Mielipide

Pelitapa ja sitoutuminen nostivat Jokipojat huipulle

MESTIS / Kolumni
Hopeajoukkue Jokipojat pelasi menneellä kaudella paremmin kuin kukaan osasi odottaa. Huipennus sadusta jäi kuitenkin puuttumaan. Opetus sen sijaan löytyy, sillä yllätysmenestyksen voi kiteyttää kahteen seikkaan: sitoutumiseen ja pelitapaan.

Pelaajamateriaalilla kauden 2008-09 yllätystä ei voi selittää, sillä paperilla Jokipojat ei edelliskaudesta vahvistunut. Myöskään vastustajien heikkenemisestä ei ollut kysymys, sillä useimpien arvioiden mukaan Mestis oli aikaisempaa tasokkaampi. Syitä voi etsiä vain yhdestä suunnasta: joukkueen omasta toiminnasta.

Poikkeuksellinen sitoutuminen

Kaikesta toiminnasta huokui poikkeuksellinen sitoutuminen. Vuosi sitten ruoriin astunut Jarno Pikkarainen teki pelin hengen jokaiselle selväksi heti kättelyssä: löysäilylle ja sooloilulle ei ole enää sijaa, vaan mukana ollaan joko täysillä tai ei ollenkaan.

Se tepsi. Vaikka joukkue nousi marraskuussa runkosarjan johtoon ja kaikki oli mennyt yli haaveiden, mopo ei keulinut – ei valmennusjohdolla eikä joukkueella. Suuria puheita ei kuultu, vaan valmentajat keskittyivät sanojen sijasta tekoihin. Myös pelaajien energia pysyi arkisessa uurastamisessa, vaikka menestys olikin ollut odotettua parempaa. Työ oli kesken ja katse keväässä.

Omaa kieltään sitoutumisesta kertoo myös kurinalaisuus. Luke Sellarsia lukuun ottamatta kukaan ei ottanut koko kaudella yhtään isoa rangaistusta. Kymppejä joukkueelle tuomittiin koko kaudella vaivaiset neljä. Eikä Sellarsinkaan kaksi isoa jäähyä ole paljon miehen historia huomioiden.

Kun jokainen, nuorimmasta vanhimpaan ja heikoimmasta vahvimpaan, sitoutui tekemään kaikki oheisharjoitteetkin viimeisen päälle, ei talven mittaan tarvinnut kärsiä juuri loukkaantumisista. Polvensa pahasti loukannutta Kimmo Nevalaista ja Sellarsia lukuun ottamatta kukaan ei joutunut vaivojen takia huilaamaan yli seitsemää ottelua. Se ei voi olla pelkkää tuuria.

Kunnia-asia

Sitoutumista edesauttoi osaltaan se, että joukkueessa oli monta kokenutta, käytännössä koko uransa Jokipoikia edustanutta pelaajaa. Neljä ensimmäistä Mestis-kautta meni ynnä muiden joukossa, joten menestymisennälkä oli valtava. Monille oli kunnia-asia niittää kunniaa nimenomaan Jokipojissa.

Kaiken taustalla positiivisesti vaikutti myös taustaorganisaation kehittyminen. Joukkue pysyi poikkeuksellisen yhtenäisenä loppuun asti, kun kenenkään ei – vihdoinkin – tarvinnut palkkapäivänä arvailla, onko sovittu palkka tilillä vai ei.

Syy-yhteys toimi luonnollisesti myös toiseen suuntaan, sillä urheilullinen menestys toi merkittävästi kehittymisen edellytyksiä seuralle. Yleisön kasvanut kiinnostus antoi taloudellista pelivaraa ja samalla uskottavuus sponsoreiden silmissä koheni huomattavasti.

Sitoutuminen on kuitenkin vasta perusta, sillä paremmuus ratkaistaan kentällä. Loppu muodostuikin toimivasta pelitavasta. Pikkarainen nikkaroi luomansa kivijalan päälle rakennelman, joka kesti viimeistä haastetta vaille kovimmatkin puhaltelijat.

Tiivis viisikko

Rakennelman kantava palikka oli joukkuepelaaminen. Pelaajia ei ollut erityisen paljoa roolitettu, vaan kaikki kentälliset, ykkösestä neloseen, pelasivat pitkälti samalla sapluunalla. Maalit jakautuivatkin läpi kauden poikkeuksellisen tasaisesti. Pieneksi ongelmaksi terävän kärjen puuttuminen muodostui ylivoimapelissä, joka ei toiminut kaivatulla tavalla missään vaiheessa kautta.

Pelitavan ydin oli se, että viisikko liikkui kentällä erittäin tiiviinä pakettina. Kun kaikki toimi kuten piti, pelaajalla oli aina mahdollisuus antaa helppo, mutta silti peliä edistävä, syöttö lähellä maila jäässä odottavalle joukkuekaverille.

Kenenkään ei tarvinnut roiskia, kun oli tiedossa, mitä tehdä kiekko lavassa. Puolustajilla ei ollut vaikeuksia avata peliä, kun ei tarvinnut väkisin hakea pitkää syöttöä vastustajan siniviivalle. Pieni siirto riitti edistämään hyökkäystä.

Unelmakausi on paketissa ja katseet tulevassa. Siinä mielessä Jokipoikien tilanne on haastava, että odottamatonta menestystä seuraa usein alamäki.

Lohdullista joensuulaisten kannalta on kuitenkin se, että menneellä kaudella sattumaa oli korkeintaan finaalitappio. Kaikki perustui määrätietoiseen työhön, sattumalle ei annettu sijaa. Ei kentällä, eikä sen ulkopuolella.

Siitä on hyvä jatkaa. Tavoiteltavaakin vielä jäi.

» Lähetä palautetta toimitukselle