Mielipide

Säröilevä palapeli

LIIGA / Kolumni
Bluesin kausi oli periaatteessa onnistunut. Espoolaiset loistivat eurokentillä, selviytyivät SM-liigan välieriin, ansaitsivat paikan ensi kauden Mestarien liigan karsintoihin ja seura voitti Aaro Kivilinna -palkinnon. Mestaruus jäi kuitenkin puuttumaan, myös tänä vuonna. Miksi?

Viime keväänä Blues selvisi finaaleihin seitsemännessä välieräottelussa voitettuaan kuudennen ottelun jatkoajalla. Tänä keväänä Blues hävisi tuon kuudennen ottelun jatkoajalla, ja tie finaaleihin katkesi.

On kuitenkin naiivia yksinkertaistamista sanoa, että viime ja tämän kauden ero olisi yksi maali sinne tänne. Marginaalit ovat pienet, pari pomppumaalia ratkaisi. Ei.

Kevään 2008 Bluesilla ja kevään 2009 Bluesilla oli valtaisa ero. Joukkueina.

Kevään 2008 Blues on yksi parhaimmista joukkueista, joita Suomessa on 2000-luvulla nähty. Se yhtenäisyys, sitoutuminen, rohkeus ja usko. Viime keväänä espoolaiset nousivat monta kertaa sillasta ja taistelivat kuoleman porteilta eloon ja voittoon. Ei ihme, että koko kiekkoileva pohjola ihastui tuohon nuorekkaaseen joukkueeseen ja sen suoraselkäisiä, rohkeita lausuntoja antaneeseen valmentajaan.

''

Kevään 2008 Bluesilla ja kevään 2009 Bluesilla oli valtaisa ero. Joukkueina.

Olisi voinut kuvitella, että kevään 2009 Blues olisi ollut samanlainen joukkue kuin sen edeltäjä. Olihan koko valmennustiimi, kapteenisto ja avainpelaajat samat, kuten myös henkilöt taustaorganisaatiossa.

Kuluneen kauden Blues ei kuitenkaan lopulta hioutunut lähellekään saman tason ryhmäksi kuin kevään 2008 hopeajoukkue.

Haavoittuvainen ilmapiiri

Hopeakaudella Bluesin ilmapiiriä kehuttiin alinomaan, eikä pahansuopia kommentteja kuulunut lainkaan. Kun kuluneella kaudella alkoi kulisseissa kaikua kritiikkiä seuran sisäisestä tunnelmasta, se voitiin kuitata aluksi olankohautuksella. Negatiivisten kommenttien jatkuttua läpi talven, oli hämmennykselle aihetta.

Uhkaavat ennusmerkit saatiin jo syksyllä, kun kahden hyökkääjän yllättävä poispotkiminen aiheutti pukukopissa ihmetystä. Talven tultua yleinen ilmapiiri oli monien mukaan laskussa, eikä vierastyöläisten viihtyvyys ollut parhaimmillaan. Maalivahti oli myynnissä vastoin tahtoaan. Eräs puolustaja halusi lähteä tammikuussa Sveitsiin, toinen aikoi lopettaa.

Dramaattisia ratkaisuja ei kuitenkaan nähty. Ainoastaan mielipiteet jakanut Sami Ryhänen passitettiin Tapparaan.

Yhtä kaikki, Blues taisteli kunniakkaasti läpi kauden. Runkosarjan lopun voittoputki takasikin lopulta paikan ensi kauden Mestarien liigan karsintakierrokselle, eikä pudotuspelien sotailmeessä ollut mitään valitettavaa.

Silti herää kysymys, miten Blues olisi tänä keväänä pärjännyt jos kaikki palaset olisivat osuneet kohdalleen? Ennen kaikkea oleellisemmaksi kysymykseksi nousee se, miksi ne palat eivät tänä vuonna muodostaneet yhtenäistä kuvaa, kuten viime vuonna? Oliko kevään 2008 Blues poikkeuksellinen ilmiö? Paha sanoa.

Kuluneella kaudella negatiivista kaikua kuului kuitenkin sen verran paljon edelliskauteen verrattuna, vaikka tulokset olivat runkosarjassa samoja, joten ihmetys on aiheellista.

Aina ei voi voittaa

Valtaosa kritiikistä kohdistui hieman erikoisia siirtoja tehneeseen urheilutoimenjohtajaan, osa päävalmentajaan, jolla oli käytössään laaja rinki, jossa loukkaantumisten haihduttua oli vaikea pitää kaikki yksilöt tyytyväisenä peliaikaansa.

Oliko Bernd Brücklerin tuhoaminen kohtalokas virhe? Jarno Kultasen palkkaamista lukuunottamatta, oliko yksikään kesken kauden tehty pelaajasiirto onnistunut? Onko seitsemän pelaajahankintaa kesken kauden liikaa?

Edellisvuoden menestys loi espoolaisille mahdollisuuksia ja uhkakuvia. Vaikuttaa siltä, että jälkimmäinen toteutui voimakkaammin. Valmennus on Suomen eliittiä, mutta uskoiko se liikaa viime vuoden metodeihin? Pelaajapolitiikassa puolestaan tehtiin liian kunnianhimoisia siirtoja kesken kauden, mikä söi auttamatta yhteishenkeä. Tapiolassa onnistuttiin, mutta myös epäonnistuttiin, monessa asiassa.

Ihmiset ovat inhimillisiä, virheitä sattuu ja jonain päivänä Espoo Blues voittaa jääkiekon Suomen mestaruuden. Näin se on ja tämän elämän kauniin tosiasian kertoi myös Petri Matikainen viimeisen välierän jälkeen.

Aika näyttää, onnistuuko espoolainen kasvuprosessi kääntämään virheet osaksi kehitystä, joka johtaisi tavoitteeseen. Ensi kausi lienee Matikaisen viimeinen Bluesissa. Viiden vuoden pesti, joista kolme viimeisintä päävalmentajana, on ollut menestyksekäs. Niinhän se on, vain mestaruus puuttuu. Ja sen voittaminen vaatii yhtenäisen, samaan hiileen vilpittömästi puhaltavan joukkueen. Sellaisen, kuin vuonna 2008.




Kirjoittaja on espoolainen vapaa toimittaja ja Jatkoajan kolumnistien kuopus.

» Lähetä palautetta toimitukselle