Itse asiassa sirkus oli kaupungissa koko kauden esittäen Chicago Blackhawksin kustannuksella mitä värikkäämpiä näytöksiä. Bob Probertin epämääräisesti julkisuuteen tiedotettu ja kulissien takana varmasti vielä epämääräisemmin hoidettu lopettamispäätös, Michael Nylanderin kauppaamiseen johtaneet valmentaja Brian Sutterin itsepäiset näkökannat, Eric Dazen loukkaantumiset, Boris Mironovin kiukuttelu peliajasta, palkaton lakko ja miehen myöhempi kauppaaminen, joukkueen kapteenin Alexei Zhamnovin rattijuopumus sekä ohjelmanumeron huippuna Theoren Fleuryn ympärillä pyörinyt saippuaooppera takasivat joukkueelle varmaa mielenkiintoa vaikka pelillinen puoli takkuilikin paikoitellen pahasti. Sirkus ei kuitenkaan jäänyt vain chicagolaisten viihdykkeeksi, sillä Fleuryn luoma mediakohu takasi lukuisten ohjelmanumeroiden vyöryn myös vieraspelipaikkakunnille. Kauden alussa langetettu päihdeongelmanhoito-ohjelma, kuuluisa Columbus-välikohtaus paikallisessa strip-klubissa, sanaharkka harjoituksissa apuvalmentaja Denis Savardin kanssa, ensimmäinen pressikatsomokomennus sitten tulokaskauden, nöyryyttävä waivers-listaus sekä kauden loputtua langetettu kuuden kuukauden pelikielto muodostivat jo yksistään kelpo ainekset Fleuryn tähdittämälle menestysnumerolle. Samainen sirkus näkyikin valitettavan hyvin sekä kentän ulkopuolella että itse kentällä - niin Fleuryn kuin koko joukkueen esittämänä.
Sirkukseen kuuluu tirehtööri, joukko klovneja ja akrobaatti
Kentän ulkopuoliset tapahtumat ilmenivät koko joukkueessa näkyvästi. Organisaation johtoportaan sekasortoinen tilanne, epämääräiset ja kyseenalaiset pelaajasiirrot sekä Theoren Fleuryn nauttima erikoiskohtelu, jonka vuoksi muun muassa joukkueen muut jäsenet eivät Montreal-vierailulla ehtineet tapaamaan sukulaisiaan johtoportaan pelätessä Fleuryn jälleen hairahtuvan paikallisiin ravitsemusliikkeisiin, mutta päihdeongelmaisen hyökkääjän silti saadessa tavata oman perheensä joukkueen Alberta-kiertueella rikkoivat joukkueen vähäisen kemia lopullisesti syösten pukukopin ilmapiirin pysäyttämättömään roihuun samalla pirstoen joukkuehengen olemattomiin. Pelillisten ongelmien syyksi ei kuitenkaan riitä ainoastaan kentän ulkopuoliset tai kulissien takaiset konfliktit, sillä selkeät puutteet itse kaukalon tasolla näyttelivät kenties yhtä selkeää roolia. Syyksi ei myöskään kelpaa paljon mediassa parjattu ja organisaationkin taholta sylkykupiksi asetettu tammikuun 19. päivän Columbus-tapaus, koska perimmäiset ongelmat oli nähtävissä - jos ei jo kauden alussa - viimeistään kauden ensimmäisen neljänneksen jälkeen.
Hyökkäyskaluston ja ylivoimapelin tehottomuus, selkeän ykköspuolustajan ja takalinjojen johtohahmon puute, luotettavan ja varman kakkosmaalivahdin epätoivoinen etsintä omista tarpeista, kotikenttäedun taian katoaminen (kuluneen kauden kotisaldo 17-15-7-2 verrattuna viime kauden 28-7-5-1), avainpelaajien ja ratkaisijoiden näkymättömyys, vastuunkantajien ja fyysisen pelin lähes täydellinen puute sekä valmentaja Brian Sutterin kiistelty peluutustaktiikka luovat vain kliseisen poikkileikkauksen epäonnistuneesta kaudesta kaikkien edellä mainittujen ollessa silti täyttä totta. Puolella vaihteella lähes koko kauden porskuttaneet avainpelaajat Alexei Zhamnovin, Steve Sullivanin ja Phil Housleyn johdolla kuvasit koko joukkueen aneemisuutta ja sekasortoa esimerkillisesti. Ailahtelevat otteet ja kylmähermoisten ratkaisijoiden puute saattoivat maksaa useamman elintärkeän pisteen ja ilman upean syyskauden, mutta kuitenkin varsin vaisun kevätkauden pelannutta maalivahti Jocelyn Thibault'a Blackhawks-lauma tuskin komeilisi lopputuloksissa edes läntisen konferenssin yhdeksäntenä.
Esiintyjien ammattitaito hakusessa
Avainpelaajien ja ratkaisijoiden puute näkyi tiukoissa ja playoffs-haaveiden kannalta tärkeissä otteluissa. Karmeimmin joukkueen aneemisuus ja ylitsepursuavat puutteet ilmenivät kenties Blackhawks-historian synkimpänä tammikuuna, jolloin surullisen kuuluisa Columbus-välikohtaus näki päivänvalon. Kulminaatiopisteeksi langetetun välikohtauksen jälkeen joukkueen saldoksi kertyi murheelliset yhdeksän voittoa, viisi tasapeliä, kolme jatkoaikatappiota ja peräti 18 tappiota.
Tammi-helmikuun synkkinä hetkinä kapteeniston rooli sai osakseen pistävää kritiikkiä erityisesti kapteeni Alexei Zhamnovin johtajan kykyjä punnittaessa tappioiden seuratessa toisiaan. Epätoivoisesta ja sekasortoisesta tilanteesta ei syy kuuluu missään nimessä täysin Zhamnovin harteille, mutta todennäköisesti venäläisveteraani ei myöskään ollut täysin oikea mies johdattamaan pirstaleista joukkuetta tuskaisten paineiden alla suurten vaikeuksien yli. Paremmin ei tosin menestynyt muukaan kapteenisto, sillä kauteen lähdettäessä varakapteeneiksi nimetyistä Phil Housleystä, Steve Thomasista, Lyle Odeleinista ja Jon Klemmista vain viimeinen kantoi kauden loppuun asti A-kirjainta rinnassaan. Housley menetti oman kirjaimensa Columbus-tapauksen jälkeen ja Odelein sekä Thomas kaupattiin siirtorajan kynnyksellä - kuten myös Housley lopulta. Kapteeniston täydentäjiksi nousivat uudet yrittäjät Steve Sullivan, Eric Daze sekä Kyle Calder.
Murheellisen lopputalven jälkeen aurinko suuntasi vihdoin säteensä räntäsateessa taapertaneeseen Blackhawks-ryhmään - tosin liian myöhään. Pudotuspelitoiveiden lipuessa vehreämmille maille ja kriittisten otteluiden majaillessa takana tappiomerkinnät vierellään alkoi joukkueen otteissa näkyä vihdoin kaivattua luovuutta ja iloisuutta. Paineiden hellittäessä ja kapteeniston muiden pelaajien ohella tietäessä loppukevään sujuvan golf-kenttiä kiertäessä kauden ratkaisevissa otteluissa märän ruudin kirouksessa ollut joukkue sai vihdoin maalihanat auki, mutta lohtu oli laiha. Kauden loppupuoliskon pelaajat saattoivat lähinnä kaunistella henkilökohtaisia tilastojaan ja mahdollisesti antaa näyttöjä tulevan kesän sopimusneuvotteluihin.
Monipuolinen esiintyjäkaarti, mutta sopimaton ohjelma
Loppukauden kaltainen muodonmuutos kevätkauden alun synkkiin aikoihin niputtanee kokoon kaikki edellä mainitut puutteet avainpelaajien näkymättömyydestä ja ratkaisijoiden puutteesta lähtien. Kapteenisto ei kyennyt kaitsemaan riitaisaa joukkuetta läpi sirkuksen vastuunkantajien paineiden käydessä samalla ylitsepääsemättömiksi. Piinaavassa epätoivossa ja sekasortoisessa tilanteessa luonnottomissa rooleissa pelanneet veteraanit eivät voineet vastata valmentaja Brian Sutterin saati organisaation johtoportaan vaatimuksiin.
Ykkössentterinä, kapteenina ja näin ollen suurimpana vastuunkantajana taistelleen Alexei Zhamnovin otteet tulisivatkin kenties parhaiten esille kakkoskentän kapellimestarina hieman paineettomammassa roolissa, tulokset maalilla voisivat olla varmempia mikäli otteluruuhkassa joukkueelle yksin voittoja torjunut Jocelyn Thibault saisi useammin lepovuoroja - mies kun ei ole Martin Brodeurin kaltainen työorhi pelaten kausi toisensa jälkeen vähintään 70 ottelua - ja ykkösparin puolustajien minuutteja kellottaneet Steve Poapst, Jon Klemm sekä Alexei Karpovtsev istuisivat sopivammin todennäköisesti 3/4-puolustajan rooliin. Yhdeksi suurimmista ongelmista muodostuikin profiloituneiden vastuunkantajien ja ratkaisijoiden puute. Jääkiekkokaukaloiden supersankareiden sijaan Blackhawks-kokoonpano täyttyi niin sanotuista "second tier-pelaajista" sekä kolmos-, neloskentän raatajista.
Klovnien joukossa harvoja jonglöörejä
Veteraanipelaajien ongelmien lomasta harvoja positiivisia läikkiä muodostivat nuorten pelaajien vaikuttavat otteet. Tyler Arnasonin tahti hiipui mahtavasta alkukaudesta, mutta kokonaisuudessaan nuorukainen jätti varsin potentiaalisen kuvan. Mark Bell ja Steve McCarthy ottivat myös askeleen edemmäksi jälkimmäisen lunastettua vihdoin paikan pelaavasta kokoonpanosta ja edellisen ollessa yksi muutoin aneemisen joukkueen harvoista energiapakkauksista. Itsepäinen valmentaja Brian Sutter pystyi kuitenkin tuomaan varjoa vähäistenkin valonsäteiden tielle antamalla nuorukaisille lähes poikkeuksetta minimaalisia peliminuutteja kuormittaen samalla luottoveteraanejaan illasta toiseen otteiden epätasaisesta laadusta huolimatta.
Kauttaaltaan kausi kuvastuukin nuorukaisten ja veteraanien välisen asetelman kaksijakoisuuteen: vähäisten onnistumisten vastapainoksi tarjolla oli yllin kyllin ailahtelevia, epätasaisia ja ennen kaikkea riittämättömiä suorituksia. Lopputulokseksi jäänyt 17 pisteen pudotus viime kauden 96 pisteeseen onkin tuntuva, mutta peliesitysten perusteella varsin oikeutettu. Ja vaikkakin kerätyt 79 pistettä on paras saldo pudotuspelien ulkopuolelle jääneistä joukkueista, jäivät playoffs-haaveet peräti 13 pisteen päähän. Surullisinta onkin, että nämä vähäiset pisteet koostuivat lähes yksinomaan alkukauden huippuvireessä olleen Thibault'n ja loppukauden merkityksettömien maalikarkeloiden tuloksista.
Akrobaatit pelastavat täydelliseltä fiaskolta
Ykkösmaalivahti Jocelyn Thibault'n All-Stars-valinta voidaan kirjata harvoihin kauden aikaisiin positiivisiin tapahtumiin. Mahtavan syyskauden pelanneen kanadanranskalaisen valinta tähdistöotteluun oli ensimmäinen kerta Blackhawks-maalivahdille sitten Ed Belfourin vuosien. Kauden puolivälissä pelattava supertähtien näytöstapahtuma oli kuitenkin vain näennäinen palkinto hyvin sujuneesta syyskaudesta, sillä murheellinen ja synkkä kevätkausi teki toteen kaikki pahimmat painajaiset.
Viime kauden tapaista loppuunpalamista pelättiin jo kauteen lähdettäessä ja organisaation johtoporras valmentaja Brian Sutter etunenässä toi julki saman uhan. Samainen mies kuitenkin peluutti ykkösmaalivahtiaan ilta toisensa jälkeen raskaissakin otteluruuhkissa saaden veräjänvartijansa tilille muhkeat 62 pelattua ottelua. Pienikokoiselle Thibault'lle moinen kertymä tiesi kevätkaudella varsin näkyvää väsymystä sekä otteiden ailahtelevaisuutta. Lisääntyneet irtokiekot ja lukuisat helpot maalit esittivät Blackhawks-maalivahdin inhimillisemmän puolen syyskaudella miehen voittaessa lähes yksin pelejä joukkueelleen. Toisaalta hyökkäyksen saamattomuus puolustuksen haparoinnin kanssa eivät tehneet Thibault'n urakkaa yhtään helpommaksi - jokailtainen nollapeli kun tuskin olisi onnistunut edes Blackhawks-legenda Glenn Hallilta.
Yksinäiseksi vastuunkantajaksi jätetyn, loppuunpalaneen ja pahasti haparoineen Thibault'n kausi päättyi lopulta varsin ikävästi miehen kärsittyä vakavista aivotärähdyksen jälkeisistä oireista, jotka pakottivat joukkueen selkärangan pakkolepoon koko loppukaudeksi. Pakkolepo tuli toisaalta melko onnekkaaseen paikkaan, sillä tulevaisuutta ajatellen nuoret maalivahtilupaukset Michael Leighton sekä Craig Anderson saivat Thibault'n poissaolon ansiosta kelvollisen näyttöpaikan ensi kauden kakkosmaalivahtivalintoja ajatellen.
Pitkän kauden aikana juuri Thibault'n tuuraajan rooli nousikin keskeiseksi ongelmaksi maalivahtikysymyksessä. Kauteen lähdettäessä luukkua avannut Steve Passmore tuhlasi harvat mahdollisuutensa tien suuntautuessa pikaisesti farmiin Norfolkiin. Leightonin ja Andersonin pikaiset visiitit kauden keskivaiheilla antoivat toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta kumpainenkaan nuorukaisista ei pystynyt vakuuttamaan valmennusjohtoa kyllin. Passmoren kutsu takaisin Blackhawks-kokoonpanoon nähtiin ainoaksi hätäratkaisuksi, mutta luoton puute veteraanikassariin pakotti valmentaja Sutterin ylikuormittamaan Thibault'ia.
Luotettavan kakkosmaalivahdin puute onkin näkynyt Blackhawks-organisaatiossa jo pitkään. Thibault'n siirryttyä Blackhawks-paitaan marraskuussa 1998 miehen tuuraajina ovat kokeilleet nimet Mark Fitzpatrick, Andrei Trefilov, Steve Passmore, Marc Lamothe, Robbie Tallas, Michel Larocque, Craig Andersson ja Michael Leighton, joiden yhteiseksi saldoksi on vuosien aikana kertynyt vähemmän mairittelevat 25 voittoa, 48 tappiota ja 17 tasapeliä. Suuri vaihtuvuus luukkumiehen tontilla onkin kielinyt melko vakavasti maalivahtiongelmasta, johon omien varausten toivotaan vihdoin tuovan ratkaisun.
Leightonin ja Andersonin uudet näyttöpaikat kauden lopulla osoittivat nuorukaisten potentiaalin, vaikka jälkimmäinen joutuikin nöyrtymään Colorado- ja Islanders-murskatappioiden edessä. Kummankaan ottelun maalikarkeloista ei voida tosin syyttää Andersonia, sillä pahasti ulapalla ollut puolustus auttoi varsin vahvalla kädellä vastustajien maali-ilottelua. Kauden viimeiset ottelut pelannut Leighton puolestaan pääsi hieman inhimillisempiin olosuhteisiin ja nuorukainen nappasikin kunnioitettavat voitot divisioonan arkkivihollisista Detroitista ja St. Louisista.
Tulevaisuuden potentiaalista huolimatta kuluneen kauden kakkosmaalivahtien saldo neljä voittoa 25 ottelusta asettaa suuren kysymysmerkin ensi kauden maalivahtivalinnoille. Steve Passmoren aika Blackhawks-kokoonpanossa on ohi, joten Leighton tai Anderson saanevat vastuun Thibault'n tuuraajana - mikäli harjoitusleiri ja -ottelut kyseiseen vastuuseen ylipäätään oikeuttavat. Joka tapauksessa kahden viimeisen kauden kaltaista loppuunpalamista ei tohtisi enää Jocelyn Thibault'n kohdalla näkevän. Ja vaikkakin hän pystyy pelastamaan joukkueensa täydelliseltä fiaskolta, luotettavan tuuraajan tarve on polttava, sillä AHL-tason puolustuksen edessä ilta toisensa jälkeen tahkoava pienikokoinen kanadanranskalainen ei yksinkertaisesti pysty kantamaan joukkuettaan yksin yli 60 ottelun ajan.
Takalinjojen parrakkaat naiset ja voimamiehet
Syyskauden varsin kelvollisesti maalivahti Thibault'n edessä luutinut puolustus vaipua muun joukkueen mukana sikeään horrokseen tammikuun kolkkoina iltoina. Tuhteja minuutteja ottelu toisensa jälkeen kellottaneet Steve Poapst ja Jon Klemm eivät kyenneet pitämään syyskauden kivikovaa tasoaan muun puolustuksen haparoidessa, jolloin lähes koko kauden kahden miehen varassa seissyt pakisto sortui ailahteleviin ja epävarmoihin otteisiin pakan seotessa paikoitellen täysin. Muun joukkueen tavoin myös puolustuksen avainhahmojen alakanttiin sujunut kevätpuolisko kostautui ja näkyi kriittisissä otteluissa lukuisina miinusmerkkisinä tehomerkintöinä.
Ylivoimaspesialisti Phil Housleyn vaisu kausi tiesi ylivoiman ohella puolustuksen kiekolliselle pelillä vaikeuksia. Veteraanin potkun hiipuminen näkyi vaikeina ratkaisuna ja ennen kaikkea tuskaisina yrityksinä saada hyökkäykset käyntiin lähes poikkeuksetta laitojen kautta keskialueen muuttuessa Bermudankolmion kaltaiseksi vaaravyöhykkeeksi. Debyyttikauttaan Blackhawks-paidassa pelannut Nathan Dempsey pystyi paikkaamaan Housleyn jättämää aukkoa veteraanipuolustajan loukkaannuttua, mutta selkeän kiekollisen puolustajan ja johtohahmon puuttuminen muodostui silti varsin ilmeiseksi puutteeksi. Energisellä ja liikkuvalla pelillään Dempsey pystyi kuitenkin vakuuttamaan valmennusjohdon kyvyistään, vaikkakin uskaliaat nousut hyökkäyksen tueksi sekä toistuvat haparoinnit puolustuspäässä loivat lukuisia vaaratilanteita asettaen puolustuspelaamiselle toivomisen varaa.
Myös toisen kokeneen ketun ja takalinjojen tykipylvään, Jon Klemmin, kausi kulki kevätpuoliskon varjojen mailla. Viime kaudella suurta roolia puolustuksen lukkona näytellyt takavuosien Stanley Cup-voittaja hiipui kauden edetessä vuoden 2003 puolelle veteraanin kuitenkin muodostaessa Steve Poapstin kanssa muutoin hataran puolustuksen varmimman kaksikon. Edelliskauden varmat ja eleettömät otteet olivat silti paikoitellen kadoksissa 33-vuotiaan veteraanin syöttöjen poukkoillessa tavallista enemmän vastustajien lapaan karkeiden merkkausvirheiden samalla lisääntyessä.
Phil Housleyn ohella maaliskuun siirtorajan kaupparumbassa maisemaa vaihtanut Lyle Odelein muodosti kenties kuvainnollisimman esimerkin puolustuksen tilanteesta. Varmoja ja tasaisia otteita saattoi seurata totaalinen romahdus ja aneemisuus niin fyysisessä kuin kiekollisessakin pelissä. Fyysistä peliä ja kovia taklauksia viljelevänä puolustajana tunnetusta Odeleinistä kehkeytyi passiivinen ja sementtijalkainen näkymätön jääkaappipakastin, joka saattoi vältellä kontaktia hinnalla millä hyvänsä. Taklauksien vieminen loppuun näyttikin olevan tammi-helmikuun vaikeina hetkinä niin Odeleinille kuin koko muullekin puolustukselle lähes mahdoton tehtävä pelin muuttuessa passiiviseksi seisoskeluksi maalinedustan samalla jäädessä vastustajien leikkikentäksi aivan liian usein.
Epävarman ja ailahtelevan puolustuksen sisältä ainoaksi puhtain paperein kauden suorittavaksi takalinjojen puurtajaksi nousi farmiveteraanina pitkään pelipaikkaa etsinyt Steve Poapst, joka eleettömällä ja yksinkertaisella pelillään pimensi vastustajien ykkösnyrkkejä varsin hyvällä menestyksellä, josta osoituksena joukkueen toiseksi paras +/- saldo +14. Koko joukkueesta eniten minuutteja (22.51) ottelua kohden kellottanut Poapst nousikin jo lähes menetetystä tapauksesta Blackhawks-takalinjojen näkymättömäksi työmyyräksi. Sitkeän yrittämisen ja korkean työmoraalin osoituksena 34-vuotias puolustaja valittiinkin oikeutetusti Blackhawks-organisaation ehdokkaaksi Bill Masterton Trophyyn - ja mies suunnitteli vielä pari vuotta sitten hokkareiden ripustamista naulaan!
Poapstin ja Nathan Dempseyn ohella puolustuksen harvoja valonsäteitä kaukaloon toi nuori ja lupaava Steve McCarthy. Jo pitkään organisaation lupaavimpana puolustajana pidetty ja vuosia farmissa peliään kehittänyt McCarthy vakiinnutti vihdoin paikkansa pelaavassa kokoonpanossa. Boris Mironovin syksyinen kiukuttelu peliajasta ja venäläisveteraanin myöhempi kauppaaminen avasivat nuorukaiselle portit elämänsä tilaisuuteen, jota Kanadan nuorten maajoukkueen taannoinen kapteeni ei hylännyt. Vaikka puolustuspään erheet, liika arkailu hyökkäyspäässä, sekä kokemattomuus paistoivat nuorukaisen otteista läpi, otti tämä organisaation vuoden 1999 ykkösvaraus
aimo harppauksen kehityksessään kuulumalla loppukauden takalinjojen vakiomiehiin - tosin valmentaja Sutterin peluutuksessa varsin pienellä peliajalla.
Perinteisen sairastupalaisen Alexander Karpovtsevin missattua jälleen hulppeat 40 ottelua runkosarjasta ja avainpuolustajien vaisut otteet takasivat takalinjoille hermojaraastavaa sekasortoa ja epävarmuutta. Terveen, mutta epävarman ja sekasortoisen Karpovtsevin otteet eivät tosin takalinjojen kokonaistilannetta juurikaan muuttaneet, sillä selkeän ykköspuolustajan ja todellisen profiilihahmon puute näkyi pakan herkkänä sortumisena liiaksi. Marginaalipuolustajien pelatessa ykkös- ja kakkospakkien rooleissa sekä kellottaessa ällistyttäviä minuutteja ilta toisensa jälkeen muodostui puolustuksen tilanteesta eräänlainen oravanpyörä, jossa heikkojen esitysten ja tappioiden kierteessä kamppaileva joukkue joutui itsepäisesti luottamaan veteraaniensa riittämättömiin otteisiin nuorten ja kehittyvien lupausten jäädessä pahasti paitsioon.
Yhtään selkeyttä takalinjojen sirkukseen ei tuonut siirtorajan kaupparumba, jossa sekä loukaantuneena loppukauden ollut Phil Housley että siirron jälkeen loukkaantunut Lyle Odelein vaihtoivat maisemaa. Vaihtokaupassa Odeleinista saatu Sami Helenius vuorotteli maaliskuun lopun ja huhtikuun alun siirtorajan kynnyksellä hätävaraksi hankitun Todd Gillin kanssa kuudennen puolustajan paikasta. Veteraanipuolustajan passitus farmiin Norfolkiin avasi suomalaisjätille kuitenkin mahdollisuuden hieman pysyvämpään pelipaikkaan - etenkin kun Alexander Karpovtsev vielä paranteli vammojaan. Venäläisveteraanin paluu kuitenkin vaikeutti Heleniuksen tilannetta, joka yhdessä nuoren Burke Henryn kanssa kärkkyi puolustuksen viimeistä paikkaa.
Kevään aikana Blackhawks-kokoonpanoon nostetun Henryn visiitti NHL-kaukaloissa alkoi erittäin lupaavasti nuorukaisen viljellessä ennakkoluulottomasti taklauksia energisen liikkeen saattelemana. Otteluiden kertyessä Henryn tilille alkoivat otteet kuitenkin samalla hiipua kokemattomuuden paistettua läpi kohtalokkaasti - joukkueen jumbosija +/- tilastossa saldolla -13 osoitti nuorukaisen kaipaavan vielä runsaasti otteluita tasoa alempaa ennen kuin täysipäiväinen rooli NHL-ympyröissä olisi mahdollista. Henryn ailahtelevat otteet muiden puolustajien pienten loukkaantumisten ohella paransivat eittämättä Heleniuksen mahdollisuuksia kuudennen puolustajan paikkaan, mutta puolustuksen ylitarjonta takasi, että aiempi taistelupari Gill-Helenius vain vaihtui Henry-Helenius-pariin, jossa Henryn kokemattomuus ja Heleniuksen yksiulotteisuus kamppailivat vähemmän pahan asemasta.
Kauttaaltaan siirtorajan kaupat muokkasivat jo aiemmin epävarman ja tasottoman puolustuksen AHL-tason rykelmäksi. Johtohahmojen puute sekä marginaalipuolustajien roolitus todellista tasoa vastuullisemmille tonteille takasivat kaksijakoisen tilanteen, jossa ylikuormitetut veteraanit paiskivat kannattavina voimina ilta toisensa jälkeen otteiden silti jäädessä poikkeuksetta riittämättömiksi kehittyvien nuorten samalla jäädessä minimaalisille peliajoille. Nimien Jon Klemm, Steve Poapst, Nathan Dempsey, Alexander Karpovtsev ja Steve McCarthy muodostaessa puolustuksen kivijalan saattoi Sami Heleniuksen kaltaiset yksiulotteiset ja kädettömät sementtijalat tai Burke Henryn tapaiset kokemattomat ja ailahtelevat nuorukaiset näyttää yllättävän potentiaalisilta ja profiloituneilta muunkin puolustuksen ollessa yhtä yksiulotteista ja kokematonta sementtijalkaa tai ailahtelevaa ja epävarmaa veteraania.
Klovniarmeija hyökkää
Jos mukaan ei oteta vuosien 1994-95 tynkäkautta, Blackhawks-lauman sisäisen pistepörssin voittajan Steve Sullivanin 61 pistettä ovat alhaisimmat kokonaispisteet sitten kauden 1976-77, jolloin Ivan Boldirev voitti Blackhawks-pörssin 62 pisteellä. Myös joukkueen parhaaksi maalintekijäksi yltäneen Sullivanin 26 maalia tietävät, että kulunut kausi on ensimmäinen kerta sitten kauden 1978-79, jolloin Blackhawks-kokoonpanossa ei ole 30 maalin tekijää. Kyseiset vähemmän mairittelevat saavutukset kertovat joukkueen hyökkäyksen tehoista paremmin kuin tuhat sanaa.
Itse asiassa hyökkäyksen ollessa kyseessä ei voida puhua tehoista vaan pikemminkin tehottomuudesta. Periaatteessa kuluneen kauden 207 tehtyä maalia ei ole paperilla suuri pudotus viime kauden 216 maalin, mutta synkimmän jakson aikana tammikuusta maaliskuun alkuun 23 ottelussa tehdyt vaivaiset 51 maalia - vaivoin 2 maalia ottelua kohden - kertonevat paremmin tehojen jakautumisesta. Joukkueen sisäisen maalipörssin voittaneen Sullivanin 26 maalista vain 3 syntyi niissä 23 ottelussa, joissa joukkue taapersi tammikuun ja maaliskuun välisenä aikana. Hyökkäyskaluston ruuti kuivuikin vasta playoff-paikan karattua käsistä ja paineiden hellitettyä, jolloin ainoaksi tavoitteeksi jäi henkilökohtaisen statistiikan kaunisteleminen.
Sullivanin lisäksi märkää ruutia kirosi joukkueen kapteeni Alexei Zhamnov, jonka otteet alkukauden välttävistä esityksistä hiipuivat tammi-helmikuun luokattomiin yrityksiin. Kapteenin roolissa venäläisveteraanin panoksen kentällä olisi toivonut olevan esimerkillisen taistelutahtoista, mutta tuli joukkueen kapteenin sydämessä oli hiipunut kauden aikaisen sirkuksen myötä - kapteeniuden vastuu yhdessä organisaation ja joukkueen ympärillä pyörineen karusellin kanssa loivat hiljaiselle pelinrakentajalle ennen näkemättömät paineet, joiden yli mies ei joukkuettaan kyennyt johdattamaan. Lukuisat typerät jäähyt ja paheksuttavat sukellukset kertoivat joukkueen ykkössentterin turhautumisesta tehottomuuteen, joka vallitsi miehen itsensä lisäksi koko joukkueen aneemisissa otteissa. Suurimman varjon alavireiselle
kaudella langetti lopulta rattijuopumus, joka synnytti uuden päihdeongelmaisen Blackhawks-vaikuttajan Bob Probertin, Theoren Fleuryn ja Denis Savardin rinnalle.
Avainpelaajien tehottomuuden ohella Eric Dazen alkukauden loukkaantumiset sekä samaisten selkävammojen uusiutuminen kauden keskivaiheilla tekivät jo muutoin luokattoman hyökkäyskaluston tehtävän entistä vaikeammaksi. Viime kauden parhaan maalintekijän panos pakkolevosta huolimatta oli joukkueen parhaita All-Stars-hyökkääjän paukuttaessa 54 ottelussa kiitettävät 22 maalia ja 44 pistettä. Tulokaskauttaan pelaavan Tyler Arnasonin ja energisiä otteita esittäneen Mark Bellin lisäksi Daze olikin hyökkääjistön ainoita valopilkkuja.
Syyskaudella vahvasti vuoden tulokkaan tittelistä kamppailleen Arnasonin tehot hiipuivat pahasti muun joukkueen mukana kevätkaudelle siirryttäessä. Tulokkaan tilannetta tuskin yhtään helpotti valmentaja Brian Sutterin jääräpäinen veteraaneja ylikuormittanut peluutustaktiikka, jossa kokematon nuoriso jäi varsin pienelle peliajalle. Arnasonin 19 maalia - joista 6 voittomaaleja - olisivat oikeuttaneet eittämättä isommille minuuttimäärälle kuin 14.30 minuuttia ottelua kohden - tosin huonosti sujuneilla aloituksilla ja epävarmoilla otteilla puolustuspäässä lienee osansa asiassa. Itse asiassa juuri laiska puolustuspelaaminen nosti kauden lopulla runsasta kritiikkiä tulokkaan työmoraalista ja todellisesta potentiaalista median viitatessa lähinnä nuorukaisen juniorivuosien esityksiin. Yhtä kaikki, oli Arnasonin työmoraalissa parannettavaa tai ei, saattoi valmentaja Sutterin itsepäinen taktiikka suistaa tämän toisen polven NHL-hyökkääjän Calder Trophy -haaveet sivu suun.
Arnasonin kanssa joukkueen kenties dynaamisimman ketjukoostumuksen muodostaneet Mark Bell ja Kyle Calder antoivat tulokaskeskushyökkääjänsä ohella varsin positiivisia ja lupaavia näyttöjä. Vaikka Calderin tehot laskivatkin tuntuvasti mahtavaan viime kauteen verrattuna, pelasi rymistelevä laituri ilta toisensa jälkeen suurella sydämellä vuodattaen jokaisen hikipisaran viimeisestä vaihtoa ja tilannetta myöten. Calderin tavoin energisellä sykkeellä pelannut Mark Bell otti kuluneella kaudella merkittävän harppauksen kehityksessään ollen joukkueen ainoita todella taistelevia hahmoja, jolloin nyrkkienkään käyttöä ei luettu pois kuviosta. Nuorten hyökkääjien esiinmarssi toikin alakanttiin kuluneen kauden lomaan toivoa valoisammasta tulevaisuudesta, vaikka veteraanien kasvava vastuu rajoittikin nuorten mahdollisuuksia.
Kauden alkupuoliskolla Michael Nylander-kaupassa intiaanipaitaan tulleen Andrei Nikolishinin tehot olivat miehen puolustavasta roolista huolimatta ehkä sittenkin odotettua vaisummat. Tehojen mollivoittoisuudesta kertoi esimerkillisimmin venäläisveteraanin paikoittaiset piipahdukset neloskentässä asti miehen kuitenkin loukkaantumissumassa viilettäen ykköskentänkin keskellä. Pisteiden vähäisyydestä huolimatta Nikolishin täytti oman tonttinsa varsin esimerkillisesti kaapien aloituksia joukkueen korkeimmalla prosentilla puurtaen samalla omanpään tilanteet kunniakkaasti.
Toinen Nylander-kauppaan liittynyt Windy Cityn uudisasukas, Chris Simon, vertyi vasta loppukauden merkityksettömissä otteluissa edes välttävälle tasolle. Alkukauden pahasti pimennossa ja paikoitellen pressikatsomossa pitkiäkin toveja viihtynyt entinen nyrkkisankari löysi hyökkäyspään vainunsa vasta kevätauringon lämmittäessä, mutta fyysinen peli ja kovat otteet olivat silti jääneet menneillä kausille jättäen varsin vaisun kokonaisvaikutelman miehen palveluksista. Vanha kunnon maalinedustalla rymistellyt Simon nähtiinkin aivan liian myöhään, jotta jenkkipakastimen kokoisesta jättiläisestä olisi ollut tosipelejä ajatellen hyötyä. Loppukauden otteluissa tämä Wawa-heimoon kuuluva intiaani saattoikin lähinnä kaunistella omia tilastojaan ja antaa näyttöjä jatkosopimusta silmälläpitäen.
Puolustuksen ohella myös hyökkäyskalusto koki muutoksia siirtorajan kauppakarusellissa. Erittäin vaisun kauden pelannut Steve Thomas sekä ykkös- ja kolmoskentän välillä sahannut ja tehojensa kanssa ailahdellut Sergei Berezin saivat pakata kamppeensa ja suunnata tiensä playoff-joukkueiden kokoonpanoihin. Myös neloskentän keskushyökkääjänä alkukauden aloittanut, loukkaantumissuman yllättäessä tuuraajana toiminut, mutta kokonaisuudessaan täysin luokattoman kauden kiekkoillut Igor Korolev sai vaihtaa Blackhawks-nutun vieraampaan paitaan - tosin tasoa alemmaksi farmiseura Norfolkin laivastonsinisävytteiseen peliasuun. Veteraanien poistuessa joukkueen vahvuudesta ulkoisten ja sisäisten siirtojen voimalla kolmikon yksinäiseksi paikkaajaksi nostettiin Norfolkista organisaation vuoden 2000 draftin neljäs varaus Igor Radulov, joka epätasaisesta kaudesta huolimatta sai näyttöpaikan NHL-kaukaloissa.
Kauden lopulla kauppojen vuoksi Blackhawks-kokoonpanoon nostettu venäläisnuorukainen näyttikin kaikille epäilijöille, ettei ailahtelevasta farmitulokaskaudesta huolimatta odotukset potentiaalisesta maalinsylkijästä olleet turhia. Viisi maalia seitsemässä ottelussa 15.06 minuutin keskimääräisellä peliajalla ottelua kohden osoittivat, että maagisilla käsillä varustettu ja maalinedusruuhkia kaihtamaton venäläistulokas saattaisi olla yksi ensi kauden nuorista yllättäjistä veteraanien hiljalleen väistyessä kokoonpanosta. Ja vaikka Radulovin näytöt saattoivat olla vain iloisesti yllättänyt pintaliipaisu tai ne saattoivat kieliä täysin spekuloidusta skenariosta kokoonpanon nuorennusleikkauksen mahdollisuuksista, ilmensi venäläisnuorukaisen murtautuminen suoraan toiseen hyökkäävään ketjuun, että neloskentän täyttävien veteraanihyökkääjien kuten Mike Eastwoodin tai puolustajan ja laiturin roolissa vaihdelleen Jason Strudwickin aika saattaisi olla ohi potentiaalisten nuorten kehittyessä ja ottaessa hiljalleen omat roolinsa suurissa ympyröissä.
Arnasonin, Bellin ja Radulovin kaltaisten positiivisten poikkeusten muodostaessa vähäisiä valonsäteitä aneemiseen hyökkäykseen yksi nimi oli luokattoman klovniarmeijan ehdoton kuningas. Koko kauden valtavan mediakohun ja kaukalon ulkopuolisen sirkuksen ympärillä haahuilleen Theoren Fleuryn syyskauden edes jossain määrin energiset otteet katosivat täysin viimeistään tammikuisen Columbus-tapauksen jälkeen. Täysin tehottomasti kaukalossa surffaillut, typeriä jäähyjä ottanut sekä silmiinpistävän ylipainoisuuden vuoksi ainoastaan lyhyihin vaihtoihin pystynyt Fleury vaipui synkän tammi-helmikuun aikana alavireisen joukkueen pahimpaan horrokseen. Tehoton jakso huipentui ensimmäiseen pressikatsomokomennukseen sitten veteraanin tulokaskauden sekä maaliskuiseen waivers-listaukseen, jotka henkilökohtaisen avustajan, Jim Jenkinsin, irtisanomisen kanssa kuitenkin hieman näpäyttivät tätä NHL:n pientäsuurtamiestä. Waivers-listaus sekä Jenkinsin irtisanomisen viestittivät Fleurylle
viimeisestä mahdollisuudesta näyttää mihin entinen All-Stars-hyökkääjä pystyisi sekä tilaisuudesta viimein kerätä elämänsä langat yhteen nippuun.
Viesti meni perille ja Fleuryn otteet piristyivät miehen tehtaillessa pisteitä melko tasaisesti keräten lopulta 54 ottelussa kaikkiaan 33 pistettä. Erittäin loivan noususuhdanteen saanut ura koki kuitenkin kauden jo päätyttyä kenties lopullisen kolauksen liigan langettaessa Fleurylle kuuden kuukauden pelikiellon päihdehoito-ohjelman rikkomisesta. Farssiksi muodostunut sirkus Fleuryn ympärillä niputtikin kokonaisuudessaan varsin kattavasti koko hyökkäyksen sekasortoisen tilanteen, jossa hyviä otteita saattoi seurata täydellinen näkymättömyys tehojen kadotessa täysin ja pelaajien pelatessa sopimattomissa rooleissa joko riittämättömiä tai täysin yliampuvia peliminuutteja.
Sirkuksen erikoisnumeroissa parannettavaa
Jos hyökkäyksen tehot olivat paikoitellen täysin kadoksissa, ei ylivoimapelissä tehoja nähty laisinkaan. Liigan jumbosijoilla syyskauden keikkunut Blackhawks-ylivoima koki pienoisen noususuhdanteen loppukauden merkityksettömien otteluiden maali-ilotteluissa kohoten lopulta kolmanneksi huonoimmalle sijalle 12.6% prosentilla - vain New Jerseyn ja liigajumbo Carolinan jäädessä taakse. Pirteämpien kokonaisesitysten ohella ylivoiman roolituksen muuttuminen avasi selkeästi ovet miesylivoiman maalihanoille kokonaiskuvan silti jäädessä erittäin vaisuksi.
Apuvalmentaja Denis Savardin vastuulla kulkenut luokaton ylivoima koki Phil Housleyn loukkaantumisen ja myöhemmän kauppaamisen johdosta luonnollisen takapakin, mutta tosiasiassa One Way-Philin alavireinen kausi ei tuonut juurikaan nostetta erikoistilanteisiin. Päinvastoin, sekä Housleyn että ykkössentteri Alexei Zhamnovin koneet viivamiehinä yskivät lähes koko kauden paikoitellen käynnistymättä ollenkaan. Veteraanien jääräpäinen peluutus samoilla tonteilla tuottikin äänekästä kritiikkiä sekä ylivoimavastaava Savardia että päävalmentaja Sutteria kohtaan. Pelaajien haluttomuus uhrata itseään maalineduskamppailuissa vähäisten laukausten kanssa tuskin vaimensivat sekä valmennusjohtoon että itse pelaajiin osoitettua kritiikkiä, jonka joukkueen kapteeni Zhamnov itsekin myönsi tiedotusvälineiden ottaessa ylivoimaongelman esiin.
Vasta liigan siirtorajalla tapahtuneet kaupat muuttivat ylivoimakokonaisuuksien koostumukset, jolloin Zhamnovin ja Housleyn paikat viivalla vaihtuivat Steve Sullivanin sekä Nathan Dempseyn tonteiksi. Muutokset toivatkin kaivatun vastauksen koko kauden vaivanneeseen ylivoimaongelmaan lukuisten pienempien loukkaantumisten kuitenkin rikkoessa toimivan ykkösylivoiman. Dempseyn tuuraajiksi asetettiin niin Steve McCarthy kuin Alexander Karpovtsevkin, jotka suoriutuivat urakastaan varsin kunniakkaasti vaihtelevasta menestyksestä huolimatta.
Loppukauden nosteesta huolimatta ylivoimapelin lähes täydellinen tehottomuus saattoi johtua myös suurelta osin Eric Dazen loukkaantumisista sekä ällistyttäviä ylivoimaminuutteja kellottaneen Theoren Fleuryn tehottomuudesta. Eniten ylivoimamaaleja tällänneeksi hyökkääjäksi selviytyikin melko yllättäen irtokiekkojen ja kulmavääntöjen erikoismies Kyle Calder seitsemällä osumallaan. Avainpelaajien tehottomuus kertoikin kaiken ylivoiman silmiinpistävästä luokattomuudesta, jota tuskin yhtään edisti ylivoimasta vastaavan Denis Savardin konservatiivisuus ja ammattitaidottomuus.
Ylivoiman mollivoittoisuuden rinnalla kauden syyspuoliskolla liigan eliittiin lukeutunut Blackhawks-alivoima koki pahan mahalaskun murheellisella kevätkaudella. Joukkueen ylitsepääsemätön syöksykierre heitteli alivoiman lopulta liigan 11. sijalle 84.8 prosentilla. Inflaation kokeneen alivoiman dynaamisimmaksi jäähyntappajakaksikoksi kehkeytyi kokemuksen, varmuuden, nuoruuden ja energisyyden nivoutuma nelosketjun keskushyökkääjän Mike Eastwoodin ja ABC-ketjun kolmannen osapuolen Mark Bellin muodossa.
Tehokkaan Eastwood-Bell-parin ohella vakiominuutteja alivoimassa kellottaneet Steve Sullivan, Alexei Zhamnov, Andrei Nikolishin sekä Kyle Calder muodostivat kaiken kaikkiaan varsin toimivan alivoimaryhmityksen. Vahvuudet aloituksissa sekä aktiivinen ja liikkuva koostumus höystettynä kokemuksella sekä nuoruudella pitivät Blackhawks-alivoiman synkkinäkin hetkinä edes välttävällä tasolla. Puolustajista miesvajaallakin valtavia määriä urakoineet Steve Poapst sekä Jon Klemm yhdessä omassa päässä epävarman, mutta liikkuvan Nathan Dempseyn sekä paljon parjatun ja liikkumattoman Alexei Karpovtsevin kanssa toivat ansaittua, mutta silti vähäistä luottamista takalinjojen alivoimapuurtajille.
Yli- ja alivoimaan vahvasti linkittyneet ja kuuluneet aloitukset sujuivat Blackhawks-lauman keskushyökkääjiltä erikoistilannepelaamisen lisäksi tutun kaksijakoisesti. Aloitusspesialisti Andrei Nikolishin sekä puolustuspään varmojen veteraanien Alexei Zhamnovin ja Mike Eastwoodin kuormittaminen tärkeissä aloituksissa näkyi miesten aloitusmäärissä, mutta ennen kaikkea mairittelevissa voittoprosenteissa. Nikolishinin voitettua aloituksensa 56.60 prosentin varmuudella muodostivat Zhamnovin 51.30 sekä Mike Eastwoodin 50.98 prosenttia kelvollisen kokonaissaldon. Theoren Fleuryn 53.75 sekä Mark Bellin 52.52 prosentin varmuudella kaapimat aloitukset varmistivat ABC-ketjun kapellimestarin Tyler Arnasonin luokattomia (40.25%) aloituksia Fleuryn ottaessa etenkin ylivoimalla aloitusvastuuta tulokaskeskushyökkääjän puolesta.
Sirkustirehtöörin ohjakset pahasti kadoksissa
Viime kauden tuhkimotarina Blackhawks-käskijä Brian Sutterin kohdalla sai pahan kolauksen miehen jäädessä joukkueensa vanavedessä playoff-pelien ulkopuolelle. Pahasti alavireisesti kulunut kausi hohdokkaan viime kauden kanssa vahvistivat Sutterin myyttiä yhden kauden valmentajaihmeenä, joka pystyy ensimmäisellä kaudellaan piiskaamaan pelaajansa yli rajojen ja ylittämään tasonsa ilta toisensa jälkeen, mutta joka seuraavina kausina menettää otteensa toistamalla samoja niksejä ja metodeja kulumispisteeseen asti. Legendaarisen myytin kaltaiset oireet ilmenivätkin Blackhawks-kokoonpanon ja -käskijän välisissä suhteissa varsin kohtalokkaasti.
Vanhojen fraasien toisteleminen ei kuitenkaan muodostunut ainoaksi ongelmaksi vaikean kauden aikana. Sutterin jääräpäinen peluutustaktiikka sekä pakonomainen tarve voittaa loppukauden merkityksettömätkin ottelut passiivisella 0-0 tulokseen tähtäävällä peruuttelutaktiilla loivat asetelman, jossa veteraanien ylikuormittaminen ailahtelevista otteista huolimatta söi nuorten ja kehittyvien pelaajien peliaikaa tuntuvasti. Veteraanien ja nuorten vastakkainasetelman lisäksi paljon kritiikkiä osakseen sai Sutterin epämääräinen roolitus, jossa muun muassa yksiulotteisena hyökkääjänä tunnettu Sergei Berezin kitui jarrukentässä ja tulokaskauttaan pelaava Tyler Arnason virui neloskentässä minimaalisella peliajalla tehottomampien veteraanien porskuttaessa hyökkäysketjuissa.
Suurimman kohun paljon kiistelty roolitus ammensi kuitenkin ailahtelevan Steve Passmoren peluutuksesta kriittisessä maaliskuun 5. päivän Dallas-ottelussa - joka playoff-toiveita ajatellen tiedettiin lähes pakkovoitto-otteluksi - sekä ongelmalapsi Theoren Fleuryn huikeista peliminuuteista niin tasakentällisin kuin ylivoimassakin. Etenkin Fleuryn saama erikoiskohtelu nostatti koko joukkueen ympärille valtavan porun, jota tuskin yhtään hillitsi Sutterin mediasta käsin toiminut Fleuryn puolustelu. Joukkueen yhteishenkeä vahingoittavaksi aspektiksi noussut pelaajien vastakkainasettelu kuvasikin koko organisaation sekasortoista tilannetta - tilannetta, jossa Sutterin lempilapsi Fleury sai päihdeongelmiensa vuoksi luokattomat esityksensä anteeksi muiden avainpelaajien samalla kuullen kunniansa tiedotusvälineiden kautta.
Viimeinen varmistus Sutterin ja pelaajien väliseen epäluottamuslauseeseen saatiin tammikuisen Columbus-tapauksen jälkeen, jolloin Sutterin ote alamaisiinsa näytti katoavan lopullisesti. Auktoriteetin totaalinen katoaminen kohdistui surullisen kuuluisan Columbus-välikohtauksen jälkimaininkeihin, jolloin asianomaiset pelaajat jäivät täysin pelikielloitta tai rangaistuksitta. Uskon ja kunnioituksen puute valmentajaa kohtaa näkyikin tammikuisissa esityksissä erittäin kohtalokkaasti joukkueen rämpiessä kevätauringon lämmittämässä räntälumessa nähden samalla playoff-paikan valuvan sormien läpi tavoittamattomiin.
Sirkus henkilökuntineen muutospaineen edessä?
Siirtorajan kaupat loivat vahvat spekulaatiot joukkueen mahdollisesta nuorennusleikkauksesta ensi kaudelle, mutta tulevaisuuden kannalta nuorten kehityksen esteenä voi seisoa yksi mies. Kulunut kausi osoitti, ettei Brian Sutter ole välttämättä paras mahdollinen valmentaja nuorten kehittämiseen ja kokoonpanon todennäköinen nuorennus asettaakin juuri Sutterille valtavan ristiriidan voittamisen ja nuorten kehittämisen välille. Tiedotusvälineet olivatkin jo vahvasti tuomassa nuorten parissa erinomaista työtä tehnyttä farmijoukkue Norfolkin valmentaja Trent Yawneytä seuraavaksi Blackhawks-käskijäksi, mutta varatoimitusjohtaja Bob Pulford ampui median huhuilta siivet alas varmistaessaan alustavasti sekä Sutterin että GM Mike Smithin jatkot organisaation palveluksissa.
Kesän aikaiset hankinnat sekä harjoitusleirin ja -otteluiden tulokset sanelevatkin millainen ryhmittymä valmentaja Sutterin kouriin joutuu. Igor Radulovin esitykset kauden viimeisissä peleissä näyttivät nuorukaisen potentiaalin ja kesällä pelipaikkaa NHL-kaukaloista kärkkyvät varmasti erittäin vaisun kauden pelannut, mutta lupaava Mikhail Yakubov sekä mahdollisesti Pavel Vorobiev - mikäli jälkimmäisen kanssa sopimukseen ylipäätään päästään. Suomalaisittain Sami Heleniuksen kohtalo selvinnee samoin kesän aikana, mutta varsin mitäänsanomattomat näytöt loppukauden otteluissa tekevät suomalaispuolustajan tilanteen joka tapauksessa erittäin epävarmaksi.
Sutterin sopeutuminen mahdollisesti nuorempaan kokoonpanoon sanelee pitkälti menestymisen viimeiset sanat, mutta luonnollisesti itse kokoonpanon koostumus pitelee myös tärkeitä avaimia hallussaan. Maalivahtiongelman ratkaisu Thibault'n luotettavan tuuraajan muodossa sekä puolustuksen vahvistaminen selkeällä johtohahmolla ovat kesän tehtävälistalla ensimmäisillä sijoilla. Kenties tärkeimmän toiveen muodostaa kuitenkin organisaation sekasortoisen tilanteen ja täysipäiväisen sirkuksen selvittäminen, jolloin muun muassa Pulfordin antamat lausunnot ja vakuuttelut saattavat hyvinkin muuttua täysin käänteisiksi.
