Suomen Jääkiekkoliitto ei tee kotouttamis- ja maahanmuuttajatyötä. Asiasta kertoo Jääkiekkoliiton juniori- ja seuratoimintajohtaja Turkka Tervomaa. Yksittäisillä seuroilla on maahanmuuttajien aktivoimiseen kohdistuvia projekteja ja kontakteja, mutta liittovetoista kotouttamistyötä suomalainen jääkiekko ei ole tehnyt eikä tee tällä hetkellä.
Miksi niin on?
– Meillä emme ole nyt tulleet ajatelleeksi tällaista. Ja yksittäiset kokeilut ovat kielineet, että lajimme ei ole urheilulajeista sellainen, johon maahanmuuttajat kovin herkästi kiinnittyvät. Siinä kai ne syyt, Tervomaa vastaa.
– Liitto on tehnyt yhdenvertaisuussuunnitelman, jossa todetaan, että kuka tahansa voi harrastaa jääkiekkoa. Mutta seuroissahan tällainen työ pitkälti tapahtuu. Käytännön toimet ovat siellä. Liiton painopiste on ollut viime vuosina hyvin vahvasti pelaamisen kehittämisessä. Olemme panostaneet siihen. Siitähän on todisteita nähty eri MM-kisoissa ja NHL:n varaustilaisuuksissa, hän huomauttaa.
Esimerkiksi jalkapallon kotimainen kattojärjestö Palloliitto on tehnyt jatkuvaa monikulttuurista kehittämistyötä eri hankkeilla ja projekteilla vuodesta 2007 lähtien. Palloliiton viestinnän mukaan järjestö panostaa maahanmuuttajatyöhön noin 100 000 euroa vuosittain. Palloliitto on käypä verrokki Jääkiekkoliittoon, sillä ne ovat maan suurimmat ja varakkaimmat lajiliitot. Jalkapallolla on urheilulajeista Suomessa eniten rekisteröityneitä harrastajia, ja jääkiekko taas on maan arvostetuin ja seuratuin urheilulaji.
Tutkimukset ovat osoittaneet voimakkaita merkkejä siitä, että liikunta ja urheilu ovat toimivia keinoja tehostaa maahanmuuttajien kotoutumista uuteen ympäristöönsä. Maahanmuuttajataustaisten osuus Suomen populaatiosta on verrattain pieni. Vuonna 2018 vain 402 000 ihmistä eli 7,3 prosenttia kokonaisuudesta. Kuitenkin väestön kansainvälistymisen voi odottaa jatkuvan tulevaisuudessakin. 2010-luvulla Suomeen saapui muualta vuosittain keskimäärin noin 30 000 ihmistä. Kotoutumisen edistämisen voi niinikään odottaa vain kasvattavan merkitystään.
Tervomaan mukaan Jääkiekkoliitto oli 2010-luvun puolivälissä mukana Suomen olympiakomitean hankkeessa, joka yhdisti peruskoulua ja urheilemista nimenomaisesti maahanmuuttajanuorille suunnatusti. Hankkeessa oli mukana monta lajiliittoa. Tuolloin jääkiekon yhteistyökoulu sijaitsi Itä-Helsingissä.
– Silloin oli sellaista ongelmaa, että jääkiekkopäivä ei tahtonut oikein kiinnostaa maahanmuuttajanuoria. Koripallo- ja jalkapallopäivissä kävi hyvin väkeä, mutta kun tuli torstai eli jääkiekkopäivä, iso osa porukasta jäi pois. Osa porukasta ei siis kiinnittynyt jääkiekkoiluun siten kuin joihinkin muihin liikuntamuotoihin. Syyt ovat ilmeiset, kun lajimme ei ole levinnyt globaalisti samalla tavalla kuin vaikkapa juuri jalkapallo ja koripallo.
– On myös hyvä muistaa, että maahanmuuttaja on laaja käsite. Se pitää sisällään myös muun muassa Virosta ja Venäjältä tulleet. Virolaisia ja venäläisiä on jääkiekon piirissä varsin paljonkin. He kiinnittyvät helpommin. Tietyissä seuroissa meillä on kyllä erittäin hyvin tällaista värväystoimintaa. Erityisesti itärajan tuntumassa on sellaisia seuroja paljon. Ja sitten pohjoisessa osa seuroista tekee hyvää yhteistyötä ruotsalaisten kanssa – tosin ehkä sitä ei voi sanoa maahanmuuttotyöksi, Tervomaa myöntää.
Jääkiekkoa on vienyt maahanmuuttajanuorten keskuuteen lajista toimintansa aloittanut hyväntekeväisyysjärjestö Suomen Icehearts, mutta nykyään sillä on vain kaksi jääkiekkojoukkuetta. Molemmat Helsingissä. Toiminta on painottunut vuosien saatossa jalkapalloon ja salibandyyn. Icehearts on Jääkiekkoliitosta ulkopuolinen taho.
Juniori- ja seuratoimintajohtaja Tervomaa kertoo, että Jääkiekkoliitto odottaisi koko suomalaisen urheilun kattojärjestön Olympiakomitean tai urheilusta vastaavan opetus- ja kulttuuriministeriön ottavan ohjat urheilun yhteiskunnallisessa osallistumistyössä.
– Meillä on sellaista näkemystä, että tällainen vaikuttaminen – jota liittyy muihinkin teemoihin kuin maahanmuuttoon – olisi paras organisoida suomalaisessa urheilussa niin, että erillinen taho kokoaisi aina eri lajiliitot yhteen. Silloin hankkeisiin saataisiin tavoittavuutta ja vaikuttavuutta.
Jääkiekolla on haasteena se, että lajin kokeilukynnys on väistämättä vähintään hieman useaa muuta lajia korkeampi, koska aina tarvitaan jää ja luistimet – ja luisteleminen on erikseen opeteltava taito. Herkästi eteen tulee myös kustannuskysymyksiä, sillä jäävuorot, luistimet ja mailat maksavat huomattavasti enemmän kuin vaikkapa jalkapallo ja kenttävuoro.
Toisaalta eikö olekin niin, että kun Suomessa ainakin toistaiseksi useimmilla paikkakunnilla on talvisin ulkojäätä, matalan kynnyksen kokeilu- ja kotouttamistoimintaa voisi toteuttaa melko pienillä kustannuksilla kuntien kaukaloissa?
– No, kun kysyt, että eikö olekin niin, vastaus on, että kyllä on.
– Tosin täytyy muistaa, että sellaisessakin toiminnassa tarvittaisiin varusteita, ohjaaja ja porukan pitäisi vielä innostua mukaankin. Ja ulkojääkausi on kuitenkin rajallisen mittainen. Mutta kyllä, periaatteessa ulkojäitä voisi käyttää, Tervomaa vastaa.
Myös se on hyvä huomioida, että urheilujärjestön kotouttamistyössä ykkösprioriteetti voi olla liikuntapalvelujen tarjoaminen, monikulttuurillisen yhteisöllisyyden luominen ja suomalaiseen arkeen tutustuminen. Jolloin liikkuminen ja urheileminen on väline kohti varsinaista tavoitetta. Sellaisesta lähtökohdasta Jääkiekkoliitonkaan kotouttamistyön ei tarvitsisi välttämättä olla jääkiekkoilua, vaan vaikkapa tossulätkää asfaltilla.
Tervomaa tähdentää, että jos suomalaisessa urheilussa tehdään lajirajat ylittäviä kotouttamishankkeita, Jääkiekkoliitto on "ensimmäisenä mukana".
– Mielestäni tässä olisi hyvä olla yhteistyötä. Jo ihan perusjatkuvuudenkin kannalta. Meiltä kun keväisin hallikausi päättyy ja ulkojäät sulavat, niin mitäs sitten? Silloin voisi siirtyä kesälajeihin, hän miettii.