Syksyllä tuli avattua liigakausi haukkumalla TPS liigan ilonpilaajaksi. Joukkueella kun on tapana voittaa kevään tullen liigamestaruus toisensa perään. Moinen toiminta on turmiollista koko sarjan ja koko suomalaisen kiekkokulttuurin kannalta. No, kuluvana kautena turkulaiset eivät ole olleet oikein kenenkään papereissa kovinkaan korkealla, kun tulevaa mestaria on pähkäilty. Yleisimmin kevään viimeisen pelin voittajan viittaa on tarjottu, ymmärrettävästi, Tampereen Tapparalle. Viime vuoden finalisti säästyikin suuremmilta muutoksilta tälle kaudelle tultaessa. Toisin kuin kaikki muut ns. kärkiporukat, saivat kirvespaidat pitää tärkeimmät avainpelaajansa, ja valmentajansa, riveissään. Kaikki järkisyyt puoltavat Tapparan mestaruutta. Liigamestaruutta ei kuitenkaan ratkaista järjellä, vaan oikealla kunnonajoituksella ja taktisella osaamisella play-off peleissä. En pidä vieläkään mitenkään poissuljettuna vaihtoehtona että mestaruus pysyy edelleenkin Turussa. Hyvä vaihtoehto voisi olla myös Hämeenlinnan Pallokerho. Siis voisi olla.
Isompien kiusaajana jo vuosikausia kunnostautunut HPK jatkaa tutulla tiellään - se jatkaa isojen kiusaamista. Mainio saavutus pikkukaupungin jengiltä. Mestaruudesta voidaan Hämeenlinnassa edelleenkin kuitenkin vain haaveilla, ja mikäs vika siinä? Ainahan mestaruudesta haaveilu kivaa on. Hämeenlinnalaisten mainiosta toiminnasta jää joka vuosi suuhun maku, että isojen kiusaaminen on sinänsä jo niin hienoa meininkiä että maha täyttyy pelkästään sillä. Yksi syy resursseihin ja yleisöpohjaan nähden vuosi toisensa jälkeen hyvillä saavutuksilla liigakuvioissa on HPK:lla varmasti se, että joukkueen takana on kirjaimellisesti koko kaupunki. Helsingistä Hämeenlinnaan siirtynyt teatterinjohtaja totesi jokunen vuosi sitten, että olisi poliittinen ja sosiaalinen itsemurha toimia kaupungissa ja olla kannattamatta HPK:ta. Niinpä hänkin vaihtoi sujuvasti IFK:sta HPK:hon. Pienessä pitäjässä on kaikkien puhallettava yhteen hiileen, tämä on totuus josta voitaisiin ottaa oppia muillakin pienemmillä liigapaikkakunnilla. Hämeenlinnassa kaikki tietävät paikkansa, teatterinjohtajasta jäähallin kellomiehiin.
No, sen paremmin TPS tai HPK ei ole tähän saakka ollut otsikossa haettu liigan ilonpilaaja. TPS:stä etenkin on tullut hyvinkin värikäs ryhmä, eikä Hämeenlinnan vauhtikiekossa ole edelleenkään mitään vikaa. Tällä kaudella suurimmaksi tunteiden turruttajaksi; ilonpilaajaksi ja surun laimentajaksi n:o 1, on paljastunut uusi jatkoaika-sääntö. Tällä en tarkoita kunnianarvoisan lätkäsaittimme viisaudessaan suuria moderaattoreita sen paremmin kuin sitäkään, että nykyään liigassa jatkoajat pelataan neljällä neljää vastaan.
Se että jatkoajalla hävinnyt joukkue pelastaa kirstuunsa yhden jämäpisteen vaikka matsissa loppujen lopuksi turpaan tuleekin, on latistanut ottelujen herättämiä tunteita armotta kuluvalla kaudella. Otetaan esimerkiksi viime perjantainen paikallispeli Jokerit - IFK. Missä olivat ympäriltäni tuhkaa päälleen sirottelevat kissafanit, kun Banham laittoi kiekon kioskiin jatkoajan toisen minuutin kunniaksi? Missä olivat naapurin totaalisesta nöyryyttämisestä seonneet narrifanit? Eipä näkynyt suuremmin kumpiakaan, ei. Yleisin hävinneen vierasjoukkueen kannattajan lausuma kommentti oli: "Hyvä matsi, ja saatiin tärkeä piste". Siis mitä helvettiä? Kiva että hävittiin? Kiva että paikallisvastustajalta tuli taas turpaan, ja vielä pahimmalla mahdollisella tavalla: ensin kiritään ottelun lopussa tasoihin, ja sitten nuo kirotut kuitenkin iskevät vielä kerran? Nastaa ettei tullut taaskaan kauden ensimmäistä voittoa joukkueesta jolla on ärsyttävin omistaja, typerimmät fanit, tunnelmattomin halli ja joka ryöstökalastaa meitä joka jessuksen kevät? Ai että näin? Nyt on maailmassa jotain vialla.
Aika laimeaa oli myöskin voittajajoukkueen fanien juhlinta. Terävin tunteen palo puuttui siitäkin osastosta. Miksei olisi puuttunut? Naapurillehan kävi ihan hyvin: saivat tärkeän pisteen, jota varmasti osaavat myös arvostaa.
Jatkoaikatappio ei runkosarjassa ole enää mikään tappio. Ehkä peli itse jatkoajalla on nykyisillään räväkämpää perinteisen varmistelun sijaan. Urheilullisesti uudistus on OK. Mielestäni uusi jatkoaikasääntö ei ole myöskään tehnyt kolmansien erien lopuista mitenkään entistä laimeampia.
Jatkoajalla voittaminen ei kuitenkaan enää ole mikään oikea voitto. Jatkoajalla häviäminen ei ole enää mikään todellinen tappio, joka veisi yöunet ja pilaisi seuraavan päivän, parisuhteen tai tulevan työpaikkahaastattelun. Mitäs tuosta? Saatiinpahan sentään yksi tärkeä piste. Ihan totta hei, kivaa hävitä?
Maailmassa on nyt jotain vialla, ja pahasti.
Urheilua yleensä, ja Jääkiekkoa erikseen, seurataan suurten tunnetilojen; riemun, tuskan, ilon ja katkeruuden takia, vähintään yhtä paljon kuin itse lajin vuoksi. Tunnetilojen ääripäät ruokkivat toisiaan: hyvät hetket tuntuvat sitä paremmilta, mitä katkerimpia pettymyksiä on tullut lähihistoriassa koettua. Kaava toimii luonnollisesti myös toisinpän. Mikäli ääritilat: suuret ilot ja pettymykset, vähenevät tai tasoittuvat, laimenee koko touhu. Jos harrastuksesta, tässä tapauksessa SM-liigan seuraamisesta, vähenevät siinä koettavat äärimmäiset tunnetilat, menettää koko laiji pikkuhiljaa mielenkiintoaan katsojan silmissä. Sitäkö tässä nyt haetaan?
Tähän saakka ei SM-liigapelin lopputulos ole voinut olla toivotumpi ja enemmän rakas kuin silloin, kun voitto on hankittu jatkoajalla. Kaikkein ihanin on tulos ollut silloin, kun jatkoajalla on nimenomaan näytetty taivaan merkit paikallisvastustajalle. Jääkiekko-ottelussa koettava suru ja pettymys ei ole vastaavasti ollut koskaan suurempi kuin silloin, kun rakas lokaalivihollinen on antanut kuokkaan kellon käydessä yli kuuttakymmentä. Tai näin oli siis ennen. Näin olivat asiat silloin kun jatkoajalla voittanut joukkue keräsi koko potin, ja turpaansa ottanut jengi jäi rannalle itkemään tyhjin käsin. Nykyään tuollaisilla pikkuasioilla ei ole kissan jalkovälin väliä.
Faneilta on riistetty mahdollisuus suurimman ilon ja suurimman pettymyksen kokemiseen jääkiekon SM-liigan runkosarjassa. Voiko tämä olla oikein?
että sikäli...
