Identiteetti kuuluu urheilussa nykyajan trendikkäisiin sanoihin. JYPin kohdalla tämä on varsin vahva: särmätöntä traktorilätkää, joka jyskyttää tasaisen tappavasti kokeneisiin sotaratsuihin luottaen.
Menestyksen värittämät vuodet saavat kuluttajat helposti hyväksymään identiteetin, jonka perusväri on harmaa sen eri sävyissään.
Mutta entä kun menestystä ei tule?
JYPin jääminen puolivälieriin oli urheilullinen farssi. Mittavat panostukset joukkueeseen myös CHL-mestaruuden jälkeen kielivät siitä, että vatsat olivat kaukana täydestä. Tämä vain ei siirtynyt kaukaloon, kuten kauden kuvaan kuuluu, kuin vain hetkittäin.
2010-luvun kestomenestyjä ei ole selvinnyt Marko Virtasen aikana kertaakaan finaaleihin, vaikka välieräpaikkoja on jo kolme kappaletta. Tämän kauden panostuksilla finaalipaikan piti olla selviö.
Jos JYP haluaa viestiä, että "ihan jees" ei riitä, muutosten tuulten tulee puhaltaa.
Millä lähtökohdilla muutosta voidaan lähteä hakemaan? Onko monissa liemissä keitetty Jukka Holtari yhtä helppo uhri kuin Virtanen? Päävalmentajan palli on tutun tuulinen, ja keikkuu nopeasti heikkoina hetkinä.
Myös Virtasesta on helppo tehdä uhri. Onhan samat ongelmat vaivanneet läpi hänen valmennusaikansa. Avainpelaajista ei saada parasta irti ja oletettu kokemuksen tuoma kylmänviileys puuttuu.
CHL-mestaruus toki puoltaa Virtasta, mutta tuotakin menestystä kuvastavat hyvin vaateiden erot pitkään pudotuspelisarjaan. Otteluparissa tai yksittäisessä finaalissa hurmoshetket saattavat riittää, mutta pitkässä sarjassa tuurin merkitys pienenee ja pelin kehittäminen korostuvat.
Nämä seikat sotivat pääkäskijää vastaan. Ari-Pekka Selin aloitti sarjan karvalakkimallin vierasryöstöllä, mutta matkan varrella esitti upean varioitua kiekkoa pelin luonteen vaatimuksen mukaisesti.
Klaus Meinen tie johti aikanaan Gorky Parkiin, mutta minne johtaa JYPin tie?
