Kannattaako tässä siis suutaan piestä ja kantaa pakkasillassa vähiä rahojaan kylmänhuuruisiin jäähalleihin, jos se ainoa lopussa seisova kiitos on mustavalkoinen, ja niin moneen kertaan nähty ettei se jaksa enää ketään kiinnostaa? Mitä mieltä on katsoa samaa loppuratkaisua vuosi toisensa perään, ainakaan jos siitä joutuu maksamaan?
Suurin uhka SM-liigan kiinnostavuudelle ei ole kahvakiekko, kahdeksantoista minuutin erätauot, taloudellisesti menestyvät seurat, Esa Tikkasen pelipaidan jäädytys tai Urpo Helkovaara. SM-liigan mielekkyyden tappaja numero yksi on Turun Palloseura. Ketäpä huvittaisi enää teeskennellä kiinnostusta liigan pudotuspelien lopputulokseen, kun ensi kevään mestari voidaan perinteisesti julistaa jo näin syyskuulla?
Älkää uskoko harkimoiden, lähiöiden makkaraperillisten, tai muiden muubereiden (so long Frank) pilvilinnoihin. Aurajoen rantaan saataneen piakkoin raivata, aivan siihen Suomen Joutsenen vierelle, pysyvä laituripaikka kuuluisalle Pojalle: Kanada-maljalle. Sikälihän paikka ei Poitsulle ole outo, että hänenhän tiedetään taannoin viettäneen öitään kyseisen vesireitin pohjakasvillisuudessa. Siellä varastettujen polkupyörien ja kiekkoiltojen jälkeen jokeen viskottujen kalja- ja hunajapurkkien monivirikkeisessä seurassa on pysti saanut syvemmän ensikosketuksen tulevaan, pysyvään, kotisatamaansa. Edellä mainittu sukellus tapahtui tosin vielä silloin kun mestaruuspokaali matkasi Turkuun sentään vain keskimäärin joka toinen vuosi. Episodi lienee kuitenkin säilynyt Pojalla hyvin mielessä, siitäkin huolimatta että pysti on sentään myöhemmin joutunut istumaan helsinkiläisen saunan kiukaalla Olli Jokisen viskellessä vieressä kaljaa päälle.
Siitä vaan Hannu Jortikan muotoinen näköisproomu jalustaksi Aura-jokeen liplattelemaan, maha- tai selkäpuoli ylöspäin, siihen en ota kantaa. Jalustan päälle asetettakoon pokaali killumaan pulujen ja lokkien täsmäpommitusten kiitolliseksi kohteeksi muistuttamaan ajoista, jolloin Turku lopullisesti valikoitui Suomen jääkiekkopääkaupungiksi.
Näin se homma siis etenee. Tarinani jatkossa pyrin lähinnä valottamaan sitä, miksi muut joukkueet eivät tänä(kään) vuonna voita liigamestaruutta. Sen arvioinnin aika, miksi TPS sen jälleen voittaa, on sitten keväällä, kun mestaruus on jo ratkennut, eikä se muutenkaan ole niin kiinnostavaa. Sitä samaa vanhaa jankkausta se aina on, yhtenäisestä joukkueesta, hyvästä pelikurista blaa-blaa.
Blues with no rhythm
SM-liigan voitosta taistelee alkavana kautena kolme joukkuetta: TPS, Jokerit ja Tappara. Liigajoukkueiden rostereita tihrustamalla joukkoon voisi huolia mukaan myös Espoon Bluesin. Kaikki tosin muistavat että niin olisi voitu lähiöiden pojat huolia mukaan viime kaudellakin, itse asiassa monet ’kiekkoasiantuntijat’ niin tekivätkin. Blues kiikkui korkealla yhden jos toisenkin lätkägurun listoilla. Vaan kuinkas sitten kävikään? Huolimatta järjettömän hyvästä pelaajalistasta, sinisten tie jopa kahdeksan parhaan joukkoon osoittautui turhan mutkikkaaksi. Siinä sitä sitten keväällä oli repimistä itse kunkin pelihousuissa, ja toisilla nauruhermoissa pitelemistä .
Bluesilla on alkavanakin kautena Länsiautotallissaan kaahaamassa ja kurvaamassa toinen toistaan hienompaa ykköskuljettajaa. Jalokivenä kruunussa, joukkueen ferrarina, sirklailee kansantaitelija ja kaiken tavoittelemisen arvoisen suomalaisessa liigakiekkoilussa voittanut, suurvisiiri (joidenkin myös uimamaisteriksi tituleeraama) Jan Caloun. Varikkopäällikkönä tosin monien, ainakin allekirjoittaneen, suureksi yllätykseksi häärää vanha tuttu Timo Tuomi. Hänkö sitten on jatkossakin suurin este mestaruus- (saati sitten edes play-off-)haaveille? Kumpi tahansa mummoistani, joko se edesmennyt tai se edelleen rollaattoroiva, olisi melko todennäköisesti hoitanut viimekauden Bluesin kaltaisen joukkueen edes pleijareihin, vaan ei Tuomen Timppa. Kuinka mahtaa käydä kaudella 2001-2002? Joukkueen harjoituspelit ovat ainakin välillä olleet lupaavia, mutta mitäpä harjoituspeleillä on väliä.
Toiset ne vaan tulee aina perästä
Tampereen Tappara on Jokereiden ohella suurin ennakkosuosikki runkosarjan voittajaksi. Vaan mitäpä runkosarjan voitollakaan on väliä kevään viimeisen pelin jälkeen? Aivan oikein: ei niin mitään. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä sanon että joukkue jonka peliä johtaa J. Rautakorpi ja jonka pelaajatähdistön kirkkaimpina tuikkivat niinikään herrat J:t, Ojanen ja Tarvainen, ei voita koskaan SM-liigassa sitä kirkkainta mitalia. Kaikki edellä mainitut veijarit ovat kyllä osoittaneet suuruutensa lajin parissa, mutta porukasta puuttuu se jokin pieni pala, jokin mikä siivittäisi kirvesrinnat lopulliselle ryöstöretkelle, jonka palkintona siintää Kanada-malja. Jos (ja kun) aitiossa tulitikulla korvaansa raapiva valmentaja Rautakorpi on ainoa jolla porukasta on selkeästi tunnistettava verenmaku suussaan, ei joukkueesta kalkkiviivoilla kerta kaikkiaan löydy enää sitä lisäpotkua, joka kantaisi voittoon ja kunniaan. Sori nääs, mutta kirvesrinnat kaipaisivat riveihinsä pari korkeamman profiilin vääntäjää, niitä jotka vaikka syövät kiekon tarvittaessa, niin touhusta saattaisi jotain tullakin. Tappara on edelleen jotenkin lepsu. Hyvä ja taitava, mutta lepsu. Rautakorvella kyllä on aikaa kasvaa mieheksi pelinjohtajana, hänet voimme nähdä vielä korkeallakin - jonain päivänä. Jotkut tosin väittävät pelinjohtamisen lahjaa syntymässä saatavaksi, mutta ainakin treenauttajana Tukka-Jukka on jo osoittanut kykynsä. Viime kevään hopeajoukkue on ehkäpä vähiten muuttunut täksi kaudeksi, joten faneilla on oikeus odottaa vaikka mitä. Itse odottelen kylläkin jotain aivan muuta.
Entäs sitten Hjalliksen poitsut?
Jokereita vaivaa tunnetusti Areenan kirous. Kyseisen pytingin väsääminen (ja etenkin sen pystyssä pitäminen) radan varteen Helsingin Ilmalaan oli organisaatiolta ja nimenomaan sen napaheebolta, tältä laajasti julkisuuttakin niittäneeltä entiseltä yksinpurjehtijalta, riittävän suuri saavutus Suomen kiekkohistorialle niin pitkäksi aikaa, ettei kakkua vähään aikaan tarvitse suotta kuorruttaa joutavilla kultajuhlilla. Jokereiden tärkein meriitti ’sitten sotien’ (Helsinki-areena), on sen pääomistajan aikaansaannos, ei suinkaan kyseisen organisaation jääkiekkojoukkueen. Jos omistaja on joukkuettaan suurempi stara, tarvitseeko lätkäjengin venyä enää muuhun kuin mukavan iltamaohjelman järjestämiseen pari kertaa viikossa sponsoreiden ja muiden vieraiden ajanvietteeksi? Mukavahan hyvässä organisaatiossa on pelailla, mutta saadaanko mukavasti pelaavaa iltamajoukkuetta koskaan piiskattua loppupeleissä sellaiseen hurmioon, joka kantaa siihen himoitumpaan tavoitteeseen. Suomalaiselle liigapelaajalle tosin se himotuin tavoite on NHL-pelaajan standardit täyttävä kaupunkimaasturi ja omakotitalo, mutta tokihan jossain välissä olisi ihan kivaa päästä pariksi päiväksi raijaamaan kännipäissään sitä kuuluisaa Khänädä-kippoa pitkin kyliä ja saunasta toiseen. Olisihan sitä siinäkin lapsenlapsille muisteltavaa, etenkin jos se Pohjois-Amerikan reissu osoittautuu A) mahdottomaksi, B) ei niin antoisaksi, ja C) juna meni jo vuonna -95. Jokerijoukkueen peräsimessä häärää tosin liigan tehokkain vastalääke turhalle mukavuuden tunteelle: Raimo Summanen. Joukkueen pelaajakalusto, etenkin hyökkäysosasto, on myös sen verran kova, ettei mestaruutta pitäisi kyseenalaistaa muu kuin mainittu makean elämän tunne. Makean elämän tunne, ja sitten se että jääkiekkojoukkue on vasta toiseksi tärkein osa Jokerikonsernia, ja sitten se Areenan kirous, siinäpä sitä on miettimistä.
Ja mitä meille keväällä sitten käteen jääpi?
Johdannon päätteeksi voi heittää lyhyen, vanhan ja ennalta arvattavan tulevaisuuden näkymän: SM-liigan virallisen soittolistan viimeisenä biisinä keikkuu taas ensi keväänäkin Erkki Liikasen unohtumattomasti tulkitsema Hunajata-biisi. Se sitten puolestaan, soitetaanko biisiä viimeisen kerran Turuus, Hakamettäs vai Ilmalassa, se on sivuseikka.
Onko SM-liigalla mitään pelastusta?
TPS jyrää, kotimainen kiekko tylsistyy. Edellä toisteltu kauhuskenaario toteutuu ellei SM-liigan hallitus ryhdy pikaisiin toimiin. Vielä alkavana kautena on mahdollista tehdä jotain edes jonkinlaisen mielenkiinnon ylläpitämiseksi kyseistä sarjaa kohtaan.. Jonkinlainen turkuraattori olisi paikallaan rajoittamaan Palloseuran menestystä. Mailojen enimmäispituudeksi voisi joukkueelle määrätä metrin, tai sitten voitaisiin sopia TPS:n tarvitsevan seitsemän voittoa play-off sarjassa edetäkseen. Muille riittäisi edelleen ne perinteiset kolme.
Homman voisi toisaalta hoitaa kertalaakilla loppuun saakka sulkemalla TPS, ikuisena ilonpilaajana, pois liigasta. Joukkueesta voisi tehdä SM-liigan kunniakonsulin, sellaisen joka on mukana rekvisiittana ja seinäkoristeena, mutta jota ei enää päästettäisi miesten töihin. TPS:n tulevaan toimenkuvaan voisi vaikkapa liittyä suhteiden ylläpito lätkän väkivallalla retostelevaan mediaan ja siitä aika ajoin järkyttyvään ministerikuntaan. Turkulaistyyppinen, siisti ja sileäposkinen, kiekkoilufilosofia olisi mitä mainioin näyteikkuna SM-liigasta ulospäin. Muut liigajoukkueet voisivat sitten rauhassa vetää toisiaan kaukalossa turpaan, suojassa muun maailman paheksuvilta katseilta. Palloseuran pojat kyllä hoitaisivat pokkailun Linanjuhlilla, pressitilaisuuksissa, sun muun julkisivuosaston.
Toisaalta Ahvenanmaan toisella puolella, Elitserienissä, on lienee edelleenkin tilausta ei-niin-fyysiselle taito-, eli ilkeimpien lyhyemmin kutsumalle neitikiekolle. Mikäli tekemisen puute SM-liigan kunniakonsuleina alkaisi TePSiä vaivaamaan, voisi joukkue kuskata itsensä sundinien maahan pelailemaan. Sitten voisimme ihmetellä että kuinka pitkään svedukit jaksaisivat touhua tiirailla. Mikäli ruotsalaiset nyt sitten välttämättä haluaisivat vastalahjoittaa jonkun sikäläisen joukkueen SM-liigan käyttöön, otettakoon sitten Frölunda Indians, ja sekin vain villiin länteen vivahtavan nimensä vuoksi. Sen verran täällä päässä pitäisi kyllä itsetuntoa olla, että intiaanit saisivat aloittaa taipaleensa Mestiksessä. Sillä aikaa me muut voisimme aloittaa todellisen jännäämisen siitä, että mikä joukkue kannun ensi keväänä vie. Jokerit?
Että sikäli...
