Ilveksen peli kulkee taas. Kaksi voittoa kahdesta ottelusta varsinaisella peliajalla tarkoittaa kuutta sarjapistettä.
Myönnetään, lauantainen HPK ja keskiviikkoillan Pelicans eivät olleet parhaimmillaan, eivätkä tarjonneet pahinta mahdollista vastusta tupsukorville, mutta pelistä saattoi silti lukea asioita.
Ilveksen neljän ottelu tappioputken aikana silmääni pisti erityisesti joukkueen hyvin epätuokkolamainen peli-ilme. Monilta osin Ilves muistutti enemmän jopa Raimo Helmisen ajan kiekkoa.
Helmisen aikana Ilves pelasi surutta aivan sataprosenttista pystysuunnan jääkiekkoa, ilman poikkeuksia. Kiekon saatuaan Ilves lähti pystyyn - oli mukana hyökkäyksessä riittävä määrä pelaajia tai ei. Punaviivan ylitettyään kiekon ylöstuoja heitti kiekon päätyyn, josta sitä lähdettiin kaivamaan takaisin.
Tuomas Tuokkola on moderni päävalmentaja, joka KalPassa ollessaan peluutti hyvinkin tyylipuhdasta kiekkokontrollia, jossa kiekosta ei luovuttu ilmaiseksi muuten kuin aivan pakon edessä.
Toissa kaudella Ilvekseen tultuaan pelikirjaa sorvattiin hieman hybridikiekon suuntaan, mutta edelleenkin päätykiekkoja pyrittiin välttämään lähes viimeiseen asti.
Mutta kuten todettua, nyt alkukaudella tilanne muuttui. Ilves palasi erittäin nopeisiin, usein alivoimaisiin, keskialueen ylityksiin, jotka päättyivät isolla prosentilla epätoivoisiin pakottamattomiin päätykiekkoihin.
Tämä korostui erityisesti Turo Asplundin ja Jiri Veistolan loukkaannuttua. Asplundin henkilökohtainen taito ja peliäly riittävät kiekon tuontiin kontrolloidusti hyökkäysalueelle, mikä osaltaan vähensi päätykiekkojen määrää.
Veistola puolestaan on erittäin hyvä hakemaan päätyyn heitettyjä kiekkoja, mikä tietenkin vähentää mielikuvaa epäonnistuneista hyökkäyksistä.
Isoja muutoksia voi näköjään silti tapahtua hyvinkin nopeassa ajassa. Lauantainen, ja erityisesti keskiviikkoiltainen Ilves palautti nopeasti kiekkoa liikuttavan, kontrolloidusti hyökkäävän lätkän Hakametsän keltaiseen päätyyn.
Isoina tekijöinä muutoksessa ovat kokoonpanomuutokset. Keskiviikkona Ilveksen kokoonpanosta puuttuivat hyökkääjä Tommi Välimaa sekä puolustajat Martti Järventie ja Konsta Mäkinen.
Välimaa on jääkiekkoilijana hyvin yksipuolinen, ja kiekolliset avut rajoittuvat hyvin pitkälle kiekon sinänsä esimerkilliseen suojaamiseen ja kulmissa pyörimiseen. Sillä toki itsessään on myös arvonsa puolustajien väsyttämisessä ja jäähyjen hankkimisessa, mutta hyökkäysten rakentamisessa ja niihin lähdöissä hidas ja hieman kömpelö Välimaa on lähinnä tiellä.
Järventie, joka uransa huippukohdilla kurkotteli jopa NHL:ään, on niin ikään peliä hidastava tekijä. Järventie ei malta luopua kiekosta pelitavan edellyttämällä nopeudella. Ja kun syöttö lopulta lähtee, se on tällä kaudella osunut valitettavan usein suoraan vastustajan lapaan.
Nuoremman polven Mäkinen on tässä kontekstissa jopa hieman paradoksaalinen maininta. Toisaalta hyvin luistelevan ja hyökkäysorientoituneen puolustajan luulisi sopivan pelityyliin, mutta Mäkinen toteuttaa filosofiaa vain osittain. Usein kiekolliset ratkaisut ovat liiankin rohkeita, ja harhautukset ja kuljetukset päättyvät vaarallisiin kiekonmenetyksiin.
Mainittuja pelaajia paikkaamaan nousseet nuoret lupaukset sopivat ominaisuuksiltaan Ilves-kiekkoon kuin nenä päähän. He luistelevat hyvin, osaavat lähteä kärsivällisesti ja organisoidusti hyökkäykseen ja A-junioreista tuttu kiekkoa nopeasti liikuttava pelitapakin tulee lähes selkäytimestä.
Kysymys kuuluu vain enää, uskaltaako Tuokkola jatkossakin luottaa nyt toimineeseen sapluunaan ja pitää kokeneempia ja kalliimpia pelaajia sivussa nuorten kykyjen tieltä, vai palaako Ilves loukkaantuneiden pelaajien paluiden myötä dump'n'chase -kiekon syvään suohon.
Nähtäväksi myös jää, toimiiko HPK:ta ja Pelicansia vastaan hienosti toiminut peli kovempitasoisia joukkueita vastaan.
Pohjoisamerikkalaisittain tähän voisi todeta: worth a try.
