökkäykseen silloin, kun siihen oli paikka ja vastaavasti lähti hitaammalla rytmillä, kun peli sitä vaati. Samalla Leijonat hyökkäsi yhtenäisesti viisikkona, jolloin se myös pystyi pitämään kiekkoa hyökkäysalueella pitkiä aikoja, saaden samalla pelin virtauksen hallintaansa.

Kun erä pyörähti yli puolivälin, Suomen pelille tapahtui jotain. Yhtäkkiä hyökkäykset eivät olleetkaan yhtenäisiä, kiihtyviä ja hyökkäykset pysähtyivät keskialueelle tai hyökkäyssiniviivalle. Saksa pyrki puolustamaan keskialuetta trap-pelaamisen avulla, mutta se ei ollut pääsyy Leijonien heikoille hyökkäyksille. Se oli ihan Suomen omaa hölmöyttä.

Suomi pyrki pitämään korostuneesti kiinni tempolätkästään kiekottelemalla lavasta lapaan omalla puolustusalueellaan hyökkäyksiinlähdöissä. Samalla näissä hyökkäyksiinlähdöissä ei ollut rakennetta.

Kun Leijonat hyökkäsi heikolla viisikon rakenteella, heijastui  se myös puolustussuuntaan − varsinkin toisessa erässä.

Missä alakolmio?

Toisessa erässä Leijonien kiekollisen pelaamisen ja hyökkäyspelaamisen ongelmat korostuivat. Yksi iso pelin osa-alue, mikä puuttui, oli alakolmion käyttäminen kiekotteluvaiheessa hyökkäyksiinlähdöissä, josta muun muassa Oulun Kärpät tuli tällä kaudella tunnetuksi.

Suomi ei pyrkinyt avaustilanteissa kiekotellessaan luomaan puolustajien ja keskushyökkääjän kesken alakolmiota, jolloin olisi ollut helppo muutamalla syötöllä purkaa Saksan ensimmäisen paineistustason. Nyt, kun sitä ei tehty, jäivät puolustajat ilman tukea ja hyökkäykset alkoivat tökkiä.

Ja, kun hyökkäykset näyttivät hankalilta ja pysähtyivät keskialueelle, näytti Suomi myös laiskalta.

Leijonat ei pystynyt käyttämämään repivää hyökkääjää, joka venytti Saksan viisikkoa pituusssuunnassa, vaan joutui pulaan kiekon kanssa. Hyökkäykset eivät olleet jouhevia, eikä todellakaan kiihtyviä. Saksan oli helppo puolustaa sellaisia hyökkäyksiä vastaan ja iskeä kiekonriiston jälkeen terävästi vastaan.

Kolmiopelaamisella Suomi olisi saanut kiekolliselle puolustajalle erilaisia syöttösuuntia ja tukea. Samalla Saksan ensimmäinen paineistustaso olisi murrettu, jonka jälkeen Leijonat olisi pystynyt lähettämään repivälle hyökkääjälle ylös taskuihin syötön, ja josta Suomi olisi pystynyt etenemään kiekollisena hyökkäysalueelle.

Kolmiopelaaminen olisi myös tuonut Leijonien hyökkäyksiin rakennetta.

Mistä tämä johtui? Miksi sitä ei sitten käytetty?

Suomella ei ole luontaisia keskushyökkääjiä kokoonpanossa, joille keskushyökkääjän haku keskikaistalle ja kolmion tarjoaminen puolustajien etupuolelle tulisi selkäytimestä. Kolmioiden rakentelussa oli liikaa viiveitä, koska ottelussa keskushyökkääjänä pelanneet joutuivat liikaa miettimään, milloin ja miten sitä pitäisi tarjota. Samalla tilaisuus alakolmion rakentamiselle oli useasti mennyt.

Kun Leijonien hyökkäyksiinlähdöissä oli heikko rakenne, ei Suomi pystynyt myöskään pitkiin pyörityksiin hyökkäysalueellakaan. 

Kolmanteen erään Leijonat tuli erilaisella ilmeellä. Suomi alkoi rytmittää peliä jälleen samantapaisesti kuin ensimmäisessä erässä, saaden hyökkäyspelaamiseensa hieman rakennetta ja siten pelin virtausta hallintaansa jälleen.

Suomi myös pystyi luomaan laadukkaita maalipaikkoja, mutta maaliin asti kiekkoa ei saatu kuin kerran.