Niinkin yksinkertainen sana kuin jos saa jääkiekko-otteluun liitettynä loputtomat mittasuhteet. JOS Jani Hurme olisi pitänyt patjan kiinni jäässä 5-2 -maalissa... JOS Teemu Selänne olisi tehnyt maalin läpiajostaan tilanteen ollessa 5-3... JOS Esa Pirnes olisi ollut terveenä... JOS Sami Helenius olisi pelannut... JOS Pasi Nurminen olisi aloittanut maalissa... JOS kiekko olisi pomppinut toisella tavalla... JOS Aravirta sitä, JOS Aravirta tätä... Jossittelu saa tuskallisen tappion hetkellä uskomattomat sfäärit ja alkaa elää aivan omaa elämäänsä. Juti-Suomi sanakirjaan olisi hyvä lisätä sanan jos kohdalle: "Älä hyvä mies lähre shille tielle!"
Ulkopuolisin silmin eilinen ottelu oli varmasti huikea jääkiekkonäytelmä ja yksi kaikkien aikojen MM-otteluja. Suomalaisia tämä ei tippaakaan lohduta varsinkaan kun suuri osa kamppailun ikimuistoisuudesta syntyi siitä, että Leijonamiehistö menetti uskomattomasti 5-1 -johtoasemansa. Ottelussa riitti käänteitä ja tapahtumia lähes yhtä paljon kuin koko tähänastisessa MM-turnauksessa yhteensä. Lukemattomista pienistä yksityiskohdista ja ratkaisutilanteista huolimatta näen itse ratkaisun kiteytyneen yhteen hetkeen.
Mikäli joku valokuvaaja oli eilen Hartwall-Areenalla skarppina nappasi hän toisessa erässä vuoden urheilukuvan pelikellon näyttäessä aikaa 37.19. Mikäli tuollainen valokuva olisi otettu niin siinä näkyisi seuraavaa: KOLME Suomen pelaajaa on esimerkillisesti oman maalinsa edessä, mutta valitettavasti kaikki seisovat selkä suorana ja tuijottavat suu auki maalin nurkalla kiekkoa veivaavaa Jörgen Jönssonia. Pelaajasta katsojan rooliin ratkaisevaksi hetkeksi siirtyneen kolmikon vieressä kiekkoa odottelee täysin vartioimatta Jonas Höglund. Sekuntia myöhemmin hän saa laittaa kiekon tyhjään maaliin ja ottelu on enää 5-4 Leijonille.
Tuohon yhteen hetkeen kiteytyvät ne syyt, joiden takia Suomi hävisi eilisen ottelun. Huipputärkeissä otteluissa pelaajien tunteet ja hurmos saattavat kadottaa mielestä ne pelin kannalta tärkeimmät asiat. Jo junioreille opetetaan se seikka, että maalin edustalla pelataan ne miehet ja heidän
mailansa pois eikä seurata kiekkoa. Suomen kolmikko tiesi tämän asian tasan tarkkaan, mutta silti kaikki tyytyivät seuraamaan katseella kiekollista pelaajaa unohtaen olennaisen.
Suomi halusi yksinkertaisesti liian paljon voittaa rakkaan kiistakumppaninsa kotikisojensa puolivälieräottelussa. Joukkueen peliä leimasi koko eilisen ottelun ajan se sama vanha vitsaus, joka on nähty ennenkin tärkeissä paikoissa. Jokainen pelaaja halusi ratkaista ottelun pelaamalla kiekkoa koko ajan. Kaikkien pelaajien lataus keskittyi kiekkoon oli sitten kyseessä hyökkäys- tai puolustustilanne. Kiekko haluttiin nälkäisesti toimittaa hyökkäyspäässä vastustajan verkkoon ja puolustuspäässä saada välittömästi pois vastustajan lavasta. Samalla unohtui se vähintäänkin yhtä tärkeä osa-alue eli kiekoton pelaaminen. Viisikkojen yliliike antoi ruotsalaisille tilaa kentällä ja maalinedustilanteissa vastustaja pääsi lyömään kiekkoja reppuun, kun suomalaiset etsiskelivät epätoivoisesti kiekkoa eivätkä pelanneet miehiä tai heidän mailojaan vaarattomiksi. Tunne nousi yli järjen ja pelikurin. Erittäin inhimillistä, mutta samalla tavattoman harmittavaa.
Kiekkokansa syyttää luonnollisesti tänään yhdessä rintamassa Hannu Aravirtaa tappiosta niin kuin aina ennenkin. Tosiasia on kuitenkin se, että Suomi epäonnistui kotikisoissaan koko joukkueen voimin. Jääkiekko ei ole yksilöurheilua, jossa tappion syyt voidaan kaataa yhden tai kahden miehen harteille. Niin kuin Olli Jokinenkin eilisen ottelun jälkeen totesi: "Joukkueena voitetaan ja joukkueena hävitään". Aravirta epäonnistui ja niin epäonnistuivat myös pelaajat. Suomi ei pystynyt tasapainoiseen 60-minuuttiseen yhdessäkään kovassa ottelussa eikä siten ansainnut pääsyä mitalipeleihin. Pelillisesti Aravirran ajan heikoin turnaus sattui valitettavasti Aran pestin päättäneisiin kotikisoihin. Ensi kaudesta alkaen maajoukkueessa koitetaan uusia tuulia, mikä on tervetullut asia. Aravirran tekemälle työlle ei tänään juuri kukaan kiitosta jaa, mutta uskoisin, että Ara saa ansaitsemaansa arvostusta kunhan vuodet vierivät eteenpäin ja tunteenomaisesti reagoituihin asioihin saadaan sopivaa etäisyyttä. Aravirralla oli omat sokeat pisteensä ja hän teki virheitä, mutta kukapa niitä ei olisi tehnyt? Jälkiviisaiden on aina helppo otteluiden jälkeen kertoa mitä olisi pitänyt tehdä. Maajoukkueen päävalmentaja ei voi ensin katsoa miten peli menee ja tehdä sitten omia johtopäätöksiään. Hänen on tehtävä ne päätökset ennen ottelua tai viimeistään ottelun aikana.
Kivuliaat tappiot ovat epämieluisa, mutta kuitenkin välttämätön osa jääkiekkoa. Ehkä Suomen kansa muutaman epäonnistuneen arvokisan jälkeen osaa olla vaihteeksi hieman realistisempi. Vain muutaman avainottelun sisältävässä MM-turnauksessa pienet seikat ratkaisevat yleensä suuria asioita. Mitali ei ole mikään itsestäänselvyys millekään joukkueelle. Ehkäpä mitalisijojakin aletaan taas arvostaa, kun niitä ei tipu joka vuosi Suomelle.
Suomen kohtalona on ollut kokea viimeisten vuosien aikana poikkeuksellisen paljon tuskallisia tappioita. Kukaan ei voi tietää sitä johtuuko tämä huonosta paineensietokyvystä, suomalaisten kansanluonteesta, valmentajasta, huonosta tuurista vai jostain muusta. Varmaa on kuitenkin se, että arvokisoja ja myös niitä kotikisoja on vielä luvassa ja se aurinko paistaa joskus myös Suomen suuntaan. Tämä kolumni on hyvä päättää yhteen Juhani Tammisen lanseeraamista teeseistä: "Kunnioita peliä, vastustajaa ja lopputulosta".